Pyhää vihaa ja suurta rakkautta (tai sitten ei)

Onnistuin äsken lietsomaan itseni hyvin vihaiseen tilaan, kun pelasin jotain aivotonta nettipeliä ja ehdin samalla syventyä ajatuksiini oikein kunnolla. Ajattelin suhdettani eksän kanssa tai oikeastaan sitä, kun suhdetta ei enää ollut.

Älkää käsittäkö väärin, minulla on oikein hyvät välit eksääni nykyisin ja on oikeastaan ollut koko sen ajan, kun emme ole seurustelleet. Kaverisuhde toimii meillä selvästi paremmin kuin rakkaussuhde. En siis ole katkera eksälle (juurikaan) mistään. Tunnen silti toisinaan kokeneeni vääryyttä sen suhteen, miten muut ihmiset luulevat suhteemme päättyneen.

Yleinen käsitys tuntuu olevan, että eksä jätti minut, mahdollisesti jopa toisen naisen vuoksi. Ja minä, hänen kanssaan vain ja ainoastaan kaverina hengaillessani, tietysti haikailin vielä hänen peräänsä enkä päässyt ollenkaan asiasta yli enkä puusta pitkälle. Joo, ei.

Kun olen sanonut, että päätös oli lähinnä yhteinen, niin minulle on kerrottu, ettei (kertoja) usko yhteisiin eropäätöksiin ja aina se on se toinen, joka jättää. Äitini eli varmasti lopun elämäänsä siinä käsityksessä, että eksällä oli toinen nainen, jonka vuoksi minut jätti, vaikka minä olisin halunnut jatkaa eksän kanssa. Mikä on täysin absurdi ajatus, koska varmaan viimeisen vuoden suhteestamme näimme ehkä kerran viikossa ja silloinkaan en ollut mitenkään innostunut yhdessä viettämästämme ajasta. En koskaan kuitenkaan osannut oikaista tuota käsitystä oikeaksi. Joskus, kun olen puhunut eksän vaimosta ja lapsista, on minulta kysytty, että onko se se sama nainen... josta on seurannut vaivaantunut hiljaisuus ja kysymyksen jättäminen kesken, jolloin olen itse täydentänyt lauseen hiljaa mielessäni jatkumaan "jonka takia hän jätti sinut".

Tiedättekö, oikeastihan sillä ei pitäisi olla mitään väliä, mitä ihmiset ympärilläni ajattelevat. Sen pitäisi riittää, että itse tiedän mikä on totuus. Mutta aina se ei riitä. Joskus sitä haluaisi ihmisten ymmärtävän, että minua ei ole jätetty. Eikä varsinkaan kenenkään toisen naisen takia. Toki ymmärrän, miksi se ulkopuolisista näyttää siltä, mutta haluatteko tietää, mitä tapahtui 1,5 vuotta aikaisemmin? No minäpä kerron.

En viihtynyt suhteessamme enää ollenkaan siinä vaiheessa, kun seurustelua oli takana muutama vuosi. Eksässä ei varsinaisesti ollut mitään vikaa. Hän ei ollut ilkeä eikä ikävä, mutta minä en vaan rakastanut. Yhtenä kesäpäivänä sitten pienen riitelyn päätteeksi ehdotin taukoa suhteessamme. Jokainen älyllinen ihminen tietää mitä tauko tarkoittaa, ei siltä palata koskaan. Eksä meni ihan sekaisin (lähinnä henkisesti) ja uhkasi tappaa itsensä, mikäli jätän hänet. Se ilta oli pitkä ja piinallinen enkä lopulta keksinyt muuta ulospääsyä tilanteesta kuin sanoa, että ok, unohdetaan koko juttu. Olin silloin nuori, alle parikymppinen, joten en osannut käsitellä asiaa sen paremmin.

Siitä jatkui seuraavat 1,5 vuotta aivan kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Käsittämätöntä. Paitsi että minä olin ahdistuneempi kuin koskaan. Heräsin öisin siihen, että en saanut henkeä. Lopulta tilanne oli sellainen, että emme nähneet kuin viikonloppuisin melko lyhyesti, mutta olin silti vankina suhteessa, jossa en halunnut olla. Enkä enää uskaltanut ottaa uudestaan puheeksi suhteen lopettamista, koska en halunnut vastuulleni hänen henkeään. Rukoilin (niin kuin pakana nyt voi rukoilla), että hän löytäisi jonkun uuden naisen ja pääsisin pois häkistäni.

Kun sitten 1,5 vuoden päästä välikohtauksesta koitti se päivä, kun eksä soitti ja sanoi, että meidä pitää jutella, toivo tuntui heräävään. Kun sitten juttelimme ja eksä kysyi mitä mieltä olisin, jos lopettaisimme suhteemme, tuntui kuin valtava kivi olisi vierähtänyt rintakehäni päältä. Toki, valehtelisin jos väittäisin, että en olisi saanut pieniä ja hyvin ohimeneviä mustasukkaisuuskohtauksia, kun myöhemmin kävi ilmi, että kyseessä todellakin oli uusi nainen (siis eri nainen, kuin se nykyinen vaimo), mutta järjellä ei ollut mitään tekemistä niiden tunteiden kanssa. Pääosin kuitenkin koin todellista vapauden huumaa ja olin pitkästä aikaa onnellinen.

Näin pitkään suhteen päättymisen jälkeen ahdistavia unia siitä, miten jotenkin omituisella tavalla vaan jouduin takaisin suhteeseen hänen kanssaan. Nyt nekin ovat onneksi jo taakse jäänyttä elämää. Kyllähän eksä kahteen kertaan suhteemme päättymisen jälkeen olisi halunnut ryömiä takaisin luokseni, kun jutut muiden naisten kanssa menivät päin seiniä. Onneksi molemmilla kerroilla tein selväksi, ettei sellaista tulevaisuutta ole luvassa. Kerroin hänelle, etten yhäkään voi antaa hänelle sellaista yhteistä tulevaisuutta minkä hän haluaisi (ne vaimo ja lapset), jolloin eksä vastasi, että no hyvä, että ymmärrät itsekin ne syyt, miksi suhteemme päättyi. Joo, nehän ne syyt varmasti olikin. Minut jätettiin suhteessa, jossa olisin itse toki vielä halunnut roikkua, toisen naisen vuoksi, koska en halunnut naimisiin enkä parikymppisenä ryhtyä perheenäidiksi. Ihan sama. Sovitaan sitten vaikka niin.

Tapahtuneista on siis tosi kauan jo, joten oikeastaan ihan naurettavaa edes ajatella enää koko asiaa, mutta aina kun ajatuksissani palaan noihin aikoihin, niin sappeni alkaa kiehua. Ehkäpä tämä helpotti nyt loppuelämäkseni, kun sain avautua teille tästä asiasta. Toivottavasti edes joku teistä jaksoi lukea tänne asti ja ymmärtää, miksi tunnen kokeneeni vääryyttä ja miksi ei tällä historialla tunnu maailman hauskimmalta olla "se jätetty".

Ei varmaankaan ole ihme, että lempilauluni noihin aikoihin oli Juliet Jonesin Sydämen Jussi and the Boys? (Valitettavasti en voi laittaa kyseistä kappaletta tähän, koska sitä ei löydy mistään, mutta jos et tunne sitä, niin sanat voit kokonaisuudessaan tlukea täältä).

 Ajattelit, ettet yhtään matkaa 
Enää oikein jaksaisi kävellä. 
Lentäen voit aivan hyvin jatkaa, 
Sillä sinä et elä missään häkissä.


(Juliet Jonesin Sydän - Jussi and the Boys)