I'm going off the rails on a crazy train

Graah! Koskahan oppisin, että ei pidä syödä kuormasta? Tai enhän minä vielä mitään syönyt ole, mutta haaveilen kovasti. Ei tule työhön keskittymisestäkään oikein mitään, kun koko ajan tekisi mieli olla jossain muualla kuin omalla pallilla.

Ja miten säälittävä oikein olen, että sisäelimeni menevät täysin mutkalle jostain parista katseesta? Olen aivan liian vanha miettimään, mitä se oikein tarkoittaa kun se katsoo noin! (Ja luultavasti se on aivan liian nuori katsomaan tämän ikäistä kurppaa mitenkään tarkoitusperäisesti). Sitä paitsi eikö historia ole opettanut minulle mitään? Vaikka mies tuijottaisi silmiin puoli minuuttia, niin se ei merkitse mitään. Ei yhtikäs mitään.

Siitä on niin kauan kun minulla on ollut mitään vakavasti otettavaa miestoimintaa, että pelkkä ajatuskin parisuhteesta pelottaa. (Ja samalla haluan sitä niin kamalasti, että välillä tekee oikein kipeää). Että mitäs sitten, jos se oikeasti olisikin minusta kiinnostunut? Sen kanssa tarvitsisi varmaan puhuakin jotain! Pitäisi antaa itsestään paljon asioita. Muutakin kuin sitä yhtä, jonka varmasti osaan.

Kauhean ennenaikaista, tiedän, mutta ajatus tuntuu pelottavalta, oli kyse sitten kenestä tahansa eikä vain pelkästään tästä sala(ma)ihastuksestani. En minä osaa. Miten muut osaavat? Joiltain se näyttää käyvän niin helposti. Sitä vaan tapaa jonkun ja sitten rakastutaan. Sellaista, että ne tunteet olisivat molemminpuoleisia, tapahtuu vain elokuvissa ja muiden ihmisten elämissä. Ei minun elämässäni. Ja jos vahingossa on tapahtuakin, niin minulla on ensimmäiset kaksi kuukautta vatsa sekaisin ja menetän täysin kykyni sanoa mitään järkevää tai ylipäänsä ajatella. Tee siinä sitten vaikutus.

Mikä ihme siinäkin on, että juuri silloin, kun pitäisi tehdä vaikutus johonkin toiseen ihmiseen, niin järki lähtee lomalle ja jättää ihmisparan yksin selviytymään tilanteesta? Olen tässä 1,5 kuukautta tehnyt töitä kyseisen tyypin kanssa ihan tuosta noin vaan ja sitten se menee katsomaan minua hassusti ja sitten minä menen... hassuksi. Tästä nyt ei vielä ole mitään todisteita, mutta luultavasti aivan pian alan sekoilla sanoissa, kikatella kuin pikkutyttö ja luoda kaihoisia katseita salaihastukseni suuntaan. Mainintatauti vain odottaa puhkeamistaan.

Tunteet sanoo, että tämä haihattelu on lopetettava heti. Järki sanoo, että homman voisi joskus katsoa loppuunkin asti. Ei kai se tapa, korkeintaan sattuu vähän.

(Luultavasti tämä menee ohitse ennen kuin kunnolla alkaakaan, mutta onhan tämä hauskaa vaihtelua elämääni. Tai jos ei muuta, niin ainakin sisältöä blogiin.)

Ps. Jostain kumman syystä päässäni soi koko ajan Ozzy Osbournen Crazy Train kirjoittaessani tätä tekstiä. I wonder why...