Olemisen sietämätön leveys

Tuolla edellisen postauksen kommenttilaatikossa esitettiin kysymys, että löytyisikö tälle sairaudelleni (katso kuva!) jotain lääkettä. Itse epäilisin, että suklaa taikka triplasuklaajäätelö voisi olla oiva lääke liikuntakärpäsen puremaan. Tai sitten sillä olisi aivan päinvastainen vaikutus. Huomaan nimittäin nykyisin potevani huonoa omaatuntoa joka ainoasta jäätelöstä tai pullanpalasta, mitä kitusiini tungen, vaikka ei välttämättä edes tarvitsisi.

Jonkinlainen addiktiohan se on. Kun pääsee ensiksi kiinni siihen lihasrääkin jälkeiseen mahtavaan tunteeseen, niin sitä haluaa koko ajan vaan lisää ja lisää. Mutta kai sitä huonommastakin jutusta voisi olla riippuvainen. Olen oikeastaan palannut viime vuosituhannen vaihteeseen, jolloin olin suhteellisen hyvässä kunnossa ja kävin salilla sekä jumpissa säännöllisesti. Ja olenhan nytkin toki käynyt jo yli vuoden salilla ja jumpissa säännöllisesti, mutta vasta tuohon bodypumpiin ryhdyttyäni tätä voisi alkaa kutsua sairaudeksi. No eikä, mutta joksikin vimmaksi.

Kiviäkin kiinnostaa ja mietin, että pitäisikö minun perustaa erikseen joku treeniblogi, jota kenenkään ei tarvitsisi lukea. Mutta ehkä sinne nyt ei mitään kauhean erikoista sisältöäkään tulisi. Kerron nyt kuitenkin, että kaiken kaikkiaan olen syömisiä seuraamalla ja intokuntoilemalla saanut keväästä pudotettua suurin piirtein kymmenen kiloa. Se kuulostaa paljolta, mutta huolimatta työkaverin aiemmasta palautteesta, se ei omasta mielestäni näy vieläkään juuri missään. Vaan enpäs kerrokaan paljonko on jäljellä. Tai no, ei minulla edes ole mitään tarkkaa tavoitetta. Huolestuttaa tässä vaan, että menevätkö kaikki kivat vaatteeni ihan hukkaan, jos ne joskus tulevaisuudessa rupeavat liehumaan päällä?

Vaikka eipä hätää. Miessukupuoli pitää huolen siitä, että elämässä riittää niitä hetkiä, kun tekisi mieli vain painua kotiin peiton alle sipsipussin kanssa. En tiedä onko se jotenkin rakenteellisesti siinä yhdessä y-kromosomissa, että täytyy tasaisin väliajoin olla yhtä kuin persereikä. Ja aina muka kyseessä on joku väärinkäsitys tai vastaava. Miehet kun eivät koskaan tarkoituksella ole persereikiä.

Edelliseen muuten yhtään liittymättä (ihan oikeasti), nyt on ihanaohjaajan tunnit omalta osaltani ikuisiksi ajoiksi ohitse, ainakin näillä näkymin. Pumpissa käyvät tietävät, että viimeisenä eli venyttelykappaleena on tässä ohjelmassa soinut Il Divon Time To Say Goodbye. Ja niinhän se oli. Yhyy.


Ps. Kirjoitin tämän jo eilen aamupäivällä, mutta kesti näin kauan keksiä (noinkin nerokas) otsikko. Olen tässä vuorokaudessa ehtinyt päästä miessukupuolen kanssakin taas harmoniaan, mutta en jaksanut enää muokata tekstiä, kun aasinsillat oli jo rakennettu.