Äidin kuolemasta on nyt noin kaksi vuorokautta. Kai. Päivät sekoittuvat ja menettävät merkityksensä. Ikävä on ihan hirveä. Välillä sitä voisi antaa vaikka oikean kätensä, että saisi lisää aikaa. Elämä on niin epäreilua. Reilua olisi ollut, että äiti olisi saanut elää terveenä pidempään. Reilua olisi ollut, että olisin tiennyt ajan olevan näin lyhyt. Reilua ei ollut, että kun sain tietää ajan rajallisuuden, oli kyse enää päivistä. Ei kuukausista, kuten aikaisemmin olin uskonut tai ainakin toivonut, eikä edes viikoista.
Äidin viimeisten päivien seuraaminen vierestä oli ihan kauheata. Fyysistä kipua pystytään aina lievittämään, henkisen kivun lievittäminen on hankalampaa, ellei sitten turruteta ihmistä kokonaan. Äiti ei juurikaan pystynyt enää puhumaan, mutta hereillä ollessaan silmistä näkyi hätä ja pelko. Toivon, että olisin pystynyt rauhoittamaan ja lohduttamaan paremmin. Tuntuu, että epäonnistuin. Pidin lujasti kiinni äidin olkapäästä viimeiset hetket, loppuun asti, mutta tuntuu, että olisi pitänyt pystyä tekemään jotain enemmän. Puhumaan rauhoittavasti, sanomaan asioita.
Yllättävän vaikeata oli eilen käydä kotona, siellä missä äiti viimeiset vuodet eli ja oli. Kaikki siellä muistutti äidistä. Siinä oli äidin käsirasva. Tuossa oli äidin kesken jäänyt ristisanatehtävä. Sohvassa oli melkein vielä painauma äidin jäljiltä. Eikä enää koskaan.
Miten tämmöisestä voi päästä ylitse?
38 kommenttia:
Voi itku, ei löydy sanoja tähän. Olen hiljaa läsnä ja halaan.
et epäonnistunut, olit siinä ja sun äidille se oli varmasti tärkeämpää kuin mikään. jossain vaiheessa se ajatus toivottavasti lohduttaa, vaikka epäreilua sun äidin kuolema ja ajan loppuminen kesken onkin. oot ollut mun mielessä koko ajan viime päivinä. jos tarviit mitä vain, ollaan täällä. ei näistä ehkä pääse yli, mutta niiden kanssa oppii elämään. sitten kun on sen aika. älä kiirehdi sitä, nyt saat tuntea juuri niin kuin tuntuu. rutistaisin tosi kovaa, jos oisin siellä.
Voi Tiina, ajattelen sinua tänään erityisesti. ja teitä kaikkia.
maailma repeää rei'ille ihminen kerrallaan, ei kai sitä voi millään korjata. sielussa vetää ja on kylmä. ja sittenkin jää jotakin hyvää jäljelle.
otan osaa, hyvä ystäväni.
Otan osaa. Niin kliseiseltä kuin kuulostaakin, niin ei siihen auta kuin aika. Eikä aikakaan asiaa tietysti mihinkään poista, mutta hieman helpottaa. Jaksamisia teille *rutistus*
Ei ihmiseen ole sisäänrakennettu automaattiasetusta joka ohjaisi meidät toimimaan "oikein" läheisen lähdön äärellä. Omat tunteet, suru ja menetys on kuitenkin lähimpänä, ja niin sen kuuluu ollakin - ihmisiä kun olemme.
Olen samaa mieltä että äidillesi oli varmaan tärkeintä se, että olit kuitenkin läsnä ♥ Itsekin ajattelen, äiti-ihmisenä, että mikään ei olisi tärkeämpää kuin nähdä viimeisenä ne kaikista rakkaimpansa, eli omat lapset.
Kliseetä kliseen perään mutta aika auttaa pääsemään ylitse. Suru ja kaipaus ei toki koskaan katoa, mutta kyllä se haalistuu, tuskan piikit tylsyvät ajastaan.
On hyvä että pystyt kirjoittamaan asiasta, se auttaa surutyössä jo paljon.
*Haliruti* vielä ja kovasti jaksuja ♥
Otan osaa, Tiina :-( Aika on ainoa suuri parantaja.
Otan osaa, Tiina. Lähetän lämpimän halauksen ja muistutan, että olen täällä, jos haluat jutella tai vain olla hiljaa. Surusi on suuri, mutta kokemuksesta tiedän, että aika helpottaa, se ei onneksi syö meiltä muistoja pois.
Olen puolestasi vahva, sinun ei tässä kohtaa tarvitse.
Otan osaa, Tiina.
Osanottoni... itkuhan tässä tuli.
Syvä osanottoni. Ei ole olemassa sellaisia sanoja, jotka kuvaisivat sitä kuinka pahoillani olen.
Lämmin osanotto ja halaus! Kyyneleet tulivat, koskettavasti kirjoitat. Puhtaasti, jotenkin sanoista jokainen lyijynpainoinen. Voimia paljon! Aika, sepä se. <3
Voi sentään, itku tuli ja hurjan paha mieli sun puolesta. En tiedä miten tosta pääsee yli, mutta siitä olen aivan varma, että olit äidillesi korvaamaton myös viime hetkinä ja parasta mahdollista seuraa, tuki ja turva. Voimia ja monta mentaalihalia täältä!
(Ei varmaan juuri nyt lämmitä, josko myöhemminkään, mutta kiitos blogista, jonka ilojen ja myös näiden surujen parissa olen viihtynyt jo pitkään. Tunnustus tästä hyvästä, voisinpa antaa sen iloisemmissa merkeissä. http://tilauksessaelama.blogspot.com/2011/10/tunnustus-tosioliolle.html )
Vastauksena kysymykseesi: Ei kenenkään kuolemasta varsinaisesti yli pääse, mutta fakta on niin kuin Henu jo sanoi, eli aika parantaa. Ensin sitä itkee useammin, sitten vähän harvemmin. Ajan kulumista odotellessa voi vain elää omaa elämäänsä niin hyvin kuin voi - sitä se äiti toivoisi.
Lämmin osanotto suruusi Tiina. Minäkin olen varma, että läsnäolosi ja rakkautesi olivat äidillesi tärkeintä ja riittävintä lopussa.
Otan osaa, Tiina.
*halaus*
Otan osaa. :(
Osanottoni!
Ylipääsemisen ainoan keinon tuossa muut jo kertoivatkin.
Surusi on varmasti suunnaton, en osaa edes ajatella. Voimia.
Otan osaa! Olen samaa mieltä muiden kanssa, erityisesti Irwis kirjoitti hyvin, paremmin en osaisi itse sanoa. Iso halaus!
Syvä osanottoni suruusi.
Do not stand at my grave and weep
I am not there. I do not sleep.
I am a thousand winds that blow.
I am the diamond glints on snow.
I am the sunlight on ripened grain.
I am the gentle autumn rain.
When you awaken in the morning's hush
I am the swift uplifting rush
Of quiet birds in circled flight.
I am the soft stars that shine at night.
Do not stand at my grave and cry;
I am not there, I did not die.
Otan osaa! :-(
=(
Kuolema pysäyttää aina kaiken. Ja ehkä niin kuuluukin olla. Olit äidillesi läsnä, se on tärkeää. Muistot ovat nyt kipeitä, mutta kallisarvoisia. Voimia.
Luin uutisen vasta nyt. Osanottoni.
Otan osaa suruusi, Tiina.
Tuo aika on nyt vain elettävä, se on mentävä läpi, sillä ei ole muuta keinoa: vain aika auttaa. Mutta se auttaa. Toivon sinulle tänä raskaana aikana myös ilon hetkiä, sillä missä suru on läsnä, siellä on myös ilolle tilaa.
Kun äiti kuoli, minua auttoi musiikki, kauniit laulut. Kuunnellessani kyyneleet valuivat poskia pitkin alas kaulalle, mutta tunsin myös puhdasta iloa, kaikki oli omituisen herkkää ja kaunista.
Suru väistyi kerroksittain. Tuli takaisin, meni pois, antoi ilolle tilaa, ilo antoi voimaa, jota pystyi jakamaan kanssaihmisille, luullakseni. Kun suru alkoi tasaantua, alkoi ilokin, huiput laantuivat kummassakin, ja vähitellen mielentila tasoittui normaaliksi. Mieleen jäi kuitenkin se, että surussa on myös ilon siemen. Outoa sanoa näin, mutta näin sen elin.
Tiina, otan mitä lämpöisimmin ajatuksin osaa suruusi. Läsnäolosi oli varmasti parasta henkistä kivunlievitystä, vaikka sitä onkin vaikea uskoa.
Osanottoni.
Paljon halauksia ja voimia teille. Aikanaan isoin suru jää taka-alalle ja tilalle tulee kaikki ihanat muistot.
Ei siitä pääsekään. Koskaan, ikinä, milloinkaan. Eikä asiaa voi ymmärtää, ellei itse ole kokenut sitä.
Voi sie. Olen todella pahoillani puolestasi. *Halaus ja voimia*
En tiedä. Kertoisin jos tietäisin. Mutta sen tiedän, että jokainen hoitaa jäähyväiset rakkaan kanssa juuri niin hyvin kuin pystyy, ja se tapa on silloin paras mahdollinen. Ja senkin tiedän, että aika auttaa, hitaasti ja takapakein, mutta auttaa kumminkin. Pitää vain jaksaa elää surun yli. Joskus ajattelen, että hetkiksi kerrallaan voi myös heittäytyä surun kannettavaksi (en tiedä, onko tämä ajatus jotenkin epäselvä mutta mua se auttaa).
Otan osaa suruusi. Halaus.
Itku oikein pirahti, niin käsinkosketeltavaa on surusi.
Otan osaa. *luja halaus*
Tavalliseen tapaani tulen kommentoimaan viikkoja jälkijunassa, mutta haluan nyt kuitenkin esittää osanottoni.
Death Cab for Cutien laulussa lauletaan "love is watching someone die". Olen ennenkin pitänyt tuota lausahdusta viisaana, mutta luettuani tekstisi ymmärrän tuon viestin selvemmin ja vahvempana kuin koskaan ennen.
Aina jälkikäteen voi ajatella, että olisi voinut sanoa jotain tai tehdä jotain paremmin kuin teki. Minusta kuitenkin kuulostaa siltä, että teit hyvin paljon. Ja tekstistäsi näkee, että rakastit äitiäsi kovasti, ja hän varmasti myös tiesi sen. Se on tärkeintä.
Toipuminen vie varmasti aikaa, suru on läsnä pitkään ja kaipaus loppuelämän ajan. Mutta anna itsellesi lupa olla myös iloinen, jos ja kun siltä tuntuu. Sinä itse olet yhä hengissä ja äitisi haluaisi varmasti, ettet kiellä itseltäsi elämistä edes nyt.
Runsaasti myöhässä tahdon esittää osanottoni. Lähimmäisen menettäminen ja tämän viime hetkien seuraaminen jättää jälkensä, mutta onneksi ajan myötä helpottaa.
Otan osaa Tiina. Myöhässä vaan, kun luen aina monta postausta kerralla. Halaus,
-minh-
Tiina, pitkästä aikaa pyörähtämässä blogeissa.
Otan osaa suruusi ja laitan sulle paljon, paljon lämpimiä ajatuksia <3
Kiitos tuhannesti teille kaikille!
Vaikka en täällä aiemmin kai ole mitään kommentoinutkaan, niin sananne lämmittävät tosi paljon.
Hei, otan osaa ja toivon sinulle paljon voimia ja kaikkea hyvaa. Vasta nyt huomasin taman postauksen. :(
Lähetä kommentti