Tänään ei tarvii olla onneton, sillä meillä jälleen koossa on...

Viikonloppuna käytiin Facebookissa keskustelua siitä, millainen ihmisten muodostama yksikkö kelpuutetaan perheeksi. Satuin lauantaina ohimennen kadulla kuulemaan, miten keski-ikäiset (tai vähän vanhemmat) nainen ja mies keskustelivat jostain tuntemastaan parikymppisestä naisesta. Mies sanoi, että "sillähän on perhe ja lapsi", johon nainen vastasi, että "ei sillä perhettä ole, lapsi vaan". Mies sitä sitten äityi ihmettelemään, että "ai eikö sillä ole miestä?" Minä taas ihmettelin hiljaa mielessäni, että mitä hittoa?

Kuulostaa todella karulta ajatukselta, että yksinhuoltaja ja hänen lapsensa eivät muodostaisi perhettä. Lapsi joutuisi vaikkapa koulussa kertomaan, että ei hänellä ole perhettä, äiti vaan. Yksinhuoltaja äiti joutuisi ruksimaan lomakkeesta kohdan "perheetön", vaikka lapsia olisi liuta. (En tiedä onko missään lomakkeessa tuollaista ruksia, mutta jos olisi). Samalla logiikalla myös ilmeisesti lapsiton pariskunta ei muodosta perhettä.

Meillä suomessa on ihan hurjasti perheettömiä ihmisiä, ainakin jos edellä mainitsemiini ihmisiin on uskominen. Jossain etelämmissä maissa ihmisillä on suuret perheet, vaikka olisivat naimattomia ja lapsettomia. Minusta tämä Suomen malli on jotenkin tosi surullinen. Itse tykkään paljon enemmän sellaisesta laajennetun perheen ajatuksesta, johon kuuluu muutkin kuin puoliso ja rintaperilliset. Laajennettuun perheeseen kuuluisi kaikki isovanhemmista serkkuihin ja miksei jopa ystäviin. Joskus täyttelin jotain "aikuisten ystäväkirjaa" ja huomasin, että lähes jokainen kirjaa täyttänyt oli kirjoittanut olevansa perheetön (paitsi jos sattui olemaan omia lapsia ja puoliso). Tuntui jotenkin tosi valjulta. Henkilökohtaisesti en tunne olevani perheetön, vaikka yksin asunkin.

Sunnuntaina sitten tapasin ostoskeskuksessa ryhmän ihmisiä, jotka olivat kyllä muodollisesti pätevä perhe (äiti, isä ja lapsi), mutta jolta olisin halunnut ottaa pois sen perheen arvonimen. Tässä perheessä oli ihan raivohullu äiti, joka huusi ja kiroili pienelle pojalleen niin rumasti, että minunkin teki mieleni piiloutua jonnekin turvalliseen suojapaikkaan. Poika rupesi itkemään sydäntäsärkevästi ja yritti t-paitansa kauluksella peittää itkuaan, eikä kaukana ollut etten minäkin olisi puhjennut itkuun, niin pahalta tuntui pojan puolesta. En voi kuin toivoa, että edes pojan vierellä kulkenut isä toisi lapselle jonkinlaista turvaa, vaikka ei se sillä hetkellä siltä ainakaan näyttänyt. En jaksa uskoa, että tuo olisi ollut ensimmäinen eikä varsinkaan viimeinen kerta, kun kyseinen äiti on saanut itsensä sellaiseen raivotilaan. Sen verran mielenvikaiselta se tilanne vaikutti. Jokainenhan joskus suuttuu, mutta ei kukaan tervejärkinen ihminen voi puhua lapselleen niin rumasti. (Saattoihan kyseessä toki olla myös ilkeä äitipuoli, mistäpä minä tiedän).

Jos uskoisin johonkin enkelijuttuihin, niin nyt haluaisin lähettää suojelusenkelin tuon pojan turvaksi. Ja kaikkien muidenkin lasten, joiden elämä olisi parempaa ilman sitä ah niin ihanaa perhettä.

Ps. Perhe on tosi hassu sana, kun sitä riittävän monta kertaa toistaa.