You know I'm a dreamer but my heart's of gold

Kuinkahan monta kertaa olen elämäni (ja tämän blogin) aikana toivonut semmoista pulloharjaa, jonka voisi työntää korvasta sisään ja rassata tuolta korvien välistä kaikki ylimääräinen moska pois? Varmaan aika monta kertaa. Enkä kertaakaan ole semmoista pulloharjaa löytänyt. Vähän kyllä lohduttaa se ajatus, että jokaisesta kerrasta olen selvinnyt elävänä ja suurin piirtein kokonaisena. Ainoastaan sydämestä on jäänyt pieni palanen jonnekin matkan varrelle, jos runolliseksi haluaa heittäytyä. Tai kliseiseksi.

Tuon edellisen kirjoituksen jälkeen on mennyt yhä vaan hullummaksi. Mitä enemmän saan tietää asioita siitä tyypistä, sitä kauempana se tuntuu olevan elämänarvoiltaan sellaisesta miehestä, jollaisesta kuvittelisin kiinnostuvani. Ihannemieheni lähes vastakohta. (No, ei se ainakaan äänestä kokoomusta eikä syö kissanpentuja aamupalaksi). Mutta sydän haluaa, mitä sydän haluaa. Ja jotenkin minusta tuntuu, että senkin sydän haluaa minua, ainakin vähäsen. (Tai mikä elin miehillä nyt vastaakaan näistä asioista). Ja tämä on muuten ensimmäinen kerta vuosiin, kun uskallan sellaista mahdollisuutta edes ajatella. Että se toinenkin saattaisi tykätä minusta, vaikka en käsitäkään miksi. Luultavasti olen siis nytkin karmealla tavalla väärässä. Mutta en siis ole vieläkään heittänyt veistä pesuveden mukana tai työntänyt haarukkaa pistorasiaan.

Kummasti ne "ylitsepääsemättömät esteet" unohtuvat aivan täysin siinä vaiheessa kun näen sen tyypin. Ja kun se katsoo minuun, niin sulan märäksi lätäköksi lattialle. Aivan kohta olen valmis seisomaan päälläni, myymään mummoni (r.i.p.) ja liittymään vaikka johonkin lahkoon, ihan mihin vaan, ei mitään väliä, kunhan saan jatkaa niiden nappisilmien katselemista. Rupean vegaaniksi, rastafariksi tai pastafariksi, opettelen uuden kielen, lennän avaruuteen, ihan mitä vaan. Throw me a frickin' bone here, man!

Jos ei ole mahdollisuutta pestä korvienväliä pulloharjalla, niin toivoisin edes ajatustenlukukykyä. Ihmettelen suuresti, miten ihmiskunta ylipäänsä on onnistunut olemaan välittömästi kuolematta sukupuuttoon, vai missä vaiheessa tästä tuli näin vaikeata? Vai olenko se vain minä?

Voi miksei joku asia edes joskus voisi tässä elämässä olla helppoa!

Ps. Miten minusta tuntuu, että nämä ovat sellaisia asioita, joista kukaan muu ei koskaan kirjoittele blogiin? Olenko outo? Onko ihastuminen sellaista teinikamaa, ettei sitä kukaan vakavasti otettava aikuinen jaa muille? Sitten vasta kirjoitetaan, kun jo seurustellaan vakavasti. No, onneksi minä en ole kovinkaan vakavasti otettava, koska jonnekin tämä vaan täytyy purkaa aina välillä.