Ja me jurot nuorisojulkkikset pukuhuoneessa yksin itkemme

Kaukana on naisellinen pehmeys meikäläisen räpylöistä nykyisin. (Plus kuvassa nahka on niin kuiva, että näyttää ihan joltain satavuotiaan mummon kädeltä). Vielä en niin turhamainen kuitenkaan ole ollut, että olisin ostanut treenihanskat. Antaa känsää tulla vaan! Ainakin sitten edes jostain näkee, että on nostellut rautaa...

Tänään oli rainerin kanssa vuorossa HIIT (high intensity interval training) -harjoituksia. Pitkään aikaan en ole ollut näin poikki treenin jälkeen, kuin nyt olen. Tekisi mieli vaan kaatua puolikuolleena sänkyyn ja nukkua koko ilta. Samaan aikaan kuitenkin kroppa ja pää käy niin ylikierroksilla, että lepäämisestä ei tule mitään. Piti tiskata, mutta en nyt millään jaksa pidellä näitä käsivarsia asennossa tai tehdä mitään tietokoneen näppiksen näpyttelyä haastavampaa liikettä. Saati seistä.

Kuntosalin pukuhuoneessa törmäsin tragediaan, joka oikeasti sai surun puseroon. Äänen perusteella keski-ikäiseksi luokittelemani naiset keskustelivat toisella puolella pukukaappeja. Ensimmäinen nainen jutteli jonkun toisen heidän tuntemansa henkilön terveydentilasta, kun yllättäin toinen nainen purskahti aivan lohduttomaan itkuun. Ihan tarkkaan en kuullut mistä oli kyse, mutta päättelin, että tälle toiselle naiselle oltiin juuri diagnosoitu syöpä. Ilmeisesti vielä melko levinnyt sellainen. Voi hyvä ihme, että tuntui pahalta. Hyvä, etten ruvennut itkemään siellä kaappien toisella puolella, niin tuntui pahalta tuon naisen puolesta ja myöskin omat muistot äidin sairastumisesta ovat vielä aika tuoreena pinnassa. Olisi tehnyt mieli mennä halaamaan sitä naista, mutta enpä oikein pystyisi toimimaan kovin kannustavanakaan noissa tilanteissa: "Tiedän miltä susta tuntuu, oma äitinikin sairastui syöpään pari vuotta sitten". "Ai, paraniko se siitä?" "No ei, ei parantunut... vaan kuoli". Hiphei.

Onneksi rainerin ruoskinnassa ei paljoa ehtinyt miettiä mitään synkkiä.