I'm beginning to see the light

Unissaan torkuttaminen ei välttämättä ole mikään maailman paras taito. Siinä nimittäin käy äkkiä niin, että herää oikeasti vasta puoli tuntia myöhemmin kuin mitä on laittanut herätyskellon soimaan. Onneksi on liukuva työaika.

Ikuisenä läskilyllerönä on hämmentävää seurata oman vartalonsa muuntautumista löllöstä lihaksikkaaksi. Voi olla, että menee vielä hetki jos toinenkin ennen kuin tähän tottuu eikä enää tarvitse hämmästellä kauhunsekaisin tuntein jokaista uutta muhkuraa nahan alla.

Esimerkiksi tässä taannoin saippuoin suihkussa yläkroppaani ja käteni tunsi oudon patin rinnan seudulla. Voitte uskoa, että säikähdin ensin ihan sairaasti. Rintasyöpä, nyt se on täällä! Vaan hetken tilannetta tutkailtuani tajusin, että se on rintalihas. LIHAS. (Pelästyksen jälkeen myös ammattilainen on tunnustellut rintani, joten muita muhkuroita ei ole kuin se lihas).

Sami Sundvikin blogikirjoitus herätti närkästystä ainakin joissain tovereissani. Jos ei nyt provosoidu niistä jutun kärjistyksistä, niin kirjoitus on minun mielestäni oikeastaan aika hyvä. Mutta taidankin olla juuri kirjoituksen kohderyhmää. Henkilökohtaisesti olen huomannut, että kun jätin kaikenlaisen poukkoilun ja pumppailun ja jumppailun, ja siirryin nostelemaan ihan kunnollisia painoja, niin kehitystä kropassani on tapahtunut aivan eri tavalla. Olen ilahtunut siitä, että jonkun ammattilaisen (muunkin kuin henkilökohtaisen rainerini) mielestä tämä mitä minä teen on se oikea/paras tapa laihduttaa ja muokata vartaloa. Toimii minulla huomattavasti paremmin kuin juttailu ja aamuaerobiset.

Kun joskus valittelen omalle pt:lleni, että en jaksa tai pysty tai muka ehdi tai tykkää tai halua (tosi harvoin kyllä käytän mitään noista termeistä), niin hänen neuvonsa (määräyksensä) on se, ettei sitä tarvitse ajatella niin paljon vaan tekee mitä täytyy tehdä. Ihan sama jaksaako lähteä salille tai maistuuko joku palkkari pahalta, se on vaan mentävä ja juotava jne. Itse en ihan ole päässyt tuolle tasolle vielä. Salilla kyllä käyn vaikken jaksaisikaan, mutta ruokavalion suhteen vedän aika vapaalla kädellä ja leveällä pensselillä. Kun en vaan osaa pakottaa itseäni syömään tai juomaan jotain mistä en tykkää.

Sundvikin jutussa mainitun Sutu Markkasen painoindeksiä en kommentoi sen enempää ennen kuin saan sen Fit-lehden alkuperäisen artikkelin jostain käsiini. Jotenkin vaan näkisin, että se ylipaino ei ole mysteeri, jos syö vähän miten sattuu ja lipittelee skumppaa, vaikka olisikin ammattitanssija. Pullukka saa kyllä olla ja tyytyväinen kroppaansa ja itseensä ihan millaisena vaan, mutta jos kyse on Fit-lehden artikkelista, niin jotain rajaa selityksille. Pitäisi tuntea yleisönsä. (Ainakin voisin kuvitella, että Fit-nimistä lehteä lukisi fitistä elämästä kiinnostuneet ihmiset eikä ne kampaviinerin mussuttajat, heh heh).

Mutta joo. Minä olenkin nähnyt sen valon. Matka sitä kohti on pitkä ja kivinen. Ja kyllä, minä haluan että kroppani näyttää seksikkäältä miesten mielestä (siis tulee näyttämään, ei se vielä näytä), vaikka se ei olekaan treenaamiseni päätavoite. Yritän silti samalla ruokkia myös mieltäni ja aivojani tässä matkan varrella.

Ps. Kerta kaikkiaan väkivaltaiselta tuntuu olla töissä tämmöisenä kesänä, kun aamut ja päivät ovat kauniita ja aurinkoisia ja enemmän sääntö kuin poikkeus on se, että siihen aikaan kun töistä pääsee kotiin, niin taivaalle kertyy pilviä ja alkaa sadella vettä. Onneksi tosin niitä aurinkoisia viikonloppuja ja arki-iltojakin on piisannut.