***
Mehän emme tiedä mitä ihmiselle kuoleman jälkeen tapahtuu. Jokaisella on omat teoriansa ja uskomuksensa, mutta kukaan ei ole palannut kertomaan totuutta. Itse lähtökohtaisesti uskon siihen, että kuoleman jälkeen ei ole enää mitään. Toisaalta olen myös hiukan buddhalaisuuteen taipuvainen ja ainakin leikillisesti uskon jälleensyntymään. Tietyt teoriani jopa tukevat tätä, mutta en rupea selittämään niitä, koska ne kuulostavat naurettavilta tullessaan ulos päästäni.
Oli miten oli. Läheisen kuoleman jälkeen ihmistä lohdutetaan sillä, että se edesmennyt kuitenkin jostain pilvenreunalta näkisi ja jollain tavalla huolehtisikin meistä tänne maankamaralle jääneistä. Se on lohdullinen ajatus tietyissä tilanteissa, mutta mihin tuo näkeminen sitten rajoittuu? Elämässäni tapahtuu nimittäin paljon asioita, joita en ole ennenkään kertonut äidille ja nyt yllättäin, kuoleman myötä, hänellä olisikin yliluonnollinen röntgenkatseen tapainen kyky nähdä mitä elämässäni tapahtuu. Olen varma, ettei äiti haluaisikaan nähdä kaikkea, mutta uteliaisuuttaan tietysti katsoisi ja katuisi.
Minulle lohtua on eniten tuonut ajatus siitä, että kuoleman jälkeen ei ole enää mitään. Ei surua, ei huolta, ei katkeruutta, ei mielipahaa sen enempää kuin mitään positiivisia tunteitakaan. Poden niin miljoonasta asiasta huonoa omaatuntoa, että käytännössä ainut lohtu on se, ettei sillä ole enää väliä. Äiti ei ole enää harmissaan siitä, etten käynyt tarpeeksi usein, kun kaikki oli vielä hyvin tai silloin, kun kaikki ei enää ollutkaan niin hyvin. Eikä äiti ole enää loukkaantunut siitä, kun silloinkin sanoin typerästi. Jos kuoleman jälkeen ei ole enää mitään, eikä varsinkaan mitään inhimillisiä tunteita, niin voin ehkä lakata ruoskimasta itseäni näistä asioista. Jossain vaiheessa.
Äiti oli viimeisenä aamunaan suhteellisen tajuttomassa tilassa. Kiinnitin huomiota siihen, ettei hän enää räpsytellyt silmiään ollenkaan, vaikka ne olivat puoliksi auki. Muutama hetki ennen viimeistä henkäystä äidin silmät avautuivat kuitenkin täysin auki ja katse kohdistui jonnekin ylös kattoon. Nousin seisomaan äidin näkökenttään ja liikuin siinä, mutta katse ei kohdistunut minuun eikä seurannut liikettäni. Jonkun ajan päästä silmät sulkeutuivat takaisin siihen puoliksi aukinaiseen asentoon. Tilanne oli aivan järjettömän karmiva, mutta jäi silti kiinnostamaan minua.
Eilen luin blogia, jossa kirjoittajan aviomies kuoli syöpään ja hänen viimeiset hetkensä olivat aivan vastaavanlaiset. Ilmeisesti myös monilla muilla on samanlaisia kokemuksia. Tuo silmien avautuminen juuri ennen loppua on mielenkiintoinen ilmiö ja haluaisin kuulla jonkun asiantuntijalausunnon mistä se johtuu. Mitä sillä hetkellä tapahtuu ja mitä ne silmät näkevät? Tieteellinen minäni uskoo, että kyse on jostain lihasten kouristuksista ja/tai aivojen lopputoiminnasta eikä ihminen näe enää mitään. Henkinen minäni taas pohtii muita vaihtoehtoja.
Joku viisas on joskus sanonut, että ihminen kuolee aina silmät auki. Olen taipuvainen uskomaan.
Koskettava kirjoitus, johon en oikein osaa sanoa mitään. Mutta sanopa silti.
VastaaPoistaKuolemaa on tullut ajateltua paljonkin, mutta en ole varsinaisesti koskaan kohdannut sitä ihan silmästä silmään. En ole istunut kenenkään vuoteen vierellä saattamassa ja se oikeastaan pelottaa minua. Pelottaa, koska tietää menettävänsä toisen.
Jokin puoli minussa uskoo kuolemanjälkeiseen elämään (ei kuitenkaan mitään pilvenreunalla istumista), mutta sitten se ns. realistinen puoli haraa vastaan. En ole päässyt itseni kanssa selvyyteen asiasta ja tuskin koskaan pääsenkään.
Haluan kuitenkin uskoa, että silmien avaaminen ennen kuolemaa ei liity mihinkään refleksiin, vaan johonkin ihan muuhun. Siihen, että "matkustaja" pääsee vihdoin rauhaan - pitäköön se sitten sisällään, mitä pitää.
Halaus <3
Sitä luulisi pelottavammaksi kuin se sitten onkaan. Siinä itse tilanteessa sitä on hämmästyttävän rauhallinen.
VastaaPoistaPaitsi tuossa kuvaamassani hetkessä jonkinlainen pakokauhu meinasi iskeä, ikään kuin olisin ihan fyysisesti tuntenut sen kuoleman lähellä. Onneksi en ollut paikalla yksin.
Tuo rauhaan pääseminen ja jonkinlainen "valon" näkeminen on kyllä ajatuksena miellyttävä. Varsinkin, jos siihen ei liity mitään uskonnollista. Se minun realistinen puoleni tosin haraa tuossakin vastaan.
Kiitos ja halaus takaisin <3
Itse ajattelen, että kuoleman jälkeen on samanlaista kuin ennen syntymää, ei kukaan siitäkään ajasta mitään tiedä. Ajattelen, että ne rakkaat, joista joudumme luopumaan, elävät kuitenkin muistoissamme aina ja se on tärkeää.
VastaaPoistaTuossa on kyllä ihan järkeä. Jotkuthan tietysti muistavat edellisiä elämiään, mutta sitä voi jokainen miettiä tykönään, onko ne totta vai ei. ;)
VastaaPoistaUsein, kun kuulee jonkun kertovan kuoleman hetkestä, se on aika rauhallisen tuntuinen ja jollain lailla kauniskin.
VastaaPoistaMinä olen myös aika paljon mielessäni askarrellut tämän asian kanssa, ja omat koukeroni johtivat siihen lopputulokseen, että kuoleman jälkeen ei ole yhtään mitään. Nuorempana "uskoin" jälleensyntymiseen, mutta se saattoi olla enemmän jonkinlaista turvallisuuden kaipuuta, kun en ehkä halunnut ajatella, että ihmisen elo nyt vain on tässä ja nyt.
Joskus olen saanut kuulla suoranaista kauhistelua, kun olen kertonut näkemykseni. Että eikö ole kamalaa, kun ei voi uskoa iankaikkiseen elämään tai siihen, että tapaa edesmenneet ystävät tai sukulaiset vielä. Minusta on ainoastaan lohdullista ajatella, että siinä se sitten on. Ei sillä, etteikö voisi olla hauskaakin tavata joitain ihmisiä, mutta on se vähän stressaavakin ajatus, jos saa olla hiukan karkea.
Mieleni jollain lailla rauhoittui kun tajusin, mikä on oma "uskoni". Kai se oli jonkinlainen rentoutuminen sen suhteen, että turha rimpuilla ja hötkyillä, kun millään ei niin kovin suurta merkitystä ole loppujen lopuksi. Ja tämä siis ei ole "depressiivinen" näkökulma, vaan sellainen rauhallisen toteava; ei niin, etteikö elämällä voisi olla tarkoitusta vaan niin, että se tarkoitus on olla nyt. Se tarkoitus ei vaan ulotu kuolemaa pidemmälle.
Niin, olen toki nähnyt Ihana on elämä -elokuvan, ja uskon siihen, että jokaisen elämällä on omalla tavallaan merkitystä kaikkeen ja kaikille, mutta puhun suppealla henkilökohtaisella tasolla :)
Voisin allekirjoittaa Elegian kommentin täysin, sillä siinä kiteytyi tosi hyvin munkin näkemykseni (enkä ole koskaan nähnyt kenenkään kuolemaa omin silmin). Jotenkin on vaikea päättää uskooko jonkinlaisen tietoisuuden jatkuvan kuoleman jälkeen tai sitä haluaisiko sen ees jatkuvan. Kummallakin on tavallaan puolensa. Nää on mielenkiintoisia ja vaikeita asioita, koska totuutta voi vain arvailla, kukaan kun ei koskaan palaa kertomaan mitä oman ittensä lopullisesti kuollessa kokonaisuudessaan tapahtuu tai miltä silloin tuntuu.
VastaaPoistaMymskä, joo, mä en kyllä missään tapauksessa usko siihen, että jossain tuolla sitten joskus tapaisi entisiä läheisiä ja tuttavia. Mieti niitäkin, jotka on jääneet leskeksi vaikka useammankin kerran, niin olisihan se sitten aika kiusallista, kun siellä jossain olisi liuta entisiä puolisoita...
VastaaPoistaOnhan yllätys sitten, jos olenkin väärässä.
Bemary, niin, mä epäilen, että se tietoisuus ja kaikki sellainen on ihan kiinni näistä meidän aivoista ja muista systeemeistä. Ettei se jatku mihinkään.
Ehkä se on ihmiselle parempi, ettei sitä totuutta tiedetäkään, niin saa uskoa kukin siihen mikä parhaimmalta tuntuu.
Äiti kertoi että kun mummo (isän äiti) kuoli ja ne olivat sairaalassa sen viimeisen hetken, niin juuri ennen viimeistä henkäystä mummo avasi silmänsä ja vaikkei ollut enää päiviin ollut kovin tajuissaan katsoi heitä ja sanoi että äidillä on aina ollut niin lämpimät kädet. Se oli hyvin koskettavaa, en päässyt paikalle, en edes hautajaisiin 2000km takaa, mutta itkin kun kuulin tuosta. Nytkin meinaa melkein tulla kyynelet silmiin. Uskon että juuri ennen kuolemaa ihmisellä on jonkinlainen selvä hetki, hän näkee jotakin ja ymmärtää jotain ympäristöstään vaikkei välttämättä reagoi ääneen tai liikkeeseen.
VastaaPoista(Jälleen kerran olen jälkijunassa, mutta tällä kertaa syytän Google Readeria, jonka mukaan julkaisit 6-7 viimeisintä kirjoitusta vasta pari päivää sitten...)
VastaaPoistaSamanlaisia ajatuksia olen joskus itse pyöritellyt, niin kuin varmaan jokainen. Olen pohtinut myös tuota, että jos joku katselee kaikennäkevästi alas pilven reunalta, niin eihän täällä kehtaa mitään enää tehdä. Huvittavimmillaan jo pahoista ajatuksista tulee miettineeksi, että entäs jos joku kuollut ihminen pystyykin lukemaan niitä, ja sitten melkein pyytää mielessään anteeksi tai rupeaa selittelemään, että enhän minä tosissaan henkilöstä pahaa ajattele... Aika säälittävää, mutta joskus tuollaiseen ajatteluun sitä havahtuu, vaikka en kyllä oikein edes usko mihinkään jälkielämiin.
Meinasin myös kommentoida tuota ihmisten tapaamista uudelleen tuossa useiden kumppaneiden tapauksessa, mutta olitkin jo itse kuitannut sen kommentissa. :)
Aihe on kyllä kiinnostava, ja juuri tällä viikolla postiluukusta tipahti tilaamani Julian Barnesin Nothing to be Frightened of, jonka pitäisi kuulemani mukaan olla ihan mielenkiintoinen tutkielma aiheesta...