Long gone day

Ylellä alkoi tällä viikolla sarja Viimeiset sanani, joka kertoo kuolevista ihmisistä. Ajatus koko sarjasta tuntui aivan kamalalta. En vaan voi käsittää miksi kukaan haluaisi katsoa televisiosta ihmisen hidasta kuolemista. Kun sen on kerran kokenut omassa lähipiirissään, niin voin kertoa, ettei siinä ole mitään hienoa taikka ylevää. Se on vain ja ainoastaan kamalaa (siis ulkopuoliselle, kuolevalle itselleen toivottavasti ei). Oli vaikea ymmärtää, että kyseinen sarja antaisi mitään kenellekään muulle kuin kuolevalle itselleen ja hänen lähipiirilleen. Kenelle on edes tullut mieleen tehdä aiheesta televisiosarja, en voi käsittää.

Ehkä se televisiosta katsottuna on helpompaa, hieman etäältä. Ehkä niillä kuolevilla on jotain hienoja ajatuksia, jotka antavat voimaa jälkeen jääville ja muille samassa tilanteessa oleville. Sarja on todennäköisesti kuitenkin hyvin ja hyvällä maulla tehty. Nämä ristiriitaiset tunteet mielessäni päätin kuitenkin antaa ohjelmalle mahdollisuuden, sillä en kai voi kauhistella jotain, mistä en oikeasti tiedä mitään.

Tämän viikon jaksossa seurattiin syöpään sairastuneen Marian viimeisiä hetkiä. Maria oli hyvin tolkun ihminen ja jutteli järkeviä. Ja veti tupakkaa minkä ehti (kyseessä ei ollut keuhkosyöpä). Itsekin varmaan kuolemansairaana rupeaisin polttelemaan ihan mitä huvittaa. Maria oli itse toiminut työnsä puolesta ns. saattohoitajana nuorempana ja hänen mielestään kuoleminen oli kaunista. Itse en oikein sitä kauneutta osannut tilanteesta löytää. Se oli pelkästään pelottavaa, ahdistavaa ja sen toivoi olevan nopeasti ohitse. Ahdistavinta oli ehkä se, ettei itse pystynyt tekemään juurikaan mitään. Mutta ehkä se on helpompaa, jos se kuoleva siinä vieressä ei ole oma läheinen.

Itse asiassa ainakaan tämä ensimmäinen jakso ei ollut yhtään sellainen kuin olin etukäteen odottanut. Vuonna 2008 kuvatussa osuudessa Maria oli vielä olosuhteisiin nähden todella hyvinvoiva. Maria kuoli vuonna 2010 ja jakson lopussa oli vain lyhyt pätkä Marian kuoleman jälkeisestä ajasta, kun hänen läheisensä katselivat silloin vuonna 2008 kuvatut Marian viimeiset sanat läheisilleen. Tämä olikin ehkä jakson koskettavin hetki. Ehkä jotain sellaista olisi voinut toivoa omalle kohdalleenkin.

Oman äitini kuolemasta on nyt 1,5 vuotta. Aika on mennyt oudolla tavalla hitaasti ja samalla taas tosi nopeasti. Vaikka tuntuu, että se tapahtui vasta äsken, niin välillä on pakko kuitenkin tarkistaa, ettei siitä olekin jo vaikka 2,5 vuotta. Olen nähnyt monta kertaa unta äidistä tässä 1,5 vuoden aikana, mutta vasta ihan tässä parin viikon sisällä olen nähnyt kahdestikin unta, jossa äiti on vain ollut äiti, ilman että se kuolema on jotenkin ollut tietoisesti unessa läsnä. Jännä juttu, mutta näin kauan se ilmeisesti ottaa alitajunnalta päästä asiassa eteenpäin.

Minulle kuolema ei ole sinällään mikään tabu, ei myöskään äitini kuolema. Se on asia, joka on tapahtunut, vaikka hyvin vaikea asia onkin. Minulle on aivan normaalia puhua äidistä ja siitä mitä on tapahtunut, ilman sen suurempaa tunnekuohua. Kuulijassa se aiheuttaa kuitenkin useimmiten tunnepitoisia reaktioita, jos ei muuten, niin pahoittelun muodossa. Se vaivaannuttaa minua ja tuntuu jotenkin vesittävän asiani. Jos vastapuoli reagoi pelkällä tunteella, niin järkevälle keskustelulle saa heittää heipat siinä vaiheessa. Tietysti, jos ihminen kuulee tästä ensimmäistä kertaa, niin on luonnollista pahoitella, mutta jos toinen on hyvin tietoinen tapahtuneesta, niin eiköhän se pahoittelu jo riitä. Tiedän, että sillä tarkoitetaan pelkästään hyvää, mutta sääli ja sympatia eivät ole ensisijainen pyrkimykseni. Tapahtunut on iso osa minun elämääni ja minun täytyy voida puhua siitä eikä kenenkään tarvitse pelätä, että menen rikki välittömästi aihetta sivutessakin.

En ole vielä varma aionko katsoa sarjan muita jaksoja. Yhdessä jaksossa tullaan käsittelemään myös saattohoitokotia, joka saattaa omalla kohdallani olla hiukan vaikeampi pala purtavaksi. Sarjan ensimmäisestä jaksosta jäi ainakin päällisin puolin positiiviset fiilikset. Tuskin kuitenkaan katselisin sarjaa, jos asia ei olisi koskettanut itseäni niin läheltä.