generated by sloganizer.net

19. kesäkuuta 2015

You can leave your hat on

Täällä juhannukseksi hiljentyneessä kaupungissa tulin ajatelleeksi pukeutumista. Tai luin internetistä naisten pukeutumisesta ja tulin ajatelleeksi, että minä tykkään pukeutumisesta. (Toki myös riisuutumisesta, jos niikseen tulee, ehhehehe!) 

Tarkoitan siis sitä, että tyyli on sellainen juttu, josta tykkään. Oma tyylini. En ole mikään trendsetteri enkä seuraa (todellakaan) viimeisiä muotihömpötyksiä, mutta minulla on oma tyylini, joka on aika iso osa identiteettiäni jollain tapaa. Ilmaisen sisintäni sillä, miten pukeudun. Katselin joskus pätkän jostain nakudeittiohjelmasta ja siinä tyyppiä jännitti tavata ensimmäistä kertaa vaatteet päällä, koska pukeutuminen kertoo niin paljon ihmisestä. Ja tottahan se on. Vastakkaisessa sukupuolessa tyyli on minullekin ihan älyttömän tärkeä asia. Tai ainakin se, että ylipäänsä on joku tyyli.

Hassua on se, että olen ymmärtänyt, ettei tilanne olekaan kaikilla niin, että tykkää pukeutumisesta. Edes naisilla, joiden kai kuvitellaan kategorisesti olevan kiinnostuneita pukeutumisesta. Kerran töissä oli keskustelua pukeutumisesta ja yllättävän monen naisen mielestä olisi suorastaan helpotus, jos kaikilla olisi yhtenäinen työasu eikä tarvitsisi miettiä mitä laittaa päällensä. Minusta taas tuo tappaisi kaiken ilon ihmisten ilmoilla olemisesta ja lisäksi nitistäisi jotain pois persoonallisuudestani. Toki ymmärrän, että on työpaikkoja joilla on työasu ja sellaiseen suostuisin, jos sellaisesta paikasta töitä saisin, mutta ihan normaaleissa konttorihommissa minusta on kiva käyttää erilaisia hamosia ja mekkosia ja paitasia ja olla persoonallinen.

Muistan vuosia sitten, kun olin töissä yhdessä firmassa ja pukeuduin sinne, niin kuin nyt yleensä pukeudun, koska meillä ei ollut mitään yhtenäistä univormua. (En itse asiassa ole koskaan ollut töissä paikassa, jossa olisi ollut työasu). En ajatellut omaani enkä muidenkaan pukeutumista siellä sen enempää. Myöhemmin, työsuhteeni päätyttyä tapasimme samalla porukalla jossain illanistujaisissa. Siellä yksi työkavereistani kertoi, miten minä olin omalla pukeutumisellani sen työsuhteeni aikana opettanut hänelle, että oikeasti voi pukeutua myös hieman värikkäämmin eikä aina mustaan, harmaaseen ja beigeen, ja sen jälkeen hän oli alkanut itsekin toteuttaa tätä. Miten hauskaa!

Muistan kyllä, että itsellänikin on ollut nuorempana kausi(a?), kun oma tyyli on ollut hieman hakusessa eikä mikään ole oikein tuntunut päällä hyvältä tai omalta. Silloin on jotenkin tosi tietoinen ja epämukava olo koko ajan itsestään ja olemuksestaan. Ehkä sitä on silloin yrittänyt olla jotain muuta, mitä oikeasti on. Kuvittelen, että jos ihminen on sisäisesti sinut itsensä kanssa, sen näkee myös päälle päin (tässä kohtaa tarkoitan pukeutumistyyliä). Saattaa olla, että olen väärässä. Saattaa olla, että on vain olemassa ihmisiä, joilla ei ole tyylitajua. Tai itse haluaisin puhua mieluummin jonkinlaisesta estetiikan tajusta.

Elopainon kanssa tällä pukeutumisjutulla ei ole kovin paljoa väliä. Muistan, että joskus hoikempana olin varsin hukassa tyylini kanssa ja sitten taas pullukampana tykkäsin pukeutumisestani. Toki valinnanvaraa on enemmän, jos voi pukeutua ihan mihin vaan, kun ne mahtuvat päälle. Olen kuitenkin sikäli onnekkaan pienirintainen, että yläosia minun ei ole koskaan tarvinnut ostaa "isojen tyttöjen" (argh, miten inhoankaan tuota nimitystä) -osastolta. Alaosien kanssa on sen sijaan ollut enemmänkin ongelmia. Ja on muuten yhä toisinaan, koska reiteni ovat keskivertonaisen reisiä paksummat. Ilmeisesti.

Voisin kuvitella, että jakkupuvussa tuntisin tänä päivänä oloni tosi epämukavaksi. Toivottavasti en koskaan joudu alkaa pukeutua jakkupukuihin. Beigeihin jakkupukuihin. Sisältäni varmasti kuolisi jotain.

13. kesäkuuta 2015

Rokkibändi Wounded Knee

Onnistuin telomaan polveni jalkatreenissä. Tai telominen on ehkä väärä sana, mutta jotain sille tapahtui kesken askelkyykkyjen, koska kipu oli yhtäkkiä aika infernaalinen. Hetken näin tähtiä ja ajattelin, etten kävele sieltä salilta ulos. Ainakaan kahdella jalalla. No, kipu helpotti, mutta minkäänlaista syväkyykkyä oli turha kuvitella tekevänsä sen jälkeen. Kävely onnistui ja onnistuu tälläkin hetkellä ihan hyvin, joten toivon, ettei vaiva ollut mitenkään pitkäaikainen eikä perustavaa laatua oleva. PT:n nopea arvio oli kireä etureisi, joka sitten myös aiheutti polveen jotain. (Tämä vauriohan ei tapahtunut hänen valvonnassaan, vaan ihan ite osasin). Diagnoosi saattoi hyvinkin olla oikea, koska seuraavana päivänä nimenomaan kyseisen jalan etureisi oli todella jumissa ja kipeähkö. Suunniteltiin siinä PT:n kanssa kyllä jo uutta treeniohjelmaa minulle, joka jatkossa sisältäisi pelkkää yläkroppatreeniä ja loitontaja/lähentäjä-laitetta.

Yllättävästä ja epäonnisesta käänteestä huolimatta vedin treenin jollain tavalla loppuun. Koska eihän sitä nyt siihen lopeteta, että vähän sattuu. Viimeisenä liikkeenä oli pohjenousut, joita meidän salilla voi tehdä sellaisessa laitteen kaltaisessa härpättimessä istuen. Siihen vaan ladotaan levypainoja sen verran kuin hyvältä (tai pahalta) tuntuu. Olin sitten menossa kyseiseen härpättimeen tasan yhtä aikaa jonkun toisen naisen kanssa. Päätimme hyvässä yhteisymmärryksessä vuorotella ja kysyin, paljonko hän haluaa painoja härpättimeen? Nainen vastasi, että 60 kiloa. Irvistin tuskaisesti ja arvelin sen olevan aika paljon. Sovittiin 40 kiloa. Ensimmäinen sarjani oli kuitenkin niin kevyt eikä polveenkaan sattunut yhtään se liike, joten annoin luvan nostaa painot sinne 60 kiloon. Lopputulema olikin sitten se, että minä vetelin niillä painoilla kevyesti ja se alunperin isompia painoja toivonut nainen piti melkoista ähinää ja puhinaa, että sai suoritettua niillä toivomillaan painoilla. Eipä siinä mitään. Sain vaan taas muistutuksen, että pystyn ja jaksan enemmän, mitä itse luulen. Ja että pohkeeni ovat luonnottoman vahvat. (Pohjenousut ovat siis olleet minulle alusta asti helpoin ja kevyin liike suhteessa muuhun kroppaan. Johtunee taakasta, jota ne ovat joutuneet kantamaan lähes koko ikänsä.)

Kukas sitä kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse, joten oli pakko kirjoittaa tämä jälkimmäinen omaksi ilokseni ylös edes jonnekin. Maanantaina treeni jatkuu jalkojen osalta PT:n hellässä huomassa, joten toivottavasti kaikki menee hyvin emmekä kohtaa mitään turhaa dramatiikkaa. Muuten tuo huumorilla kaavailemamme uusi treeniohjelma on pian tosiasia ja sitten ei naurata ketään.

9. kesäkuuta 2015

I'd rather be hated for who I am, than be loved for who I am not

Väitetyn fitness-buumin vastapainona on toisaalta alettu viime aikoina myös enemmän korostaa sitä, että jokainen saa olla sen näköinen ja kokoinen kuin itsestä tuntuu hyvältä. Ja että ylipainoinen ihminen ei ole yhtä kuin sairas, tyhmä ja laiska. Ja että sisäinen kauneus on tärkeämpää. Jne. Suhtautumiseni tähän koko keskusteluun näin omakohtaisen kokemukseni pohjalta on kaksi- tai mahdollisesti jopa kolmijakoinen. Vähintään.

Ensinnäkin. Sehän on aivan totta. Jokainen saa olla sen näköinen ja kokoinen ja tyylinen kuin itseä huvittaa. Tärkeintä on olla onnellinen ja tykätä itsestään. Ylipainoinen ihminen voi myös olla aivan yhtä terve, mahdollisesti terveempikin, kuin joku hoikempi verrokki-ihminen. Eikä kenenkään ole pakko olla tervekään, jos ei hotsita. Se, että minä olen tehnyt elämäntaparemontin, ei tarkoita sitä, että sinun (jonkun hypoteettisen henkilön siellä ruudun toisella puolella) pitäisi. Toivottavasti tämä tuli nyt selväksi?

Toisenna sitten taas. Kun kirjoitetaan artikkeleita siitä, että pitäisi hyväksyä ylipainoiset ihmiset ja että heitä syrjitään ja katsotaan pahasti julkisilla paikoilla. Kyllä, varmasti näinkin, mutta itse väittäisin, että kyse on enemmänkin omasta itsetunnosta kuin siitä, että muut ajattelisivat ylipainoisesta ihmisestä jotakin. Monissa jutuissa tuntuu juonena olevan se, että muiden pitäisi hyväksyä ihminen läskeineen kaikkineen, mutta todellisuudessa ei itse hyväksytä itseään sellaisena. On vaan helpompi ulkoistaa se harmitus sekä mielipaha kuin olla itse tekemättä asioiden hyväksi mitään. Ja mitäänillä tarkoitan nyt joko omien kilojensa hyväksymistä ihan oikeasti tai sitten tilanteen muuttamista.

Toki voidaan miettiä, johtuuko se, että ihminen ei hyväksy itseään, täysin ulkoisista paineista? Mitään vaikutusta asiaan ei ole sillä, että lyhyidenkin rappusten kiipeäminen hengästyttää etkä viitsi ostaa nauhallisia kenkiä tai lakata varpaankynsiä, koska se on vaan liian hankalaa? Itse en ainakaan osaa eritellä miten iso vaikutus oli sisäisillä ja ulkoisilla paineilla. Täydellisessä maailmassa kukaan ei olisi koskaan toiselle ilkeä, ja niinhän sen kuuluisi ollakin, mutta tarviiko lihavuus sitten hyväksyä ihan oikeasti? Toki, jos lihavuus olisi muodissa ja tavoiteltavaa, niin varmasti ihminen ilahtuisi uuden rasvamuhkuran ilmaantumisesta, mutta kai siihen on syynsä, miksi ihmisiä kannustetaan syömään oikein ja liikkumaan? Muutkin kuin se, että yäk, oot ruma. En ole lääkäri, mutta eikö nyt kuitenkin liikalihavuus oikeasti altista monille ns. elintasosairauksille kuten toki moni muukin huono elämäntapa (alkoholi, tupakointi, huomaatteko kuinka yritän olla tosi diplomaattinen tässä nyt?)? Jos lemmikkieläin on ylipainoinen, se laitetaan dieetille sen terveyden vuoksi eikä mietitä miltä siitä nyt tuntuu? Ettei se nyt vaan pahoita mieltään, kun sitä pidetään pullukkana? Miksi sama ei pätisi ihmisiin? Kysyn vaan.

Oma suhteeni dieetteihinkin on tosi skitsofreeninen. (Puhun nyt dieeteistä, vaikka kyseessä on oikeammin se perusteellinen elämäntapamuutos). Tänä päivänä en tajua miksi jokainen ylipainoinen ei dieettaa (paitsi jos ihan oikeasti rakastaa niitä läskejään, minkä en vakavissani usko kovinkaan monen ihmisen kohdalla toteutuvan), koska se on näinkin helppoa. Toisaalta jos mietin itseäni vaikka viisi vuotta sitten, niin eihän se nyt hitto vie ollut helppoa ja jos joku olisi tullut siitä minulle viisastelemaan, niin olisin tirvaissut nokkaan. Voihan rähmä. Jonkun vaan tarvitsi naksahtaa päässäni. Ja sama naksahdus vaaditaan henkilökohtaisesti jokaiselta, joka haluaa laihtua. Ulkopuolinen (lääkäri, personal trainer, ravintoterapeutti...) voi auttaa siinä, mutta ilman omaa asennemuutosta se ei vaan tule tapahtumaan, ainakaan pysyvästi.

Mutta kaiken tuon diplomaattisen ja vähemmän diplomaattisen lärpätyksen jälkeen päästään siihen, mistä alunperinkin olin aikeissa kirjoittaa. Eli kolmanneksi: minusta tuntuu välillä, että olen jopa tehnyt jotenkin väärin, kun olen dieetannut ja onnistunut siinä. Kun kymmenissä lehtiartikkeleissa jankutetaan, miten pullukan on ok olla pullukka ja hänen pitää rakastaa itseään ja muidenkin pitää ja ulkonäkö on pinnallisuutta ja on tärkeämpää panostaa sisäisiin arvoihin ja lukea kirjoja kuin käydä salilla, niin väistämättä toisinaan tulee semmoinen olo, että minunkin olisi pitänyt olla itseni kanssa ok sellaisena kuin olin ja PYSYÄ SELLAISENA. Nyt olen ihan luuserina taipunut ympäristön ulkonäköpaineiden alla ja tehnyt itsestäni sellaisen, millaisen yhteiskunta minusta haluaa! Hyi minua! Vaikka se sisäinen kauneus on tärkeintä!

En tiedä. Jotenkin ärsytti eniten tuossa jonkun aikaa sitten, kun sain yhteyden erääseen vuosien takaiseen tuttavuuteeni ja vaihdoimme kuulumisia. Kerroin sitten tästä elämäntaparemontista (tyyppi korrektisti oli ensin maininnut, että olen jotenkin muuttunut ulkoisesti), jolloin sain kuulla, ettei pitäisi antaa ympäristön paineiden vaikuttaa siihen millainen on. Laihuus ei ole tavoite, nykytrendit voi heittää hevonpeehen eikä pitäisi päästää voitolle sellaista, mikä tulee toisten toiveista. Niin. Mitä siihen sitten enää sanoisi? No, laihuus ei ole minunkaan tavoitteeni (atleettisuus on), mutta millä sen määrittää kenen toiveista se dieetti tulee? Omani tuli ainakin myös lääkärin, mutta pääasiassa itseni toiveista. Totta kai tyyppi oli oikeassa ja ymmärrän pointin, mutta jotenkin tuo vastaus vei osan ilostani. Miten sitä nyt kenellekään todistaa, että on laihduttanut Oikeista Syistä? Tarvitaanko sitä varten joku "hyssyttelijät hyväksyy" -tarra otsaan? Mitä väliä sillä edes on jollekin toiselle? Pääasia, että on tehnyt sen. En minä jaksa alkaa selitellä puolitutuille omia lähtökohtiani ja syvempiä motiivejani. Muodostakoot sitten mielipiteensä niin kuin huvittaa.

Jotenkin tuntuu että diplomaattisuus ja sensitiivisyys menevät nykyään toisinaan vähän liian pitkälle.



Disclaimerina pakko lisätä vielä loppuun, että jos joku satunnainen jantteri kadulla päättää kertoa ihmiselle, että tämä on lihava: not cool

8. kesäkuuta 2015

Siis rupsahda rauhassa rakkaani mun

Minulla on ollut viime päivinä jotenkin ihan kauhea ikä-släsh-ulkonäkökriisi. Kriisi on varmaan osin ilmaantunut juuri nyt siksi, että olen tällä viikolla taas vuoden vanhempi kuin... no, vaikkapa vuosi sitten. Ja toinen syy on varmasti kaikenlaiset isot "muutokset" elämässä. Tätä blogia kirjoittaa kohta aivan oikea maisteri, ihan vaan tiedoksenne. Ei vielä, mutta mahdollisesti pian.

Mutta palataanpas niihin pinnallisempiin asioihin. Ensinnäkin, joku on aiheuttanut iholleni pahoja asioita. Ja kun sanon pahoja asioita, tarkoitan finnejä. Minulla ei ole ollut koskaan iho näin näppyläinen ja huonossa kunnossa kuin tällä hetkellä. Teini-ikäisenäkin olin melko siloposkinen ja muistan parikymppisenäkin ihmisten huokailleen ihastuksesta, miten hyvä iho minulla on. (No okei, ehkä vähän liioittelin). Mutta nyt naama kukkii kuin mikäkin. Syytän siitä hormonikierukkaa ja luultavasti se myöskin on oikea syyllinen, koska finnien määrä vaihtelee kuunkierron mukaan.

No, finnithän tietysti ovat merkki ennemminkin nuorekkaasta ihosta (ehehe), koska yleensä ne kuuluvat sinne murkkuikään ennemmin kuin keski-ikään (joka ei tokikaan ole vielä lähelläkään). Suuremman ikääntymisongelman on aiheuttanut tämä dieettini. Katsokaas, kun pudottaa painoa useita kymmeniä kiloja, niin sitä jää ylimääräistä nahkaa. Vaikka olenkin dieetannut hitaasti ja maltillisesti enkä 50 kiloa puolessa vuodessa kuten näissä superdieeteissä, niin siltikään nahka ei ole palautunut täysin. Eikä taida palautuakaan enää tässä iässä. Suurimmat ongelmat ovat tietysti vatsassa, reisissä ja käsivarsissa, mutta se mikä itseäni eniten häiritsee — ja saa minut näyttämään vanhalta — on kasvojen ja kaulan roikkuva iho. Vihikoiran posket ja kanan heltta. Ahdistaa.

Sunnuntaina kriisini vasta kulminoituikin, kun näin valokuvan, jota ei ollut otettu minusta, mutta jossa näyin taustalla. Niin että en ollut tiennyt "pääseväni" kuvaan enkä täten myöskään poseerannut mitenkään. Ja hyi miten rumalta, vanhalta ja lihavalta näytinkään! Kuvassa näkyi nimenomaan sivuprofiilini, jota en ole koskaan voinut sietää. Tai en tiedä koskaan, mutta niin kauan kuin olen asiaa ajatellut, olen inhonnut omaa sivuprofiiliani, koska läski, ruma nenä, lattana takaraivo jne. Eikä se näköjään yhäkään, kaiken tämän dieettaamisen jälkeen, näyttänyt yhtään paremmalta. Vaikka järkeni tietysti sanoo, että kukaan muu ei oikeasti näe minua niin kuin itse näen (enhän minäkään näe muiden "virheitä"), niin silti ihmettelen toistuvasti miten ihmiset eivät oksenna sivuprofiilini nähdessään ja miten ikinä kukaan mies on edes halunnut lähestyä minua (hurmaavan persoonallisuuteni ansiosta, toki) saati sitten tulevaisuudessa haluaisi lähestyä. Paras heittää kaikki haihattelut heti romukoppaan!

No, vitsi vitsinä, mutta joskus nuorempana, kun itsetuntoni oli varsin paljon heikompi kuin tänä päivänä (olen oikeasti ihan tyytyväinen itseeni, noin niin kuin muuten, vaikkei se ehkä tästä kirjoituksesta käykään ilmi), ajattelin toisinaan, miten kauheata se olisi, jos joskus iltapäivälehti julkaisisi lööpissään kuvan Suomen rumimmasta ihmisestä ja se olisin minä. Tämä ajatus oikeasti naurattaa minua nyt melko hillittömästi, mutta tuommoisiakin olen joskus kelaillut ihan oikeasti.

Mutta vakavasti sanottuna: jos minulla olisi ylimääräistä rahaa, niin kävisin kyllä ihan oikeasti vähän kiristelemässä nahkaani kirurgin veitsen avulla. Mutta kun ei ole, niin ei auta muu kuin yrittää puhdistaa ja kosteuttaa, mutta tämän lisäksi myös jumpata. Siis myös hartioista ylöspäin. Kokovartalojumppaa kirjaimellisesti. Kiroan itseäni, etten tehnyt tätä dieettiä joskus kymmenen vuotta sitten (tai no, jos nyt lähdetään saivartelemaan, niin en olisi lihonut alunperinkään), kun iho vielä oli nuori ja kykeneväinen ihmeisiin. Tänä päivänä yhdestä puristetusta finnistäkin jää punainen arpi kuukaudeksi.

Mutta sitten sitä taas tulee ajatelleeksi, että onhan minulla kuitenkin terveyteni. Mitä väliä, vaikka nahka vähän roikkuisi ja paikat repsottaisi, kunhan on elossa ja voi ainakin kohtuullisen hyvin?