generated by sloganizer.net

29. joulukuuta 2013

Vuosi 2013 pähkinänkuoressa, osa 1

Televisiossa rallattaa Amorphis, minä yritän tehdä jonkinlaisen yhteenvedon kuluneesta vuodesta.

Tammikuussa
  • Pumppuni renasi. Kävin sydänfilmissä ja verikokeissa, mutta mitään vikaa ei löytynyt mistään. Rytmi palautui normaaliksi, kun jätin keltarauhashormonia sisältävät minipillerit pois. 
  • Yritin jotain Jutan superdieettiä. Ei tule tapahtumaan toista kertaa. 
  • Treenasin. Yksin ja rainerin kanssa. Kävin pumpissa. 
  • Kävin työhaastattelussa. Ei natsannut, koska olin "liian kyvykäs ja tekninen". 

Helmikuussa
  • Sairastin ensimmäisen vatsataudin en edes muista miten moneen vuoteen. Ainakin kymmeneen. Tuttavallisesti kutsuin tautiani norovirukseksi. Se se varmaan olikin.
  • Käpyrauhaseni alkoi käydä aika villinä, kun kevät lähestyi ja olin pitkästä aikaa täysin vain omien hormoonieni varassa. 
  • Treenasin yhä vain. (Tätä en enää kirjoita loppuihin kuukausiin, koska varmaan tajuatte kuvion?)
  • Kävin elokuvissa katsomassa Beasts of the Southern Wildin, joka teki minuun suuren vaikutuksen ja jätti varmaan jonkun pysyvän jäljen sydämeeni. 
  • Kävin katselemassa ja kuuntelemassa livenä ainakin Hybrid Childreniä ja Waltaria.
  • Helsingin Sanomien ammatinvalintatestin mukaan minun olisi pitänyt ruveta kalatalousneuvojaksi.

Maaliskuussa
  • Vatuloin gradun kanssa, kuten jokainen kuukausi siitä eteenpäin ja sitä ennenkin.
  • Kannatin kovasti tasa-arvoista avioliittoa ja allekirjoitin lakialoitteen.
  • Olin loppukuun töissä tuuraamassa pari viikkoa yhden lomia.
  • Kävin elokuvissa katsomassa 21 tapaa pilata avioliitto. Olihan se ihan... viihdyttävä.
  • Sairastin flunssan. (Sitä tapahtuu nykyisin onneksi niin harvoin, että sekin on mainitsemisen arvoinen asia!)
  • Yritin herätellä Bärtiliä talviunilta, vaan kuinka kävi... 

Jatkuu seuraavassa numerossa. Nyt väsyttää liikaa, ei jaksa enää ajatella. 

28. joulukuuta 2013

Long road to ruin

Etsin täältä blogista jotain semmoista perinteistä "millainen oli kulunut vuosi"-henkistä meemiä, mutta törmäsinkin vähän toisen tyyppisiin kysymyksiin. Tämän vuoden tammikuussa Nollavaimo haastoi minut vastaamaan kysymyksiin ja totta kai haasteeseen pitää vastata vielä saman vuoden puolella. Tuumasta toimeen siis!


1. Mistä haaveilet tällä hetkellä?
Rakkaudesta. Ja kesästä.
Ja siitä, että jotenkin mystisesti asiat vaan järjestyisivät, ilman että minun itseni tarvitsee laittaa tikkua ristiin niiden vuoksi.

2. Millainen oli vuosi 2012?
En minä nyt enää muista... Muutosten vuosi? Tai ehkä muutoksen. Yhden. Tämän vuoden taas käsittelen siinä yhteenvetojutussa, kunhan pääsen sinne asti.

3. Oletko aamu- vai iltaihminen?
Iltaihminen, todellakin. Aamuisin minusta ei ole oikein mihinkään. Eikä kyse ole edes siitä, että en menisi ajoissa nukkumaan (vaikka en kyllä menekään). Iltaihmisyys vain on minulle luontaisempi rytmi, vaikka länsimaisessa yhteiskunnassa sitä saakin jatkuvasti selitellä ja olla pyytelemässä anteeksi. Ja mukautua aamuihmisten tahtiin, mikäli haluaa olla yhteiskunnan tuottava osanen.

4. Minne haluaisit matkustaa nyt?
Jonnekin lämpimään. Australia tulee ensimmäiseksi mieleen. Kengurut ja sen sellaiset vekkulit pussieläimet. Pariisikin käy.

5. Minkä asian tekisit toisin menneisyydessäsi jos voisit?
Asiat, joita menneisyydessäni haluaisin muuttaa, ovat semmoisia, etten omalla tekemisilläni pystyisi niihin vaikuttamaan. No jaa, ehkä pääsisin hieman helpommalla nyt, jos olisin aloittanut tämän uuden uhkean elämäntapani jo vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Mutta turha sitä on jossitella, olen nyt aika tyytyväinen siihen osaa elämääni.

6. Lempiruoka ja kuka sen valmistaa?
Entisessä elämässäni tein itse aivan älyttömän hyviä ruokia itselleni lähes päivittäin. Ongelma vaan oli se, että ne eivät olleet mitään terveysruokia. Joista sitten seurasi se tilanne, josta seurasi elämäntaparemontti. Nykyisin sitten en juurikaan tee itse enää ruokaa, vaan pupellan lähinnä valmiskeittoja ja -salaatteja. Tai paistan pannulla jonkun fisun taikka pihvin.
Yksi lempiherkuistani on kyllä 2H+K:n halloumisalaatti, jonka valmistaa luonnollisesti kyseisen ravintolan kokki. Vielä entisemmässä elämässäni lempiruokia olivat kaikki äidin valmistamat ruoat, mutta... kyllä te tiedätte.

7. Miten haluaisit viettää eläkepäivät?
Terveenä, hyväkuntoisena, aktiivisena, onnellisena ja kohtuullisesti toimeentulevana. Lukuisten kissojen kanssa. Mielellään voisi olla myös ikuinen kesä.

8. Elämäsi eläin?
Kissa. Se oli molemminpuolista rakkautta ensisilmäyksellä. Enkä tarkoita yhtä tiettyä kissaa, vaan kaikkia kissoja. Sielujen sympatiaa. It takes one to know one.

9. Sielunmaisemasi? 
Sellainen järvimaisema. Tampere on kahden ison järven välissä (jos ette tienneet) ja kumpaakin on tullut katseltua koko ikäni. Tämän kesän vietin lähinnä Pyhäjärven rannalla, koska se on lähempänä kotiani.

Näsijärvi

Pyhäjärvi

10. Tärkein esine kotonasi?
Öö... läppäri? Paitsi että sen ei ole pakko olla kotona, koska on nimensä mukaisesti kannettava tietokone. Sänky on ihan kiva kyllä kanssa, ja sohva.

11. Syötkö elääksesi vai elätkö syödäksesi?
Kuten tuossa jo aiemmin hieman aihetta sivusin, niin nykyisin syön elääkseni. Toisinaan olisi jopa helpompi jättää se koko syömisbisnes muiden hoidettavaksi, mutta sitten siinä saattaa käydä niin, että rupeaa heikottamaan. Pitäisi kyllä syödä säännöllisesti kolmen tunnin välein, mutta ei se aina mee niin.


Nonni! Sehän oli nopeasti hoidettu! Ei mennyt edes vuotta. Lisää haasteita?

22. joulukuuta 2013

Sisältäni joulun löysin

Tämmöinen joulukyselyinen on pyörinyt useammassakin blogissa. Vaikkei nyt hirveästi joulututa, niin yritetään.

***

1. Parasta joulussa?
Se on vain kerran vuodessa?

2. Joulumusiikkisi?
Kävin eilen kuuntelemassa ja katselemassa Raskasta Joulua livenä. Siis huh huh, etten sanoisi. Huh huh! Ihan hirveetä istua jossain takaparvekkeen ylimmässä sivuosassa hillittyjen muiden kanssa, kun oikeasti tekisi mieli seistä lavan edessä hyppimässä ja laulamassa mukana. En osaa ollenkaan tämmöistä istuallaan keikkailua. Sain ihan vahingossa ostettua jonkun peruutuspaikan siitä jo aikaa sitten loppuunmyydystä konsertista, mutta paikka ei todellakaan ollut hyvä eikä edes etäisesti lähellä lavaa. Lisäkonsertissa päivällä olisi ollut tilaa, mutta nimilistan mukaan siellä ei ollut Jarkko Aholaa, joten... need I say more? Ei? Jarkko on mun muru! Ja JP Leppäluoto teki ihan lähtemättömän vaikutuksen, vaikken häntä enkä bändejään ennakkoon tuntenutkaan. Karisma: sitä joko on tai sitten sitä ei ole. Ei sitä kyllä niiltä muiltakaan (Marco Hietala ja Kimmo Blom) puuttunut. Kimmo Blomista täytyy sanoa, että ensin katsoin, että Freddie Mercurykos sinne lavalle singahti ja sen konsertin aloitti, mutta ei, kyllä se oli Kimmo. Eleet oli hiukkasen samat, mutta ihmekös tuo. Tiedätte mitä tarkoitan, jos olette nähneet Kimmon tähdittämän Show Must Go On -musikaalin.
Mikä olikaan kysymys?

3. Tykkäätkö katsella jouluelokuvia? Millaisia?
En tykkää. Minkäänlaisia.
Paljastan varmaan nyt jotain kamalaa itsestäni, mutta en todellakaan tykkää siitä Lumiukko-leffasta enkä voi sietää sitä Walking in the Air -kappaletta. Jouluelokuvat ovat joko tylsiä tai hirveän imeliä. No Love Actually on ainoa jouluelokuva, joka on sietokykyni rajoissa, vaikka imelä sekin toki.

4. Jouluherkkusi?
Vastasin näihin kysymyksiin lopusta alkuun, joten voin kertoa, että niistä herkuista puhutaan aika moneen otteeseen tuolla jatkossa. Sinne siis...

5. Mitä ehdottomasti pitää olla jouluaterialla?
Ruokaympyräni rakentuu jouluna kinkun ympärille. Jos minulle yritettäisiin muiluttaa kalkkunaa tai jotain tofuhässäkkää kinkun sijasta, niin järkyttyisin hiusjuuriani myöten. Kaikki kalajutut tulevat kyllä hyvänä kakkosena. Vesi on ihan kiva kanssa.

6. Koska joulukoristeet pääsevät kotiasi koristamaan?
Sitten kun lehmät lentää. Kynttilöitä ja valoja ei lasketa joulukoristeiksi.

7. Joulu kotona vai jossain muualla?
Ei ole mitään väliä. Joskus kyllä olen haaveillut joulusta jossain ihan muussa maassa. Tai vaikka kuussa.

8. Itse tehdyt lahjat vai kaupasta ostetut vai molempia? 
Itse tehdyt on aina henkilökohtaisempia ja kivempia, mutta jos ei ole taitoa tai kykyä, niin kaupasta ostaminenkin on ihan ok. Itse en ainakaan olisi pystynyt valmistamaan tänä vuonna hommaamistani lahjoista kuin yhden. Eikä tässä ole ollut aikaa muutenkaan nikkaroida ja kikkaroida.

9. Laitatko ulkovaloja pimeyttä valaisemaan?
Mihinkä mää ne laittaisin? Voi olla, että tulisi sanomista, jos alkaisin kerrostalon ulkoseinään valoja ripustella.

10. Joulu oman perheen kanssa vai isommalla porukalla?
Isommalla porukalla, vaan tyhjästä on paha nyhjästä.

11. Onko sinulla joku joululahjatoive?
On, mutta en varsinaisesti ole sitä kenellekään esittänyt, kun ei kukaan ole kysynyt. Sellainen sarastusvalo-herätyskello, joka soittaa linnun liverrystä. Eli itse saanen itselleni sen ostaa, mikäli sellaista mielin. Enpä muutenkaan pidä kovin mielekkäänä, että aikuisille ostellaan läjäpäin lahjoja. Itse kyllä tykkään antaa lahjoja. Myös itselleni.

12. Paras saamasi joululahja?
Voi voi. Ehämmie tiiä. Ilahdun jokaisesta joululahjasta. Nykyisin toivon lähinnä Finnkinon leffalippuja, koska elokuvissa käynti on niin arvokasta. Jos pukki on tänä vuonna kuullut toiveeni, niin aion mennä katsomaan ainakin Hobitin ja American Hustlen. Menen vaikkei olisi kuullutkaan.

13. Kamalin saamasi joululahja?
Lahja per se ei ollut kamala, mutta se loukkasi minua verisesti varhaisteininä. Meitä on serkuksina kahdet sisarukset; minä ja isosiskoni sekä kaksi meidän serkkua, joista isosisko on minun ikäiseni ja pikkusisko muutaman vuoden nuorempi. Yksi sukulaisreppana sitten oli ostanut meille kaikille kirjat. Molemmille isosiskoille nuortenkirjat ja pikkusiskoille lastenkirjat. Voitte vaan kuvitella minkälainen loukkaus oli saada Peppi Pitkätossu pahimmassa murkkuiässä! Sukulaisreppanalla oli varmaan joko logiikka pettänyt tai unohtunut meidän syntymävuodet...

14. Kuvaile unelmien joulusi?
Yhtäkkiä tulisikin kesä.

15. Mikä on ärsyttävin joululaulu?
No aika paljon kyllä vihaan sitä Feliz Navidad -renkutusta. En oikein tiedä miksi. Paska sävellys.

16. Oletko tehnyt jo jouluvalmisteluja tälle vuodelle? Mitä?
Joululahjat (ne vähät) on valmiina tai ainakin puolivalmiina. Kummipojan joululahja on postitettu. Joulukakun olen leiponut. Tänään pitäisi leipoa tortut. Siivouskin on tehty syystä että raahasin eräänkin miehen tänne luokseni viime viikonloppuna, joten joulun kanssa sillä ei suoranaisesti ollut tekemistä. Joululahjojen hommaaminen oli muuten tänä vuonna ihan uskomattoman helppoa. Jokainen idea suorastaan tipahti minulle jostain taivaasta. Isän lahjaan sain idean juuri kun olin nukahtamassa ja seuraavana päivänä kävin sen ostamassa. Lahjan saajan vika sitten, jos ei arvosta.

17. Paras joulujuoma?
Hehkuviini. Tai punaviiniglögi. Tai ihan vaan punaviini. Olen selvästi humalahakuinen jouluna. (Yhtenä jouluna join oman hehkuviinini ja eräiden muidenkin pohjat, koska heille ei hehkuviini maittanut, joten olin jo ennen jouluruokaa vähän tillintallin. Jouduin joulupöydässä kieltäytymään viinistä, kun päässä surisi siihen malliin, että olisin varmaan sammunut tai oksentanut ennen joulupukkia.)

18. Oikea kuusi, tekokuusi vai ei kuusta ollenkaan?
Oikea joulukuusi on ihana ja luo tunnelmaa, mutta olosuhteellisista syistä semmoista ei kotiini voi tuoda enkä voi kyläpaikaltakaan sitä edellyttää. Parina viime jouluna isä on kyllä hommannut kuusen. Tämän vuoden tilanne on vielä yllätys.

19. Käykö teillä joulupukki?
No ei, eikä kovin usein käynyt lapsenakaan. Yleensä pukilla oli niin kiire, että se kolkutteli talon nurkkia ja jätti vain lahjat eteiseen. Siinä sitä oli jännitystä tarpeekseen!
Aikuisiällä on käynyt kyllä ihan muita pukkeja.

20. Paras joulumuisto lapsuudestasi?
Hela paketti. Siis ylipäänsä ne lapsuuden joulut mummolassa.

21. Laittaudutko aattona hienoksi vai hölläiletkö koko päivän yöpuvussa?
Laittaudun niin hienoksi kuin osaan. En ole koskaan ollut joulua kotona... nyt taidan valehdella... no silloin kun asuin vielä lapsuudenkotona, niin kai me joskus jouluja sielläkin vietettiin, mutta en jostain syystä muista niitä. No mutta yleensä en vietä joulua kotona enkä omilleni muutettuani ole koskaan viettänyt joulua kotona, joten saattaisi hieman herättää pahennusta yöpuvussa hölläily koko päivän. En muutenkaan ole koskaan koko päivää yöpuvussa, edes sairaana. Tulee hirmu huonolla tavalla vetelä olo, jos ei vaihda yöpukua missään vaiheessa pois.

22. Peruna, -porkkana, -bataatti vai lanttulaatikko?
Peruna. Mitenkä ihmeessä tässä kysymyksessä on nuo yhdysviivat aseteltu, sanojen eteen?! Kyseessä on siis peruna, perporkkana, perbataatti ja lanttulaatikko, niinkö? NIINKÖ?!!
No oli miten oli, bataattia en syö missään muodossa, se on aivan liian makea minun suuhuni. Porkkana tuoreena ja lanttu yök.

23. Paras joulusuklaa?
Budapest, After Eight, Fazermint, Julia, Vihreät Kuulat (ai ei ole suklaata vai?)... Mikäänhän ei kiellä syömästä noita muulloinkin kuin jouluna. Tai no kieltää, rainerini. (Se kyllä kielsi syömästä niitä myös jouluna, mutta leikitään, ettei me kuultu).

24. Joulutortut vai piparit?
Tortuttortuttortut! Se luumuhillo on hyvää, ei mikään omenahillotorttu ole aito. Jos olet eri mieltä, olet väärässä!

***

Hyvää joulua kaikille, jos en enää ennen sitä palaa asiaan!

16. joulukuuta 2013

Get a haircut and get a real job

Jotenkin eksistentiaalinen ja eksponentaalinen ahdistus päällä. Liikaa asioita. Vatsa ei kestä, eikä kohta enää pääkään. Sydän vielä sinnittelee.

Joulu. Argh, joulu. En yleensä järjestele ja puuhaile joulua mitenkään enkä näin ollen myöskään stressaa, mutta tänä vuonna sen lähestyminen tuntuu tavallistakin ahdistavammalta. Äidin kuoleman jälkeen joulu on ollut minulle lähinnä sellainen välttämätön paha. Äiti ja joulu on vähän niin kuin sama asia. Äiditön joulu on... jotain sanoinkuvaamatonta.

Gradu. Yhtään tätä lähestyvää joulua ja vuodenvaihdetta ei myöskään helpota se, ettei gradu ole edennyt yhtään siihen malliin kuin olisi pitänyt.

Prokrastinaatio. Tämä liittyy kumpaankin edelliseen. Minulla on sekä jouluun että graduun liittyviä asioita joita en - vaan - saa - tehtyä. Vaikka pitäisi. Ja olokin helpottaisi heti kun ne tekisi. Mutta ei. En vaan tee. Joulujuttujen deadline on huomenna. Gradun sitten parin viikon päästä.

Elämäntaparemontti. Yllättäin tämäkin tökkii juuri tällä hetkellä. Koko syksy on ollut kuin kivirekeä olisi vetänyt perässään. Stressillä ei varmaankaan ole mitään tekemistä sen kanssa, eihän? Treenaaminen toimii, mutta se kaikki muu on ihan silkkaa pas...tissia tällä hetkellä. Salilla käyminen (ja kännääminen) on ainoa mikä tällä hetkellä purkaa hiukkasen tätä stressiä. (Ja kännäämisestäkin tulee seuraavana päivänä ainakin moraalinen krapula, jos ei muuta). Tällä viikolla piti olla kahdet treenit rainerin kanssa ja sitten se meni sairastumaan. Yksin on puskettava kohti joulua, jolloin en kuulemma saa edes syödä suklaata. (Onneksi punaviinistä ei ollut puhetta).

Rakkaus. Eihän minua kukaan edes rakasta. Saatana.

Ja ikään kuin kurjuuden maksimoimiseksi on myös se aika kuusta. Sanoisin sen v-sanan, jos se ei viittaisi liian suoraan näihin naisvaivoihin ja siten muuttuisi ironiseksi.


Ps. Muistatteko, kun silloin ennen vanhaan (kts. edellinen kirjoitus) puhuttiin haircutista blogeissa? Nykyisin se tarkoittaa ihan jotain muuta. Yrittäkääpä vaikka googlata haircut-aiheisia blogikirjoituksia. Joo, niissä tosiaan puhutaan kampauksista.

15. joulukuuta 2013

Those were the days, my friend

Kylläpäs taas olen nostalgisesti kaipaillut niitä Blogistanian Wanhoja Hyviä AikojaTM. Kyllä ei ole blogitkaan enää niin kuin ennen. Tämä omanikaan. Eikä ole tämä yhteisöllisyyskään yhtään semmoista enää kuin ennen. Hyvin harva blogikaverini enää kirjoittelee. Tunnen itseni joksikin yksinäiseksi dinosaurukseksi high tech -maailmassa. Toki on joitain uusia blogikavereita, mutta ei tämä silti enää ole sama juttu. Ei vaan ole. Jotenkin.

Kävin tuossa katsomassa pitkästä aikaa kävijätilastojani. Silloin vuosia, vuosia sitten, tämän blogin parhaina päivinä täällä saattoi olla parikin SATAA kävijää päivässä. Nyt niitä näyttäisi olevan parisen KYMMENTÄ. En tietenkään ehkä vähiten voi syyttää itseäni, koska kuka täällä nyt jaksaa käydä jos sisällöntuotanto on mitä se nyt on ollut viime aikoina. Siis sekä määrällisesti että laadullisesti. (Ja ei, tämä ei ole mikään "kehukaa minua, pliis" -säälinkerjäyskirjoitus).

Mistäkö tämä nostalgia nyt sitten (taas) kumpusi? No siitä, että hengailin eilisen illan DorianK:n kanssa, jos kukaan enää muistaa sellaista vielä minuakin muinaisempaa dinosaurusta. Tai siis ihan livenä sen tyypin kanssa sieltä nimimerkin takaa. Yritettiin muistella mitä kautta tutustuttiin aikanaan ja kuinka hemmetin kauan siitä on (pian kuusi vuotta!!!). Siinäpä sitä on yksi parhaita, sekä bloggaajana että ihmisenä. Harmi vaan, että ensimmäiseksi mainittu ei enää päde (siksi ei mitään linkkejäkään). Jälkimmäinen on tietääkseni vielä ihan validi määritelmä. Eikä se melko varmasti käy tätä edes täältä lukemassa, joten voisin aivan vapaasti sanoa, että se on ihan tyhmä, mutta en sano, koska DorianK on ihana. Piste. Sydän.

Olen sanonut tämän(kin) tuhat ja sata kertaa (tälleen wanhana alkaa toistella samoja juttuja), mutta olen kyllä hurjan iloinen kaikista tyypeistä, jotka olen tätä kautta saanut elämääni. Lähinnä tarkoitan niitä, jotka ole naamatusten tavannut, mutta on monista nimimerkillisistä paljon iloa. Ja onhan anonilleistäkin toki viihdettä. (Ja totuuden nimissä on sanottava, että tässä blogissa kommentoi hämmentävän paljon fiksuja ja mukavia anonyymejäkin).

Nyt rupesi oikein naurattamaan, kun katselin tätä itseni ulkopuolelta ja näin itseni kirjoittamassa krapulaisen liikuttuneessa tilassa sormet näppiksellä tutisten ja liikutuksen kyynel silmäkulmasta tirahtaen. Semmoista tää on, wanhuus.

12. joulukuuta 2013

Now this is how we rock


Vastustan! Miksi muka naiset tarvitsisivat jonkun oman kuntoilukirjan? Eikös tuo ihmisen anatomia ole aika pitkälle sama sukupuolesta riippumatta, paitsi sillä strategisella alueella? Naiset, älkää olko väsykköitä! Rautaa niskaan vaan, kyllä se siitä!


Kuva: 7 Reasons Why Squats Rock

(Ok, myönnän, etten vilkaissutkaan kirjan sisältöä, koska kannesta tuli jo niin valtava inho- ja vastareaktio, joten saattaahan siellä olla kyykkyjä ja muita eikä pelkkää pallojumppaa).

7. joulukuuta 2013

Don't know what I want but I know how to get it

Itsenäisyyspäivän puhutuin juttu ainakin täällä Tampereella ja sosiaalisessa mediassa on ollut Kiakkovierasjuhlat.

Itse lähestyn asiaa kovin kahtiajakoisin fiiliksin. Kuten joskus ehkä olen sanonut, sisälläni asustavat kukkaislapsi ja anarkisti sulassa sovussa. No, tämmöisinä hetkinä niidenkin välille tulee hiukan eripuraa. Se kukkaislapsi kun haluaisi vain rauhaa ja rakkautta maailmaan, kun se anarkisti taas... niin.

Tietenkään en hyväksy väkivaltaa (kummankaan osapuolen taholta eikä varsinkaan eläimiä saa käyttää välikappaleena siinä) enkä pidä yhtään mellakoinnista, mutta minkälainen yhteiskunta sellainen on, jossa kansalainen vain kuuliaisesti istuu tuijottamassa telkkarista, kun kerma juhlii (kuten itse tein) eikä kukaan saisi pistää kapuloita rattaisiin, ettei vaan satu mitään eikä kenellekään tule paha mieli? Varsinkaan itsenäisyyspäivänä, koska talvisota (tsekkaamisen arvoinen linkki). Itse kannatin ajatuksen tasolla Kiakkovierasjuhlia, mutta toivoin siitä väkivallatonta mielenosoitusta. Mutta olisiko juuri kukaan edes huomannut tapahtumaa, jos ne anarkistiset höpönassut olisivat vaan seisseet banderollien kanssa ja ehkä vähän huudelleet jotain iskulauseita? Tuskinpa.

Nyt kun pöly on laskeutunut, niin en pidä tapahtunutta kovin pahana. Kukaan ei kuollut - luojan kiitos. Ilmeisesti joidenkin yksityishenkilöiden autoja oltiin vahingoitettu, mikä ei ole hyvä juttu, mutta suurimmat vahingot näytti (kävin tänään tsekkaamassa) kärsineen Stockmannin takaovet. Ei kovin suurta vahinkoa siis sielläkään. Handelsbankenia en jaksanut etsiä. Kävelymatkani varrella oli muutamaan pömpeliin spreijattu sanat luokka ja sota. Vanhan kirkon ikkunat oltiin jo paikattu. En ottanut kuvia, koska niitä saa katsella mediasta aivan tarpeeksi.

Suurin kysymys onkin: miksi tämmöisiä vastavoimia nyt syntyy ja mielestäni myös tarvitaan? Aika moni teistäkin (syyllistävää sormella osoittelua) tuntuu olevan sitä mieltä, että sosiaaliturvan väärinkäyttäjät ovat pahimpia rikollisia tällä hetkellä tässä maassa. Jos Vasemmistoliiton puheenjohtaja ja kulttuuriministeri sanoo ääneen, ettei tykkää kokoomusräpistä, niin häntä paheksutaan, koska Cheek on semmoinen söpöliini ja sen äitillekin tuli paha mieli. Samaan aikaan päättäjät ja se yhteiskunnan kerma harrastavat veronkiertoa ja muita kepulikonsteja piilossa ja salassa. Rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy. Luokkaerot ihan oikeasti kasvavat ja pahoin pelkään, että eilinen oli vasta alkusoittoa ja ihan pikku juttu verrattuna siihen, mitä tulevaisuudessa voi tapahtua, ellei tätä maata jollain tavalla korjata. Miten, en tiedä, mutta jotain tarttis tehdä.

No mutta koska joku muu osaa aina sanoa asiat paremmin kuin minä, niin lukekaa tämä yhteenveto eilisestä, jos kiinnostaa. Loppuun lainaan Reidar Palmgrenin Facebook-päivitystä:
"Mielensä osoittaminen on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, mutta kännissä riehuminen pelkästään typerää. On silti syytä pohtia, mikä saa aikaan näin voimakkaan (vaikkakin tyhmän) reaktion itsenäisyyspäivän vastaanottoa kohtaan. 
Suomeen on syntymässä kansanosa, joka ei tunne kuuluvansa yhteiskuntaan. Kukaan ei heitä kaipaa tai tarvitse. Maa, jonka itsenäisyyttä juhlitaan, ei tunnu kelpuuttavan heitä kuin numeroksi sosiaalihuollon ja psyykenlääkkeiden käyttäjien tilastoihin. Ihmekö tuo, että turhautuminen purkautuu hävitysvimmana ja aggressiona? 
Jollei ihmisille ole tarjolla tulevaisuutta, on vaara että luisumme yhteiskuntaan missä puolet väestä elää katkerana puolilaillisessa köyhyydessä ja toinen puoli suojassa muurien takana, konepistoolimiehet portilla vahdissa.
Kun minä olin nuorukainen, oli vallalla eräänlainen yhdyskuntasopimus. Siihen kuului, että kunhan teet parhaasi, olet ahkera ja elät ihmisiksi, sinulle löytyy yhteiskunnassa paikka. Ja jos putoat, ei huolta, sinusta otetaan kyllä koppi kunnes pääset jaloillesi taas. Nykyään tällaista takuuta ei ole. 
Sama tapahtuu ympäri Eurooppaa. Espanjassa ja Kreikassa lentävät katukivet. Kun hyvinvointi ei jakaudu kohtuullisesti ja edes kutakuinkin tasa-arvoisesti, eikä helpotusta ole näköpiirissä, ihminen tekee kuten lajille on tyypillistä: pistää ranttaliksi."


Ps. Tiedän, etten nyt ollenkaan ole sopivaa mieltä tästä asiasta. Mutta koskapa olisin. Sen, jos jotain, olen oppinut elämäni aikana.

Pps. Jo kolmas kirjoitus tällä viikolla! Minähän olen ihan liekeissä!!!

5. joulukuuta 2013

Some kind of beautiful will come your way

Nollavaimo listasi viisi ihanaa ja rakastettavaa asiaa itsessään. Jäin miettimään pitäisikö itsekin koittaa tehdä samanlainen listaus. Jotenkin ajatus kyllä tuntuu epämukavalta ja jopa kiusalliselta. Minäkö muka pitäisin jostain itsessäni. Ja jos nyt tähän jotain listaan, niin kaikki pitävät minua hirveän omahyväisenä. Sitä paitsi mitä jos joku on sitä mieltä, ettei minulla edes ole niitä ominaisuuksia mitkä listaan...

Stop tykkänään. Miksiköhän meidät suomalaiset on kasvatettu niin, ettei itsestään saa tykätä eikä varsinkaan sanoa sitä ääneen? "Omakehu haisee". "Kel onni on, se onnen kätkeköön". "Pidetään kynttilä vakan alla" jne. jne. jne. Kyllä ei ole mitään järkeä tässä.

No niin. Listataanpa nyt sitten viisi ihanaa ja rakastettavaa asiaa minussa. Muiden ei tarvitse rakastaa näitä minussa.

1. Ensimmäinen on sama kuin Nolliksellakin, eli iloisuus. Yleensä ihmisillä on hauskaa seurassani. Jopa silloin kun on vähän ikävää. Taas yksi vanhan kansan sanonta: "Ennemmin räkänokastakin mies tulee, kuin tyhjän naurajasta". No kuulkaas, en minä mies haluaisi ollakaan! Ja kuten Nolliksellakin, nauruni on tarttuvaa laatua. Varsinkin silloin, kun se kumpuaa oikein syvältä rinnuksista asti. Yksi lempparisanontojani — en enää muista mistä — on: "Naurun pitää päästä purskahtamaan ulos, tai se kertyy lantiolle".

2. Easygoing-nismini. Ehkä jotkut tykkäävät jämäkämmistä (lue: joustamattomammista) tyypeistä, joilla on voimakas oma tahto, mutta minulle sillä ei ole niin väliä. Tietysti joissain asioissa minulla on voimakas oma tahto, jos asia merkitsee minulle paljon, mutta semmoisissa vähemmän tärkeissä... eisevväliä. Aika yleinen lausahdus suustani kuultuna onkin "eisevväliä" (joka muuten täällä Tampereella tarkoittaa usein samaa kuin kyllä). Koska, no, ei sillä oikeastikaan ole väliä. Kyse ei siis ole siitä, ettenkö vaan osaisi tai uskaltaisi ilmaista mitä itse haluan. Minulle vaan monestikin sopii ihan mikä vaan. Jos joku ehdottaa jotain, niin innostun aika helposti ja lähden messiin.

3. Mistä pääsemmekin seuraavaan rakastettavaan ominaisuuteeni: Spontaanius ja sellainen impulsiivisuus. Innostun nollasta sataan noin sekunnin sadasosassa ja olen siinäkin mielessä aika helppo. Jos joku pyytää minua jonnekin, pystyn lähtemään hyvin lyhyellä varoitusajalla (jos haluan). Ärsyttää toisinaan asioiden sumpliminen kalenteri kädessä ja viikkojen jahkailu mennäänkö jonnekin ja milloin. Siksi tykkään käydä esim. elokuvissa yksikseni. Eksäni oli yhtä spontaani ja toisinaan kaipaan uutta ihmistä, jonka kanssa voisi hetken päähänpistosta tehdä jotain. Ihan mitä vaan. Tässä on kyllä huonokin puolensa, sillä impulssiostelen myöskin toisinaan asioita.

4. Musikaalisuus. En nyt tarkoita musikaalisuudella sitä, että laulaisin kuin satakieli tai osaisin soittaa kaikkia soittimia, koska en, mutta musiikki on valtavan iso osa minua ja elämääni. Pitkäjänteisyyteni ei riitä oikein minkään soittimen kunnolliseen opiskeluun ja niistä laulutunneistahan olikin puhetta vähän aikaa sitten. Viime viikonloppuna sorruin laulamaan karaokessa ja jos totta puhutaan, niin en olisi ikinä halunnut lopettaa, vaikka se (alkoholin vaimentama) häpeä yrittikin huomautella takaraivostani, että laulan nuotin vierestä. Yleisö (humaltunut sekin) ei kuitenkaan näyttänyt ihan valtavan kärsivältä, vaikka mahdollisesti he yrittivät vain olla kohteliaita. Laulamisen lisäksi nautin tietysti ehkä vielä enemmän toisen laulun kuuntelemisesta, sellaisen joka osaa, livenä tai nauhalta. Ja soiton. Varsinkin kitaransoiton. Ahhhh...

5. Olkapäät. Jo vain. Tästä on ennenkin puhuttu, mutta ihailen olkapäitäni yksikseni vessan peilistä ja pullistelen samalla. Myös treenatessa tykkään tehdä eritysesti vipunostoja sivulle peilin edessä, koska olkapääni vaan näyttävät niin hyvältä. Harmi vaan, että kovin harva näkee olkapäitäni. Ehkä jo ensi kesänä niille koittaa uusi aika lukuisien ihailevien katseiden alla... No joo. Ei nyt sentään. Mutta tykkään. Se on kohta minussa, josta treenitulokset parhaiten näkyvät.


Jaa. Ei se niin vaikeata ollutkaan. Hupsista.

3. joulukuuta 2013

I said maybe you're gonna be the one that saves me

Olen vähän miettinyt tätä blogiani. Koskaan ei ole tainnut olla niin hiljaista kuin nyt viime aikoina on ollut. Onkohan tämä jotain lopun alkua? Olisiko armollista vetää pistoke seinästä? Ei kai...

Ehkä tässä on nyt vähän liikaa ajateltavaa, ettei energiaa niiden ajatusten jakamiseen riitä enää tälle puolelle. Tai ehkä minusta on vaan tullut niin tylsä tyyppi, ettei enää ole mitään sanottavaa. Ehkä olen vaipunut talvihorteeseen. Ehkä keväällä homma piristyy taas. Tai ehkä sitten keksin sanottavaa, kun se kirottu gradu on valmis. Ehkä.

Yleensä aina silloin, kun sanon jotain tämän sorttista, että en ehkä nyt kirjoittele kovin aktiivisesti lähitulevaisuudessa tms., niin blogiummetus poistuu ja runosuoli alkaa rallattaa. Toivottavasti se toimii tälläkin kertaa. Hetkittäin en nimittäin nykyään enää edes muista, että tämmöinen blogikin on olemassa.

Jep. Suurin osa energiastani menee treenaamiseen ja gradun välttelyyn, jotka ovatkin hetkittäin sama asia. Nyt yritän pitää kevyempää treeniviikkoa, koska huomasin viimeksi pitäneeni lepoviikon silloin, kun pt:ni oli kesälomalla. Eli heinäkuussa. Toisaalta en ole kyllä lepoa siitä hommasta kaivannutkaan, nytkin tekisi mieli mennä pumppaamaan rautaa, mutta yritän sinnitellä vielä pari päivää (ja kirjoittaa sitä gradua). Ehkä lihakset kuitenkin välillä kaipaavat lepoa. Terveisin tulehtunut oikeanpuoleinen hauis.

Viime viikolla punnersin penkistä pt:n hienoisella avustuksella 40 kg. Se oli henkilökohtainen ennätykseni. En ole enää aivan varma, mutta luultavasti sain sen ekan punnerruksen ihan itse ylös asti. Lopuissa pt joutui hieman avustamaan. Voisihan se olla enemmänkin kuin 40 kg, mutta en ole penkkipunnerrusta juurikaan tehnyt kesän jälkeen, joten sikäli olen itse ihan tyytyväinen. Pt:n mielestä voimani riittäisivät enempäänkin, mutta korvien väli ei anna myöten. Ehkäpä niin.

Ihanaa kun on mies (ei oma, vaan se maksullinen), johon voi luottaa kuin kallioon ja joka ei paljoa kysele mikä minulle sopii. Mies vie ja minä vikisen. Varmaan joku kivikautinen jäänne saada kiksejä tuommoisesta eikä sitä feministinä saisi edes ääneen sanoa. En tiedä toimisiko kuvio yhtä hyvin, jos pt:ni olisi nainen. Ehkä.