Olen miettinyt eutanasiaa, kuten moni muukin viime päivinä. Ja miettimisellä en siis tarkoita, että olen harkinnut hommaavani itselleni sellaisen tässä lähipäivinä. Vaan siis sitä, pitäisikö se laillistaa vai ei.
Olen kyllä vahvasti sen kannalla, että ihmisellä on oikeus päättää omasta elämästään ja ruumiistaan. En tokikaan kehoita ketään tekemään itsemurhaa, koska yleensä ongelmat ovat ratkaistavissa ja kaikki voi muuttua hyväksi. Mutta entäpä sitten, kun toivoa ei enää ole? Saako ihminen toivoa itselleen nopean kuoleman sen sijaan, että odottaisi yksin sairaalavuoteessa maaten sen hidasta, mutta vääjäämätöntä lähestymistä?
Vaikka hoitokoti, jossa äitini viimeiset päivänsä eli, olikin todella lämminhenkinen ja hyvä paikka olla, niin silti siellä mielestäni jätettiin liikaa vastuuta meille omaisille. Kipulääkettä annettiin aamulla ja illalla, ellemme me omaiset pyytäneet lisää. Vasta viimeisenä aamuna kipulääkettä alettiin antaa parin tunnin välein. Miksi ihmeessä? Jos ihminen ei siitä vuoteelta enää nouse, niin luulisi olevan ihan sama, vaikka kipulääkettä tiputettaisiin suoraan suoneen vuorokauden ympäri. Äidin viimeisinä päivinä todella toivoin, että joku lopettaisi sen kärsimyksen. Toisaalta tuskin olisin itse pystynyt tekemään sitä päätöstä ns. viimeisestä piikistä.
Lemmikkieläimiämme kohtaan olemme paljon armeliaampia. Jokaiselle on kai itsestäänselvää, että eläimen ei tarvitse kärsiä. Miksi sama sitten ei koske ihmistä? Miksi tämä ihmisen maallinen temppeli on olevinaan niin arvokas, että siinä pitää kituuttaa mahdollisimman pitkään? Onko "luonnollisessa" kuolemassa jotain niin ylevää, että se on ainoa oikea tapa poistua tästä maailmasta?
Tiedän, että sen rajan vetäminen tulisi olemaan todella vaikeata. Kenelle myönnetään eutanasia ja kenelle ei. Mielestäni olennaista on se, että jos henkilö itse on ilmaissut halunsa siihen ja on parantumattomasti sairas, se tulisi hänelle myös sallia. Eri asia on sitten taas ne, jotka eivät pysty haluaan enää siinä vaiheessa ilmaisemaan tai eivät ole aiemminkaan ilmaisseet. Ymmärrän myös sen, että lääkäreille se tulisi olemaan vakavan pohdinnan paikka. Mielestäni eutanasiaa tulisi ajatella kuitenkin potilaan auttamisena eikä tappamisena. Nykyaikainen lääketiede pidentää elämäämme, niin miksei se voisi myös auttaa sen lopettamisessa siinä vaiheessa, kun toivoa ei enää ole.
En siis pysty puhumaan kenenkään muun kuin itseni puolesta, mutta itse en halua kohdata sellaista loppua, jossa makaan vaipoissa sairaalan tai jonkun hoitokodin vuoteessa muiden riepoteltavana ja syötettävänä. Todennäköisesti, jos vanhaksi elän, olen yksi niistä mummoista, joita ei käy kukaan koskaan katsomassa, sillä eihän tässä ole tuota jälkipolveakaan näköpiirissä. Mieluiten eläisin riittävän pitkän ja hyvän elämän, jonka jälkeen haluaisin pudota suorilta jaloilta, ilman kituuttamista. Mutta koska harvapa loppuaan saa valita, niin antakaa minun edes päättää milloin haluan lopettaa kärsimisen.
Aattelet tästä hommasta prikulleen samoin kuin mäkin, ainakin tän tekstin perusteella.
VastaaPoistaMonesti kun vedotaan siihen, ettei ihmisellä ole oikeutta päättää toisen ihmisen kuolemasta, siis oikeutta "leikkiä Jumalaa", unohdetaan se, että johan sitä Jumalaa leikitään käyttämällä lääkkeitä, joita ilman ihminen olisi kuollut jo vuosia aiemmin. Ihmiset elävät nykyään monesti aivan "liian vanhoiksi"/"liian pitkään", koska lääketiede sen mahdollistaa. Ennen samat sairaudet tappoivat nopeasti eikä mahdollisuutta keinotekoiseen elämän pidentämiseen ollut. Nyt kun osataan hoitaa, on seurauksena saattohoito-osastoja, joiden sänkyihin sidottuina ja lääkkeillä rauhoitettuina vanhukset tai muuten parantumattomasti sairaat viettävät pahimmillaan vuosikausia kuolemaa odottaen, vailla mitään toivoa paremmasta. En todellakaan tahdo ite päätyä siihen jamaan, en ikinä!
Tokihan me haluamme pitää rakkaat ihmiset luonamme niin pitkään kuin mahollista, mutta kun terveys lopullisesti pettää, on mielestäni aivan turhaa pitkittää kärsimystä, jos vaihtoehtojakin on ja jos ihminen varmuudella haluaa jo mennä.
Mä olen kanssa aivan täysin samaa mieltä kuin sinä, siis Tiina ja olen myös samaa mieltä kuin Bemary tuossa yllä.
VastaaPoistaOma äiti sairasti syöpää kolme viikkoa (siis kolme viikkoa oli diagnoosi, eiköhän syöpä ollut vanhempi) ja siinä tuli koettua tämä nykylääketieteen terminaalihoito. Ei valittamista ollut siinäkään, mutta jos äitin elämä ois jatkunut pidempään, niin jokainen pitkittynyt päivä ois ollut tuskaa- kaikille. Siksipä kannatan eutanasiaa hyvin vahvasti myös minä. Sellaista harkinnanvakaista, tilanteen mukaan toteutettavaa eutanasiaa. Jeps.
Ei mulla muuta kuin että samaa mieltä olen.
VastaaPoistaPahin painajainen lienee se, että on vaipoissa ja syystä tai toisesta kyvyttömänä ilmaisemaan itseään, mutta pää toimii niin että tajuaa tilanteen toivottomuuden.
Bemary, totta turiset. Tuo onkin juuri tuo elämän kahtiajakoisuus, kun samaan aikaan haluaisi pitää läheisensä luonaan mahdollisimman pitkään, mutta ei kuitenkaan haluaisi heidän kärsivän.
VastaaPoistaElma, sun äidilläsi kävikin sitten aika nopeasti tuo. Mun äidilläni kesti 1,5 vuotta. Vaikea sanoa kumpi on parempi. Toisaalta 1,5 vuodessa ehtii paljon enemmän kaikkea hyvää, mutta myös kärsiä.
Kirsikka, tuo on munkin pahin painajaiseni. Olen aina sanonut, että toivottavasti itselläni pettää pää ennen kuin kroppa. Sitten voisi elellä iloisesti jossain ihan muissa maailmoissa.
(ekaa kertaa kommentoimassa, pitkään aikaan lukenut)
VastaaPoistaNiin, kovasti paljon pohdituttamaan jäin luettuani kirjoituksesi. Minun äitini on nyt sairastanut levinnyttä syöpää 2 vuotta ja tiedän, että edessä päin oleva aika vähenee vähenemistään ja pelkään, milloin alkaa se ns. loppusuora. Pakahduttavan kamalaa ajatella, mutta ajattelen silti kuten sinä tuosta eutanasiasta. En varmaan itsekään voisi kuitenkaan sitä viimeistä sanaa läheisen elämän päättämisestä sanoa, mutta toivoisin jotenkin..armollisempaa loppua, kuin tuo hidas.. kituminen kai oikea sana tähän olisi.
Eikku, olen tosi pahoillani siitä mitä käyt läpi tällä hetkellä. Tiedän miltä se tuntuu. Paljon voimia nyt ja jatkossa, toivottavasti kaikki menee niin hyvin kuin mahdollista loppuun asti.
VastaaPoistaTV1:llä tulee justiinsa tällä hetkellä elokuva Haluan kuolla arvokkaasti, joka kertoo jotakuinkin juuri tästä aiheesta mistä täällä on keskusteltu. Mielenkiinnosta rupesin katsomaan.
Olen samalla kannalla kaikesta, lisään sen, että voisin itse auttaa läheistä ihmistä kuolemaan (siis laillisesti), niin ei lääkärin tarvitsisi pohtia eettistä kantaansa asiaan. Luulen, että aika moni muukin voisi toimia samoin, vaikka se olisi vaikeaa ja ehkä pelottavaa, niin ajattelen, että ennemmin annaan rakkaan ihmisen saada kuolla ilman pelkoa, kipuja ja tuskaa, kuin pistäisin edelle tarpeeni pitää hänet vielä hetken elämässäni. Joskus irtipäästäminen voi olla se suurin rakkaudenosoitus.
VastaaPoistaEutanasian ja kuoleman turhan aikastamisen välinen ero on ihan selvä kaikille - pitää olla - asiasta nyt vaan halutaan nillittää uskontoon ja ties mihin vedoten. Eutanasian tarkoitus ei ole tappaa eikä jouduttaa kuolemaa tilanteisssa, joissa on toivoa ja elämänhalua. Oman halunsa voi tehdä hoitotestamentin tai jonkun muun asiakirjan kautta hyvin selväksi minusta jo silloin(kin), kun tappavaa sairautta ei ole. Kunpa laki asiasta tulisi, kestänee valitettavasti monta vuotta vielä.
Läheinen ihminen kuoli ALS-sairauteen. Julma tauti, siihen kuolee aina, nopeammin tai hitaammin. Läheiseni kuoli nopeammin. ALS-sairaudessa on suurena vaarana kuolla tukehtumalla, sitä ei kenellekään toivo. Läheiseni ei onneksi tukehtunut vaikka läheltä pitikin kaksi kertaa. Miten joku lääkäri (???) Päivi Räsänen tai kukaan muukaan voi olla sillä kannalla, että ihmisen kuuluu tukehtua, eikä saada rauhallista ja kivusta sekä pelosta vapaata kuolemaa? Kuinka julma on ihminen, usein ihan hemmetin julma.
Voisin jatkaa aiheesta lisääkin, tuli jo liian pitkä ja paasaava kommentti, aihe vaan tulee niin lähelle. Anteeksi tällainen purkaus.
Kirjoitin todella sekavasti tuon kommenttini, meinasin sen jo poistaa, mutta olkoot. Toivottavasti paatoksen ja sekavien lauserakenteiden keskeltä idea tulee esille.
VastaaPoistaKovin olen samoilla linjoilla sekä kirjoituksen että kommenttien kanssa. Myös siinä, että itse lähtisin mieluummin ns. suorilta jaloilta kuin vuosia sairaalan sängyssä viettäen.
VastaaPoistaTuli mieleen myös joitain vuosia sitten telkkarissa näkemäni dokkari jostain Sveitsissä toimivasta klinikasta, jossa parantumattomasti sairaita autetaan kuolemaan. (Kirjoitin tästä aikoinaan omaan blogiinkin, joskin vähän eri kulmasta.) On kyllä aika pysäyttävää, että noihin matkustaa myös varsin nuoria ihmisiä, jotka kokevat elämisen arvoisen elämänsä olevan ohi:
http://www.guardian.co.uk/uk/2008/oct/18/11
Mitä tuohon mielen ja ruumiin toimimattomuuteen tulee, itse olen seurannut vierestä vain alzheimerin tautia ja epäilen, että itse uhrille se ei ole lainkaan niin hankala kuin omaisille. Mutta omaisilta se vie tutun ihmisen pois jo kauan ennen tämän kuolemaa, mikä toisaalta tavallaan helpottaa tilannetta sitten aivan lopussa, kun kuoleva vaikuttaa melkein vieraalta ihmiseltä.
(Pienenä loppukevennyksenä todettakoon, että tämä kirjoitus sai minut kuuntelemaan Megadethin À Tout Le Monden pariin kertaan YouTubesta...)