Olen varmaan joku hyvin fossiloitunut muinaisjäänne, mutta on joitakin nykyhapatuksia, joita en oikein tajua. Kuten kihloihin meneminen. Siis kun tyypit sanoo, että "me mennään varmaan kohta kihloihin" tai "me mennään ensi kesänä kihloihin". Onko kyse siis jostain väljähtyneestä taskulämpimästä versiosta kosinnasta: "hei menisiks mun kaa kihloihin?"
Avioliitto ei sinällään ole minulle mikään itseisarvo tai kovinkaan arvokas instituutio. Esimerkiksi kun itketään, että puolet avioliitoista päättyy eroon ja ihmiset eroavat liian herkästi, niin mietin lähinnä, että mitä sitten? Miksi ei saisi erota, jos siltä tuntuu? Mutta siinä asiassa olen ilmeisesti vanhanaikainen, että kihlaus on lupaus avioliitosta. Aina. Kun kositaan elikäs pyydetään toista vaimoksi/mieheksi, niin silloin kihlaudutaan. Mikä ihmeen ennakkotieto se on, että mennään ensi kesänä kihloihin eli siis tiedetään jo etukäteen, että jompi kumpi kosii seuraavana kesänä, muttei ihan vielä kuitenkaan?
Nykyisin on hyvin yleistä, että jopa lapselliset pariskunnat ovat kimpassa menemättä naimisiin, mikä on ihan ok mielestäni. Miksi siihen tarvitaan jotkut sormukset olemaan sormissa, jos ei sitten kuitenkaan aiota avioitua? Siis itse ajattelen tilanteen niin, että joko sitä seurustellaan, eletään avoliitossa tai avioliitossa tai menossa naimisiin eli kihlautuneina. Avoliitossahan voi elää ihan ilman mitään sormuksia.
Minulle on kyllä rehellisyyden nimissä ihan yksi hailee miten muut elämänsä elävät, joten älkää nyt vaan kuvitelko muuta. Mutta jos minulla itselläni olisi vakava parisuhde (aika kaukainen skenaario kylläkin), niin kai minun pitäisi varoittaa sitä miekkosta etukäteen, että jos hän pyytää minua kihloihin kanssaan, niin tulen nauramaan hänet pellolle. Kyllä sen pitää olla kunnon kosinta tai sitten ei mitään.
Niin ja siinä sormuksessa pitää olla kunnon timantti.
20 kommenttia:
Minulle kihlat ennen avioliittoa oli itsestään selvyys. Isäni näet pyysi, että olisin vuoden kihloissa ennen avioitumista. Tarvitsi varmaan aikaa totutella ajatukseen, että tytär menee naimisiin ja varmaan oletti, että hän maksaa häät (kuten sisarellenikin).
Noh, mitään häitähän ei tullut, vaan menimme salaa maistraatissa naimisiin about kolmen vuoden kuluttua kihlauksesta. Ja muuten, minä kosin :D
Naimisen ajankohta valikoitui sen mukaan, että minulla oli passi menossa umpeen ja ajateltiin hoitaa homma pois alta, ettei tarvi koko ajan uusia passia.
Voisi tietty miettiä, että näin lapsettomana pariskuntana olisimme voineet olla naimattakin, mutta halusimme avioitua, koska öh... halusimme olla naimisissa. Ja onhan tässä tietty se hyöty, että jos toiselle käy jotain, on asioita helpompi hoitaa, kun ollaan puolisot. Jos nyt haluaa ajatella silleen käytännölliseltä kannalta.
En ihmettele, että moni avioliitto päätyy eroon. Moni seurustelusuhdekin päättyy eroon. Kun mennään alkukiimassa, kun on tunnettu toinen pari viikkoa tai kuukautta, naimisiin, niin ei ole ihmekään, että erotilastot paisuvat.
Kukin tietty tyylillään, mutta itse en menisi muutaman kuukauden seurustelun jälkeen kenenkään kanssa naimisiin.
Mulla on sama (vanhanaikainen?) käsitys kihlautumisesta: se on lupaus avioliittoon sitoutumisesta.
Tietenkään en uskalla arvailla tai kuvitella tai luvata mitä tekisin, jos elämäni mies (ahhahahaha) kysyisi mentäiskö kihloihin, koska voisin kuvitella tuossa tilanteessa käyttäytyväni täysin järjenvastaisesti. Toisaalta voisin mennä kihloihin pelkästään hienon timanttisormuksen takia. (vitsivitsi)
Joskus pentuna (alta parikymppisenä) huvitti kovasti, kun luokkakaverit kihlautuivat seurustelukumppaniensa kanssa. Se vaikutti minusta joltain muoti-ilmiöltäm, eikä kihlauksen varsinaisella merkityksellä tuntunut olevan mitän merkitystä. Kai se oli sitten joku "aikuisuuden" merkki, että tässä nyt sentään ollaan oikein kihloissa.
Elegia, tavallaan aika herttaisella tavalla hauska syy se hääpäivän valikoituminen: kun passi menee vanhaksi. Ja ihanaa haluta olla naimisissa. :)
Joo, vaikka en avioliittoa sillä tavalla pidä tärkeänä (siis silleen, että se on ihan kahden välinen asia, ollaan naimisissa tai ei olla, mikä itsestä parhaalta tuntuu), niin en silti oikein ymmärrä näitä jussiparviaisia, jotka viikon tuntemisen jälkeen menevät naimisiin ja siitä viikon päästä laittavat eropaperit menemään, tai jos sitten ei erotakaan tai erotaan sittenkin.
Mymskä, niin vannomatta paras. Itsekään en tunnetusti toimi kovin järkipohjaisesti silloin, kun joku on oikein vienyt jalat alta. :D
Joskus alle 18-vuotiaana olisin varmaan mennyt itsekin kihloihin ihan kihlautumisen ilosta, mutta poikaystävä ei tajunnut silloin pyytää. Sitten kun se yritti tunnustella tilannetta, niin en enää halunnut. Mutta ei sitä lasketa mitä tyhmänä lapsukaisena tekee. Meilläkin joku pamautti kihloihin heti peruskoulun jälkeen, mutta ei se tainnut montaa hetkeä kestää.
Mietin muuten tuota sormuspointtiakin, mutta tulin tulokseen, että voihan sen hienon sormuksen laittaa johonkin toiseenkin sormeen. ;D
Oi Tiina! Taas kerran osut niin asian ytimeen!
En ymmärrä ihmisiä jotka
a) sanovat, etteivät olleet kihloissa ennen naimisiin menoa,
b) sanovat ettei heitä kosittu, kun se Pena vaan kysy että mennäänkö naimisiin, tai
c) menevät ja ovat "kihloissa" sata vuotta pääsemättä ikinä alttarille tai maistraattiin.
Eli jos olet muinaisjäänne, ollaan sitä yhdessä. Sivuhuomiona mainittakoon, että minä ilmoitin Donille hyvissä ajoin ja hyvin selvin sanakääntein, että minua tulee kosia niin, että pyytää kanssaan naimisiin. Kaikki epämääräiset sanamuodot hylätään harkinnatta. Ja hyvinhän tuo ohje oli mennyt perille. :)
Joo, kyllä se taitaa olla niin, että miehelle on paras antaa kunnon ohjeet miten pitää toimia (mutta tietysti sen on silti oltava spontaania!), ettei tule sitten mitään noloja yllätyksiä. Kuten se kihloihin pyytäminen.
Kihloissa toki saa olla ilman, että pitää heti alkaa häitä järkätä, mutta kyllä sen silti jotenkin pitäisi enteillä sitä, että sinne avioliittoon päin ollaan menossa.
Kihlaus on munkin mielestä lupaus avioliitosta, tyyliin, että naimisiin mennään kunhan saadaan kirkko ja catering varattua. Ei se kaikille ole niin, tiedän ihan aikuisia ja järkeviä ihmisiä, jotka ovat lapsen myötä menneet kihloihin eikä sitten muuta. Että joillekin kihlaus on avoliittoa enemmän. Mulle liiton muoto on ihan sama, jokainen toimikoon omassa elämässään niinkuin tahtoo. Mulle avoliiton ja avioliiton ero on lähinnä verotuksellinen, en ole erityinen romantikko. Naimisiin mennään, kun on yhteistä omaisuutta.
Olin tosin eilen niin kauniissa ja liikuttavissa häissä, mutta en tiedä olisiko se sittenkään mun kohdalla se ainoa oikea juttu.
Voihan tietysti olla, että kihlausta pidetään semmoisena yhteisymmärryksenä, että naimisiin ollaan kyllä menossa, mutta ei ihan heti olla kirkkoa varaamassa. Koko hääjuhla on kallis ja kaikin puolin rasittava toimitus, joten ymmärrän hyvin, mikäli sen kanssa ei pidetä kiirettä. Sen ympärille joutuu järjestämään koko elämänsä.
Minua ihmetyttää tuo avoliitto. Miksi ihmeessä siitä pitää tehdä laissa melkein avioliiton vertainen? Puhutaan sopimuksesta, jossa ei ole mitään tahdonilmausta! Ongelma on moraalisen puolen lisäksi olemassa siinä, että avoliitossakin ollaan yhteistaloudessa. Edellinen asukki ei tee muuttoilmoitusta, joten viiden vuoden päästä olette avoliitossa tietämättäsi. Häh?
Eikö sitä voisi tehdä maistraattikäyntiä vaativan asian? Nimet, henkilötunnukset, allekirjoitukset paperiin, virkailija katsoo henkkarit, todistaa allekirjoituksella, valmis - menee maksimissaan kaksi minuuttia.
oi voi, oon niin samaa mieltä siun kanssa! edellisessä elämässä sain olla riittävästi (ja usein, kiitos silloisen duunin) todistamassa todellista onnea, jossa uskottiin, että se sormus sormessa saa sitten rakastamaan enemmän ja sitä kautta sitten varmaan on luvassa onnellinen elämä ja puoli valtakuntaa..
Hei Tiina,
olen lukenut tässä suosikkiblogeja pitkän tauon jälkeen. - Ja hämminkiäkin on kommenttejani kanssa on muualla ollut. :)
Olen miettinyt perhettä paljon. Isäni kuoli keuhkofibroosiin n. vuoden kuluttua diagnoosista. Minä en pystynyt käsittelemään kuoleman käsitettä silloin (olin ihan aikuinen). Toimin kokopäiväisenä lastenhoitajana kahdelle taaperolle. Äitini oli ihan rikki.
Siskot alkoivat kelata sairaalassa kerrankin sitä, että entä jos Pappa kuolee. Minä lähdin pois.
Minun jaksaminen ei riittänyt siihen, että olisin yhtä aikaa asunut äidin luona (mihin tarjouduin), ja tukenut häntä, ynnä hoitanut kahta taaperoa, ja vielä käsitellyt Papan potentiaalista kuolemaa, ja valanut häneen uskoa elämään.
Minä en hyväksynyt sitä, että Pappa voisi kuolla (ilmeisesti ainoana meistä lapsista - siskoja on 3). Selvää tuomiota eivät lääkärit antaneet, mutta hoitajat kyllä. Kaikki muut kyllä puivat vaihtoehtoa, ja varmasti murheissaan - minä olin se meistä, joka joko tuin äitiäni, tuin kuolevaa isääni (olin se yhdyshenkilö), tai hoidin 2- ja 4 v - lapsia. Ja kieltäydyin näkemästä, miten sairas hän oli.
Äitini luona oli pakko olla reipas; Pappa odotti, että olen sairaalassa reipas (kamoon, Char: Mamma tarvitsee sinua), lasten kanssa oli pakko olla reipas. - Ainoat omat hetket olivat työmatkat bussissa. Silloin itkin hiljaa, koko ajan. Enkä edes hävennyt. Kukaan ei koskaan kysynyt mitään.
Tiina, ei se itku auttanut. Kun Pappa kuoli (itsenäisyyspäivänä, kaikkina maailman päivistä), itkin oikein tosissaan ekaa kertaa. Se kuolema kuitenkin yllätti; samana aamuna oli aloitettu syöpähoito.
Ja eikös isosiskoni kieltänyt minua itkemästä, "kun muut potilaat voivat ahdistua". Kun siis istuin kuolleen isän ja murtuneen äidin (joka toki olisi minulle rakas ja tärkein huollettava; tästä oltiin jo Papan kanssa sovittu). - No minähän vollotin lisää.
Kuolema ei yleensä ole "Pieni Talo Preerialla"-tyyppistä.
Eikä sinun kannata varautua tuskaan, tai suruun: ei siihen voi varautua.
Se on just niin kamalaa kuin se on.
Noh. Nyt äitini on 82 v (Pappa kuoli v. 94), ja Mammeli seuraa innokkaasti Big Brotheria. - Tänään ei kannata soittaa; siellä on ne Benkun videot ja koko kalabaliikki... :D
Mammalla on 24/7. :)
- Kurjaa on se, että kaikki Mamman unet Papasta liittyvät kuolinvaiheisiin.
Muuten kaikki ok.
Silloin, kun rakas ihminen kuolee, sitä murtuu. Kestää vuosia päästä siihen, että osaa taas iloisena nauttia hyvistä hetkistä. Mutta kyllä se päivä koittaa.
Ja jos ei koita: mieti vaan meitin Mammaa, joka oikeasti jaksaa innostua leffoista, ruuasta, tai BBstä!
Kuten niin moni muu: toivon sinulle halua vitsailla!
Surra saat varmasti aikanasi tarpeeksi; sitä ei tarvitse kehitellä tai harjoitella, elämää tai kirjoituksia rajoittamalla...
Nyt on pakko sanoa:
Haleja!!!
Nona, joo, mäkin menisin kyllä ihan järkiperäisistäkin syistä naimisiin sitten, kun olisi jotain yhteisiä taloudellisia jutskia. Laki kun suojaa aviopareja paremmin kuin avopareja. Ymmärrän kyllä tavallaan senkin, että kihlaus on enemmän kuin avoliitto, mutta henk.koht. en ymmärtäisi, jos mies pyytäisi minua "kihloihin". :D
Anonyymi, en tiedä miksi ihmeessä enkä tiedä tehdäänkö edes. Mikä on avoliiton moraalisen puolen ongelma?
Viiu, joillekinhan avioliitto toki voi olla se unelmien saavutus. Ne on varmaan niitä, jotka ovat lapsesta asti suunnitelleet kermakakkuhattarahäitään. :)
Char, kiitos. Nuo kommentit ehkä olisivat sopineet tuonne muutamaa postausta taaemmas, mutta ei sen väliä.
Mielestäni siinä on ero, kuoleeko ihminen vanhana vai vielä suhteellisen nuorena (siis esim. alle 60). Useimmat meistä joutuvat hautaamaan vanhempansa, mutta jotenkin sen olettaa tekevänsä vasta sitten, kun ne ovat vanhoja. Tai en tiedä. Ehkä se tuntuu aina yhtä pahalta olosuhteista huolimatta.
Varaan kuitenkin oikeuden tuntea myös niitä tunteita, joita muiden mielestä ei pitäisi tai oikeammin tarvitsisi tuntea (kuten syyllisyys yms.).
En tosin mielestäni harjoittele tai kehittele yhtään mitään surua. Kyllä se on ihan aitoa tälläkin hetkellä.
Moraalisen puolen ongelma on siis se, että on sopimus, jossa ei ole mitään tahdonilmausta ja joka vain ilmaantuu eivätkä osapuolet välttämättä ole edes asiasta tietoisia. Vähän kuin joku muu menisi naimisiin puolestasi selkäsi takana. Entäs jos vaikka olet kämppäkavereita eri sukupuolta olevan kanssa sen 5 vuotta?
Ymmärrän kyllä että on olemassa implisiittisesti ilmaantuvia oikeuksia, mutta minusta avoliitossa nykyiseltään tulee liikaa yksityiselämään liittyviä oikeuksia ja velvoitteita ilman selkeätä sitoumusta. Minusta niihin, jotka menevät yli alivuokralaisen, kämppäkaverin, tms. oikeuksista, voisi kyllä vaatia konkreettisen tahdonilmauksen ja sitoumuksen.
(Lapsi on asia erikseen, ja niin sitä lainsäädännössä käsitelläänkin.)
Ja kyllä on koko ajan vähitellen avoliiton merkitystä kasvatettu. En oikein ymmärrä sitä, että ei mennä naimisiin eli ei ilmeisesti haluta tästä johtuvia laillisia oikeuksia ja velvoitteita, mutta sitten ne kuitenkin tulevat pyytämättä, salaa ja väkisin. Ehkä jopa salaa halutaan ja kannatetaan avoliiton aseman vahvistamista, koska avioliitto ei ole se "oma juttu", vaikka sitä käytännössä halutaan.
Kirkkohan on erikseen, koska maistraattikin ihmisiä vihkii. Eli ei kai se siitä uskonnollisesta tai henkisestä puolesta voi olla kiinni? Eikä kukaan pakota sormuksia pitämään. Jos taas ikuisuusaspekti pelottaa, sitä varten on olemassa avioero.
Eikä sillä kai mitään merkitystä ole miksi sitä kutsutaan? Jos se oikeasti on käytetystä sanasta kiinni, niin pudotetaan avoliitto laista pois nykyisessä merkityksessä, ja avataan sekä avioliitto että rekisteröity parisuhde kaikille. Ongelma ratkaistu.
Tästä vuodatuksesta voi nyt saada käsityksen, että olisi oma lehmä ojassa, mutta vakuutan, etteivät näin asiat ikävä kyllä ole.
Hei Tiina, vastasin asianmukaiseen ketjuun. :)
En ole koskaan ollut kihloissa enkä naimisissa, vakaissa parisuhteissa kyllä. Anonyymin kanssa olen samaa mieltä siitä, että rekisteröity parisuhde ja avioliitto pitäisi sallia kaikille, sukupuoliin katsomatta (minäpä saattaisin esim. mieluummin rekisteröidä heterosuhteeni kuin avioitua; sitä mahdollisuutta minulla ei tällä hetkellä ole). - Avoliittoa sen sijaan en kieltäisi; näen senkin, että jotkut haluavat a) kokeilla yhteiseloa ennen mitään sitoumuksia tai b) vastustavat kaikkea juridista "sitomista" ihmissuhteissaan c) jokin muu syy.
Paremmin ehkä pitäisi huolehtia avopuolisoiden oikeusturvasta eron/kuoleman sattuessa. - Tässä en usko niinkään viranomaisvalistuksen lisäämiseen, vaan paremminkin toivottavasti olemassa olevan tukiverkon (perheen, ystävien) varmistuksiin siitä, että paperit, testamentit ym. on kunnossa (se on varmaan sitä nenän toisten asioihin työntämistä, mutta hyvässä ihmissuhteessa sellaistakin voi tehdä, hienovaraisesti). - Nuorillakin ihmisillä.
Nyt kyperavaruus nielaisi kaikki juttuni. - Ei välttämättä vain huono juttu; nyt tiivistän! :D
Piti sanomani, että meidän jokaisen (iästä ja siviilisäädystä riippumatta) kannattaisi ja jopa pitäisi tehdä testamentti. Siinä voi mm. varmistaa, että se tarkoitettu edunsaaja oikeasti saa kamansa tai rahansa. Eikä joudu monta vuotta kuoleman jälkeen, avioero-oikeudenkäynnissä esittelemään perunkirjoja tai vastaamaan syytteisiin. - Riitaisa avioero on varmaan tarpeeksi kurja ilman perintökiistojakin.
Ja pakko sanoa: kaikki te: tehkää testamentti, jossa määräätte omaisuutenne niille, joille haluatte, ja suljette edunsaajien puolisot ja heidän rintaperillisensä pois. Se käy kätevästi parilla lauseella, eikä ystävä, veli tai sisko yht'äkkiä joudu maksamaan osituksia kostonhaluiselle exälle/muulle sukulaiselle/läheiselle.
Testamentista ei tarvitse kertoa; kirjoitatte sen itse, kirjojen tai juristin kanssa (jos haluatte hifistellä, kuten minä; lyhyt ja selkeä ilmoitus riittää myös. Ja kukaan ei tiedä!), ja pyydätte kaksi allekirjoitusta. Allekirjoittaja ei lue sisältöä eikä siis tiedä siitä; todistaa vain, että testamentti se on.
Helppoa kuin heinänteko - ja jumalan pyssyt, mitä sotkua testamentin puutteesta on minunkin pienessä piirissäni tullut.
Suurin osa pareista (minun tuttavapiirissäni) eivät halua avioehtoa, koska kokevat eron riskin myöntämisen uhaksi rakkauden todellisuudelle. - Jos kuitenkin tiedetään, että ollaan yhdessä, miksei voi laittaa nimeä paperiin?! Kysyn vaan?
Ja jos asteroidi hyökkäisi maahan, ja hämmentyisin, ja sivilisaatio säilyisi, en silti voisi juridisesti seota ja alkaa vaatia jotain kirja/tontti/raha-osuutta miehen omaisuuteen. - Tunnetusti ihmiset sekoilevat, kun tärkeä suhde päättyy. Minä suojelen sekä omia antiikkisia kirjojani ja huonekalujani, että itseäni itseltäni (siis: kuka vaan voi käyttäytyä välillä pölhösti, myös minä. Tilastojen valossa. :D), kun vaadin, että selvä ositus on oltava. Sanottakoon sitä sitten avioehdoksi.
Huom! En siis vihjaa, että minä tai kukaan muukaan olisi ahne, vaan että ihmiset yleensä hörhöilevät, jos elämä tökkii. Erityisesti jos parisuhteet tökkivät. Silloin valmiit asiakirjat auttavat, myös niitä sekoilevia.
P.S. Tuolla "hifistely-ilmoituksella" tarkoitin vain sitä, että varmensin sen varatuomari-ystävällä. Minun testamentistani kukaan ei tiedä mitään. - Äidille kerroin, mutta hän ei ymmärrettävästi halunnut/halua puhua koko asiasta.
Eikä siinä tiedettävää ole; rahat (joita siis ei ole, ellen voita lotossa la) saa äiti, ja toivon että siskot jakavat huonekalut ja muun omaisuuden sovussa.
Jos kuolen nyt, ja kähinää tulee, testamentti auttaa heitä kaikkia.
Sikäli edelleen suositan juridisen testamentin tekoa kaikille.
Char, mielipiteessäsi ongelma onkin siinä, että avoliitto nimenomaan on juridinen sitoumus.
Käsitteen olemassaoloon eli yhdessä asumiseen ei mitään lakikirjaa erikseen tarvita.
Riittääkö 18-karaattinen?
Oon taas täsmälleen samaa mieltä sun kanssa. Päätin jo kauan sitten, että oon kihloissa vasta sitten kun "kirkko" varataan. En kyllä ole menossa kirkossa naimisiin, ellei mies halua ja silloinkin voin suostua vain siihen liiton siunaamiseen, en voisi liittyä kirkkoon vain häiden takia.
Kosimisvaatimuksia en myöskään ymmärrä. Tapasin joku vuosi sitten naisihmisen, joka tuohtuneena valitti, kun miesystävä oli kosinut aivan väärin. Oli polvistunut ja pyytänyt kättä, mutta nainen halusi, että kosiessa pitää olla jo sormus.
Itse en tiedä haluanko koskaan sormusta, vaikka naimisiin menisinkin.
Lähetä kommentti