Sitten vakava(mpa)a asiaa. Viime viikkoina on ollut henkisesti todella raskasta ja se vaikeuttaa myös tätä bloggaamista. Kun potee huonoa omaatuntoa siitä, jos on hetkisen hauska tai hauskaa. Vaikka se hetken hauskuus saakin vähäksi aikaa unohtamaan tämän painajaisen, josta ei voi herätä. Enkä tiedä tarvitsenko enemmän luvan olla välillä olematta hauska ja kiva, vai sittenkin luvan välillä olla hauska.
Niin siis. Kerroin joskus toissa keväänä äidin sairastumisesta lyhyesti. Lääkitys alkoi ensin hyvin ja sitten huonommin. Vaikka siihen pahimpaan on tämän koko ajan henkisesti varautunut, niin silti se tilanteen lopullisuus muutama viikko sitten löi aika kovasti. Päässä vilisee sanoja, kuten kivunlievitys ja parantumattomasti sairas. Enkä todellakaan osaa käsitellä tätä asiaa. Joka kerta kun yritänkin, niin käteni valahtavat ihan verettömiksi. Olosuhteisiin nähden kaikki on tällä hetkellä ihan hyvin, mutta elämää ei paljoa osaa ajatella kuukautta, hyvä jos viikkoa eteenpäin.
Olen tässä muutaman viikon aikana aloittanut niin monta tekstiä aiheesta ja sitten pyyhkinyt ne pois. Tämäkin oli tavattoman vaikeata kirjoittaa, eikä vähiten siksi, että en tiedä onko oikein kertoa toistenkin yksityiselämää koskettavia asioita täällä. Joten jos näette lukea tämän, niin olen ylittänyt näääääääin suuren kynnyksen painaa tuota julkaisunappulaa.
Kirjoitin tämän nyt oikeastaan vain siksi, että halusin niiden tietävän, jotka jollain tasolla tuntevat minut ja välittävät. Tiedän, että teitä on. Missään Facebookissa en asiasta halua huudella. Ja muille, teille kasvottomille ja nimettömille tiedoksi, että sosiaaliporno päättyy tähän.
30 kommenttia:
Toivon sulle paljon voimia.
Voi ei. Olen todella pahoillani.
Ensiksikin. Olen pahoillani.
Toiseksi. Kun kirjaudut bloggerin hallintapaneeliin, siellä oikeassa yläkulmasa on linkki, jota en voinut vastustaa "Kokeile päivitettyä Blogger-käyttöliittymää". Onneksi sieltä pääsee palaamaan vanhan käyttöliittymän käyttäjäksi. Joten hyppelen edes takaisin minkä kerkeän. Molemmissa on puolensa.
Ja kolmanneksi. Olen edelleen tosi pahoillani.
Laiza, kiitos, sitä tullaan tarvitsemaan.
Mymskä, niin minäkin. Kiitos.
Neo, katsos vaan, niinpäs onkin. Uskaltaakohan sitä vilkaista... Jos se on nyt vapaaehtoista, niin varmaan jossain vaiheessa meidät kaikki pakotetaan siihen uuteen.
Ja kiitos sullekin myötätunnosta.
Voimia teille kummallekkin
Voi ei! :( Pahoittelut täältä myös ja voimaintoivotuksia kovasti ♥
Bloggerin uuden, pelottavan käyttöliittymän olen tarkoituksella ohittanut minäkin, mutta kai se pian muuttuu ainoaksi mahdollisuudeksi, kuten sanoit. :/
Paljon voimia.
p.s. Tahan uuteen Bloggerijuttuun tottuu...
Nää on näitä hetkiä, jolloin on tosi vaikea keksiä mitä sanoisi kuulostamatta vain tyhmältä ja tökeröltä, joten oon hyvin yksinkertaisesti sanottuna todella pahoillani siitä mitä joudutte käymään läpi. :(
Niin, siitä uudesta käyttöliittymästä sen verran, että ite otin sen viime viikolla käyttööni, ku mahis tarjottiin, ja onhan siinä puolensa kuten myös puutteensa. En tunne tarvetta vaihtaa takaisin vanhaan, eli ei se ihan totaalisen surkealtakaan vaikuta, heh.
*haliruts*
Jaksamisia ♥
voimaa äidille ja sinulle ja koko perheelle. älä kanna huonoa omaatuntoa hauskuudesta tai vakavuudesta, molemmille on tilaa. äläkä kertomisesta, sillä pitää sinunkin saada vähän huutaa. kerro, jos voi jotenkin auttaa, kaukaa ja kasvottomana. ja iloitse hyvistä jutuista. lämpimiä ajatuksia.
Minäkään en ole nähnyt Bloggerin uutta käyttöliittymää eikä ole haaveissa nähdä. Olen tosin huomannut, että sen voi valita halutessaan, mutten ole halunnut toistaiseksi, kun tämä toimii näinkin ihan hyvin.
Olen pahoillani äitisi puolesta, voi itku. Ymmärrän myös, ettet halua aiheesta sen kummemmin avautua missään netissä. Jotkin asiat on hyvä pitää vain itsellään.
Luulen voivani ymmärtää noita morkkiksia, joita tulee, jos vähänkin jaksaa nauraa ja haluaisi olla iloinen, elää ja pitää hauskaa. Ja samaan aikaan rakas on vakavasti sairas.
Tiedät nämä kaikki itsekin jo ennestään, mutta minulta saat luvan olla olematta hauska ja itkeä, kun siltä tuntuu. Eikä tarvitse olla morkkiksia silloinkaan, kun tulee hetkiä, että haluaa hymyillä ja olla hauska.
Minä itse käyn läpi samantyyppisiä tunteita tätini osalta. Ei ole päivää, etten ajattelisi ja joskus välimatka raastaa. Hali <3
Voimia sinulle. Mikään mitä tähän sanoo ei tietty auta pätkän vertaa, mutta hengessä mukana ollaan kuitenkin..
Itselläni hieman vastaava tilanne isän kanssa, tosin kyse on vielä vuosista eikä kuukausista. Paskamainen tilanne, itse en oikein osaa ajatella asiasta vielä mitään, kun se pahin tilanne on kutienkin vielä muka aika kaukana, vaikkakin väistämätön. Miten sellaiseen edes voisi etukäteen varautua/suhtautua mitenkään?
Voimaa ja jaksamista toivotamme kaikki 3,
Z ja kisut. :-/
noin ikävät asiat saakin vetää kädet verettömiksi, eikä asiaa kuulukaan kyetä sen paremmin käsittelemään. sen aika tulee sitten joskus. till then:
paljon voimia tiina!
Piti tulla yksi itsestäänselvyys sanomaan. Nimittäin sellainen, että ei sinun tarvitse lakata olemasta hauska ja pitämästä hauskaa. Se ei auta ketään eikä muuta mitään, eikä edes lohduta ketään. Äitisi oletettavasti pahoittaisi mielensä, jos kuulisi, ettei sinulla ole hauskaa.
Ymmärrän kyllä täysin tuon huonon omantunnon, eikä toisaalta siihen hauskuuteen (olemisena tai kokemisena) ole myöskään mitään velvollisuutta. Saat siis olla ihan kumpaa tahansa, ihan niin kuin itsestäsi tuntuu.
Ja kyllähän sinä tämän tiedät, mutta tarkoitus ei ole nyt (poikkeuksellisesti) besserwisseröidä ollenkaan. Ajattelin vaan sanoa, että tietyt asiat tapahtuvat siitä huolimatta, jatkatko elämääsi normaalisti vai et.
Olen edelleen pahoillani, olet ollut ajatuksissa.
NalleKarhu, kiitän.
Irwikissi, kiitos. <3
Täytyy yrittää vältellä sitä uudistusta niin pitkään kuin on mahdollista. ;)
Susa, kiitos.
Niin uskonkin, että siihen tottuu. Kun vaan uskaltaisi hypähtää siihen uuteen!
Bemary, en usko, että kukaan kuulostaisi tyhmältä ja tökeröltä, jos ei nyt ihan vallan rupeaisi tilanteen vakavuutta vähättelemään. Mutta tiedän tunteen, kaikki tuntuu aina niin kliseiseltä, vaikka sitä oikeasti tarkottaisikin. Kiitos siis sullekin.
Mä taidan heti melkein ens kerralla kokeilla sitä uutta sitten.
Ylläri, kiits ja takaisin.
Henu, kiitos <3
Riikka, kiitos, auttaa ainakin, kun jatkat omien hyvien tuokiokuvaustesi kirjoittelua. :)
Sullehan mä silloin taisin mainitakin siitä, että olen pohtinut näitä asioita, mutta en uskaltanut vielä sanoa ääneen, että se on ihan tosi juttu.
Elegia, mä olen vähän sellaista helposti netissä avautuvaa sorttia, eli oikeastaan joudun pidättelemään itseäni, etten kerro ihan kaikkia likaisia yksityiskohtia elämästäni. Eniten avautumisessa, varsinkin fb:n puolella pidättelee se, että tuntuu, että joku kirjoittamaton netiketti pitää sellaista sopimattomana. Ihmiset vaivaantuu, jos puhutaan ikävistä asioista. Sinällään on helpottanut, kun irl on voinut puhua ihmisten kanssa ja yhdellä lähi-ihmisellä on ollut vähän vastaavanlainen tilanne samaan aikaan päällä.
Hali sullekin. <3
Seeds, kiitos. "Hauskinta" (ei noin voi sanoa) tässä on se, että minä ainakaan en tiedä kuinka monesta kuukaudesta tässä on kyse. Tuskin vuosista voi puhua. Aika vain näyttää miten nopeasti tilanne etenee, joten mantrani taitaakin nykyisin olla, että "eletään päivä kerrallaan".
Voimia sullekin isäsi tilanteessa.
Zepa ja kissat, kiitos. Meilläkin kissan elämässä on nyt kaikenlaista hämmentävää, kun äiti ei jaksa enää hoitaa eikä äiti ole aina kotonakaan niin kuin se on tottunut. Onneksi se mukautuu tilanteisiin.
Gata, kiitos! Se "verettömyys" on kyllä jännä tunne. Sen ekan puhelun jälkeen, kun kuulin tilanteesta, olin jalkoja myöten ihan vetelä lopun iltaa. Mutta olet kyllä oikeassa, ei kai niitä asioita tarvi käsitellä kokonaan ennen kuin se on ajankohtaista.
Mymskä, sano vaan itsestänselvyyksiä. :)
Olen sen verran iloluonteinen ihminen, että se olisi minulle aika paljon luonteen vastaista lakata kokemasta hauskuutta tai toteuttamasta sitä. Siksi sitten tunnenkin siitä aina pienen piston jossain sisuksissa, kun itselle se on niin helppoa välillä työntää pois mielestä ja äiti taas elää sitä todellisuutta koko ajan. Mutta kuten sanoitkin, niin tuskin äiti haluaisi, että alkaisin elää sillä tavalla. Eniten kai se lupa tarvisi saada itseltäni, vaikka teen kyllä näemmä koko ajan kaikkea ilman omaa lupaani. Ja tämä tilanne ei tällä hetkellä ole vielä niin vakava, vaikka tiedän sen kyllä vakavoituvan koko ajan. Jotenkin sen alkushokin jälkeen kuitenkin on lakannut ahdistamasta ihan niin paljon. Vaikka varmaan sitä ahdistusta on vielä edessä ja paljon. Mutta se sitten, kun se on ajankohtaista.
Enkä pitänyt yhtään besserwisseröintinä tuota. Joskus tekee ihan hyvääkin, että joku sanoo noita asioita, joiden pitäisi olla itsestäänselvyyksiä, koska välillä ne tuppaavat unohtumaan.
Ja kiitos, vielä uudestaan.
Toivottavasti en hypännyt kenenkään kommentin yli. Kiitos kaikille kuitenkin tasapuolisesti myötätunnosta, se oikeasti lämmittää mieltä. :)
Täältä vielä yhdet jaksamisen toivotukset!
olen monta kertaa palannut tähän ja ajatellut sinua tänään. uumoilinkin silloin jokin aika sitten, että jotain surullista on ilmassa tai tulossa. kaikki surut on erilaisia, mutta jos joskus kaipaat kuulijaa tai sanojaa tai mitä vaan, niin lupaan ainakin että en kavahda ikäviä asioita enkä vaivaannu. pelkillä kuulijoilla on kuitenkin aina helpompaa kuin kokijalla, siksi raskaitakin asioita pitää saada sanoa ääneen ja niistä pitää saada puhua koska se sitten, ainakin jossain vaiheessa, auttaa. tai olla edes hiljaa toisten vaivaantumatta.
Kirsikka, kiitos paljon.
Riikka, kiitos, olet tosi kultainen. :) Painan sanasi korvan taakse ja lupaan käyttää tilaisuuden tarvittaessa.
Jaksamisia koko teidän perheelle! ♥
Kiitos, Mimmu. <3
Voi, voimia!!!! Pelkään omien vanhempieni puolesta, ollaan niin hyvin säästytty suuremmalta pahalta, että ootan vaan millon rysähtää. Hurjasti siis tsemppiä sinne, kiva että sait nappulakynnyksen ylitettyä!
Saat olla hauska tai olla olematta. Pääasia että pidät itsestäsi huolta, niin jaksat paremmin olla äidillesikin tukena ja läsnä. Kiitos kun kerroit ja paljon voimia sulle <3
Voi ei. Snif. Pelkkä pelottava ajatuskin.
Acata tuossa ennemmin sanokin sen, mitä mulla kävi mielessä; helposti sitä peilaa omalle kohalle ja miettii "mitenkäs sitten suu pantais, kun omalle kohalle..sitten kun on omien vanhempien vuoro.."
Tässon viime kuukausina ja vuosina sattunu ympärillä kaikenlaista, että olen pikkuhiljaa opetellu tuohon "päivä kerrallaan". Ärrsyttää vähän ne, jotka tuppaavat tietyissä tilanteissa kysymään, "mitä teet 5 vuoden päästä?" tai "missä näet itsesi 10 vuoden päässä". Argh! Illistän ja sanon sanottavani. Elämä on tässä ja nyt.
Koittakaa te jaksaa, koko perhe!!
(sori,taas tämä itsekäs ajattelu, että kun sitä siskoa/veljeä ei ole niin joutuu "yksin" kohtaamaan kaikki ne jutskat sitten joskus.)
Acata, joo, mäkin muistan joskus menneisyydessä ajatelleeni, että kun kaikki on ollut suhteellisen helppoa eikä mitään suuria murheita, että mitähän on edessä vielä. No tässä se nyt sitten nähtiin. Mutta eipä sitä silleen voi elää, että murehtisi etukäteen asioita, joita voi tapahtua. :)
Kiitos!
Kukkis, kiitos sullekin. Tänään oli pakko olla jo vähän hauska (ainakin omasta mielestäni), ettei tämä ikävä postaus ole kovin pitkään päällimmäisenä tässä blogissa.
Tinka, kiitos, me koitamme jaksaa. Eikä kai tässä ole vaihtoehtojakaan.
Ihmisluonto on vähän sellainen, ettei sitä kovin helposti osaa arvostaa asioita riittävästi kunnes sen huomaa olevan liian myöhäistä. Oma terveyskin on yksi sellainen. Niin, että pidetään kaikki itsestämme ja toisistamme huolta!
Juu, on se oma napa vaan sen verran lähellä, että vaikka miten myötäelää toisen surua, niin samalla sitä peilaa omaan eloonsa. Mitään viksua ja vilmaattista en keksi tähän sanoa, muuta kuin että täällä ollaan jos haluat purkaa mieltä, HALI!
Voi kurjuus, otan osaa ja toivotan voimia. Saman kaksi kertaa lyhyessä ajassa läpikäyneenä voin kuitenkin todistaa että kyllä siitä loppujen lopuksi yli pääsee - huumorin ja hauskuuden säilyminen helpottaa asiaa.
Jaksamisia.
Tiina, en tarkoittanut sotkea blogiasi. - Oletin niin vain ettet enää lue viikkojen vanhoja tekstejä.
En missään tapauksessa tarkoittanut vihjata, että sinä "harjoittelisit" surua, tai että sitä pitäisi tehdä - koetin (tosi huonosti) kertoa, mitä itse koin, ja mitä ei pidä kuvitella voivansa tehdä. Siis että minä jälkeenpäin surin, kun en voinut tajuta, että isä kuolee justiinsa. Se olin siis minä, joka ei "harjoitellut" surua, et sinä - ilmaisen itseäni tosi huonosti.
Tosin parempaankaan en pystynyt: silloin isäni sairastaessa, ja elinaikanaan vain selviydyin.
Minulle jäi se tunne, että surua ja luopumista olisi pitänyt "harjoitella", tai siihen olisi pitänyt varautua jotenkin eri tavalla kuin mihin pystyin, kun itkukin oli kuoleman hetkellä joistain rakkaista väärin. Ja jatkossa yhtä väärin. - Helkkari: jos ei saa itkeä, kun isä kuolee!!!
Ja minulle hoettiin, että olihan se Pappa niin sairas, tiesit sen - juu, oli oli..
Ja kaikki se: että jos isä ois kuollut sinne vanhan kodin lattialle, muuttopäivänä, jonne pyörtyi: ehkä ois ollut parempi kaikille. Minä en ainakaan valmistautunut jatkossakaan mihinkään, paitsi älyttömiin toiveisiin, ja isäni kärsi 6 vkoa sairaalassa; elvytettiinkin monta kertaa. Mihin? Uusiin hoitoihin. Tuskallisempaan hengittämiseen, ja uusiin lääkekokeiluihin?
Syyllisyyttä tai huonoa omatuntoa en kokenut isän eläessä. - Olin muuttanut vuotta aiemmin takaisin Suomeen, kun "halusin olla lähellä vanhempiani". Silloin isä oli virallisesti terve, valokuvat näyttävät muuta.
Käytiin kaksistaan kävelyillä, juteltiin, ja oltiin vaan rauhassa yhdessä.
Char, eipä sillä muuten väliä, mihin ketjuun sitä kommentoi, mutta kun tämä on niin ikävä aihe, että jotenkin tarkoituksella olen yrittänyt haudata sen yhä syvemmälle tänne blogiin.
Ja kyllä luen ihan kaikki kommentit. Ne tulevat minulle sähköpostiin eikä niitä niin suuria määriä tulvi, ettenkö ehtisi lukea. ;)
En missään tapauksessa loukkaantunut tai pahoittanut mieltäni kommenteistasi. :)
Meidän äidin kohdalla ei paljon jää arvailujen varaan, että se loppu lähenee vääjäämättä. Tai siis, täytyisi ainakin olla todella todellisuuspakoinen, että se tulisi ns. yllätyksenä. Vaikka kyllähän se silti tavallaan tulee.
Piti vielä sanoa jotain, mutta se unohtui... No, kiitos kommenteistasi kuitenkin. Ihan noin selvästi kuin sinä en pysty asiaa vielä käsittelemään, koska se on niin lähellä eikä vielä ollenkaan ohitse.
Kiitos kaikille muillekin kommenteista. :)
Lähetä kommentti