generated by sloganizer.net

29. joulukuuta 2013

Vuosi 2013 pähkinänkuoressa, osa 1

Televisiossa rallattaa Amorphis, minä yritän tehdä jonkinlaisen yhteenvedon kuluneesta vuodesta.

Tammikuussa
  • Pumppuni renasi. Kävin sydänfilmissä ja verikokeissa, mutta mitään vikaa ei löytynyt mistään. Rytmi palautui normaaliksi, kun jätin keltarauhashormonia sisältävät minipillerit pois. 
  • Yritin jotain Jutan superdieettiä. Ei tule tapahtumaan toista kertaa. 
  • Treenasin. Yksin ja rainerin kanssa. Kävin pumpissa. 
  • Kävin työhaastattelussa. Ei natsannut, koska olin "liian kyvykäs ja tekninen". 

Helmikuussa
  • Sairastin ensimmäisen vatsataudin en edes muista miten moneen vuoteen. Ainakin kymmeneen. Tuttavallisesti kutsuin tautiani norovirukseksi. Se se varmaan olikin.
  • Käpyrauhaseni alkoi käydä aika villinä, kun kevät lähestyi ja olin pitkästä aikaa täysin vain omien hormoonieni varassa. 
  • Treenasin yhä vain. (Tätä en enää kirjoita loppuihin kuukausiin, koska varmaan tajuatte kuvion?)
  • Kävin elokuvissa katsomassa Beasts of the Southern Wildin, joka teki minuun suuren vaikutuksen ja jätti varmaan jonkun pysyvän jäljen sydämeeni. 
  • Kävin katselemassa ja kuuntelemassa livenä ainakin Hybrid Childreniä ja Waltaria.
  • Helsingin Sanomien ammatinvalintatestin mukaan minun olisi pitänyt ruveta kalatalousneuvojaksi.

Maaliskuussa
  • Vatuloin gradun kanssa, kuten jokainen kuukausi siitä eteenpäin ja sitä ennenkin.
  • Kannatin kovasti tasa-arvoista avioliittoa ja allekirjoitin lakialoitteen.
  • Olin loppukuun töissä tuuraamassa pari viikkoa yhden lomia.
  • Kävin elokuvissa katsomassa 21 tapaa pilata avioliitto. Olihan se ihan... viihdyttävä.
  • Sairastin flunssan. (Sitä tapahtuu nykyisin onneksi niin harvoin, että sekin on mainitsemisen arvoinen asia!)
  • Yritin herätellä Bärtiliä talviunilta, vaan kuinka kävi... 

Jatkuu seuraavassa numerossa. Nyt väsyttää liikaa, ei jaksa enää ajatella. 

28. joulukuuta 2013

Long road to ruin

Etsin täältä blogista jotain semmoista perinteistä "millainen oli kulunut vuosi"-henkistä meemiä, mutta törmäsinkin vähän toisen tyyppisiin kysymyksiin. Tämän vuoden tammikuussa Nollavaimo haastoi minut vastaamaan kysymyksiin ja totta kai haasteeseen pitää vastata vielä saman vuoden puolella. Tuumasta toimeen siis!


1. Mistä haaveilet tällä hetkellä?
Rakkaudesta. Ja kesästä.
Ja siitä, että jotenkin mystisesti asiat vaan järjestyisivät, ilman että minun itseni tarvitsee laittaa tikkua ristiin niiden vuoksi.

2. Millainen oli vuosi 2012?
En minä nyt enää muista... Muutosten vuosi? Tai ehkä muutoksen. Yhden. Tämän vuoden taas käsittelen siinä yhteenvetojutussa, kunhan pääsen sinne asti.

3. Oletko aamu- vai iltaihminen?
Iltaihminen, todellakin. Aamuisin minusta ei ole oikein mihinkään. Eikä kyse ole edes siitä, että en menisi ajoissa nukkumaan (vaikka en kyllä menekään). Iltaihmisyys vain on minulle luontaisempi rytmi, vaikka länsimaisessa yhteiskunnassa sitä saakin jatkuvasti selitellä ja olla pyytelemässä anteeksi. Ja mukautua aamuihmisten tahtiin, mikäli haluaa olla yhteiskunnan tuottava osanen.

4. Minne haluaisit matkustaa nyt?
Jonnekin lämpimään. Australia tulee ensimmäiseksi mieleen. Kengurut ja sen sellaiset vekkulit pussieläimet. Pariisikin käy.

5. Minkä asian tekisit toisin menneisyydessäsi jos voisit?
Asiat, joita menneisyydessäni haluaisin muuttaa, ovat semmoisia, etten omalla tekemisilläni pystyisi niihin vaikuttamaan. No jaa, ehkä pääsisin hieman helpommalla nyt, jos olisin aloittanut tämän uuden uhkean elämäntapani jo vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Mutta turha sitä on jossitella, olen nyt aika tyytyväinen siihen osaa elämääni.

6. Lempiruoka ja kuka sen valmistaa?
Entisessä elämässäni tein itse aivan älyttömän hyviä ruokia itselleni lähes päivittäin. Ongelma vaan oli se, että ne eivät olleet mitään terveysruokia. Joista sitten seurasi se tilanne, josta seurasi elämäntaparemontti. Nykyisin sitten en juurikaan tee itse enää ruokaa, vaan pupellan lähinnä valmiskeittoja ja -salaatteja. Tai paistan pannulla jonkun fisun taikka pihvin.
Yksi lempiherkuistani on kyllä 2H+K:n halloumisalaatti, jonka valmistaa luonnollisesti kyseisen ravintolan kokki. Vielä entisemmässä elämässäni lempiruokia olivat kaikki äidin valmistamat ruoat, mutta... kyllä te tiedätte.

7. Miten haluaisit viettää eläkepäivät?
Terveenä, hyväkuntoisena, aktiivisena, onnellisena ja kohtuullisesti toimeentulevana. Lukuisten kissojen kanssa. Mielellään voisi olla myös ikuinen kesä.

8. Elämäsi eläin?
Kissa. Se oli molemminpuolista rakkautta ensisilmäyksellä. Enkä tarkoita yhtä tiettyä kissaa, vaan kaikkia kissoja. Sielujen sympatiaa. It takes one to know one.

9. Sielunmaisemasi? 
Sellainen järvimaisema. Tampere on kahden ison järven välissä (jos ette tienneet) ja kumpaakin on tullut katseltua koko ikäni. Tämän kesän vietin lähinnä Pyhäjärven rannalla, koska se on lähempänä kotiani.

Näsijärvi

Pyhäjärvi

10. Tärkein esine kotonasi?
Öö... läppäri? Paitsi että sen ei ole pakko olla kotona, koska on nimensä mukaisesti kannettava tietokone. Sänky on ihan kiva kyllä kanssa, ja sohva.

11. Syötkö elääksesi vai elätkö syödäksesi?
Kuten tuossa jo aiemmin hieman aihetta sivusin, niin nykyisin syön elääkseni. Toisinaan olisi jopa helpompi jättää se koko syömisbisnes muiden hoidettavaksi, mutta sitten siinä saattaa käydä niin, että rupeaa heikottamaan. Pitäisi kyllä syödä säännöllisesti kolmen tunnin välein, mutta ei se aina mee niin.


Nonni! Sehän oli nopeasti hoidettu! Ei mennyt edes vuotta. Lisää haasteita?

22. joulukuuta 2013

Sisältäni joulun löysin

Tämmöinen joulukyselyinen on pyörinyt useammassakin blogissa. Vaikkei nyt hirveästi joulututa, niin yritetään.

***

1. Parasta joulussa?
Se on vain kerran vuodessa?

2. Joulumusiikkisi?
Kävin eilen kuuntelemassa ja katselemassa Raskasta Joulua livenä. Siis huh huh, etten sanoisi. Huh huh! Ihan hirveetä istua jossain takaparvekkeen ylimmässä sivuosassa hillittyjen muiden kanssa, kun oikeasti tekisi mieli seistä lavan edessä hyppimässä ja laulamassa mukana. En osaa ollenkaan tämmöistä istuallaan keikkailua. Sain ihan vahingossa ostettua jonkun peruutuspaikan siitä jo aikaa sitten loppuunmyydystä konsertista, mutta paikka ei todellakaan ollut hyvä eikä edes etäisesti lähellä lavaa. Lisäkonsertissa päivällä olisi ollut tilaa, mutta nimilistan mukaan siellä ei ollut Jarkko Aholaa, joten... need I say more? Ei? Jarkko on mun muru! Ja JP Leppäluoto teki ihan lähtemättömän vaikutuksen, vaikken häntä enkä bändejään ennakkoon tuntenutkaan. Karisma: sitä joko on tai sitten sitä ei ole. Ei sitä kyllä niiltä muiltakaan (Marco Hietala ja Kimmo Blom) puuttunut. Kimmo Blomista täytyy sanoa, että ensin katsoin, että Freddie Mercurykos sinne lavalle singahti ja sen konsertin aloitti, mutta ei, kyllä se oli Kimmo. Eleet oli hiukkasen samat, mutta ihmekös tuo. Tiedätte mitä tarkoitan, jos olette nähneet Kimmon tähdittämän Show Must Go On -musikaalin.
Mikä olikaan kysymys?

3. Tykkäätkö katsella jouluelokuvia? Millaisia?
En tykkää. Minkäänlaisia.
Paljastan varmaan nyt jotain kamalaa itsestäni, mutta en todellakaan tykkää siitä Lumiukko-leffasta enkä voi sietää sitä Walking in the Air -kappaletta. Jouluelokuvat ovat joko tylsiä tai hirveän imeliä. No Love Actually on ainoa jouluelokuva, joka on sietokykyni rajoissa, vaikka imelä sekin toki.

4. Jouluherkkusi?
Vastasin näihin kysymyksiin lopusta alkuun, joten voin kertoa, että niistä herkuista puhutaan aika moneen otteeseen tuolla jatkossa. Sinne siis...

5. Mitä ehdottomasti pitää olla jouluaterialla?
Ruokaympyräni rakentuu jouluna kinkun ympärille. Jos minulle yritettäisiin muiluttaa kalkkunaa tai jotain tofuhässäkkää kinkun sijasta, niin järkyttyisin hiusjuuriani myöten. Kaikki kalajutut tulevat kyllä hyvänä kakkosena. Vesi on ihan kiva kanssa.

6. Koska joulukoristeet pääsevät kotiasi koristamaan?
Sitten kun lehmät lentää. Kynttilöitä ja valoja ei lasketa joulukoristeiksi.

7. Joulu kotona vai jossain muualla?
Ei ole mitään väliä. Joskus kyllä olen haaveillut joulusta jossain ihan muussa maassa. Tai vaikka kuussa.

8. Itse tehdyt lahjat vai kaupasta ostetut vai molempia? 
Itse tehdyt on aina henkilökohtaisempia ja kivempia, mutta jos ei ole taitoa tai kykyä, niin kaupasta ostaminenkin on ihan ok. Itse en ainakaan olisi pystynyt valmistamaan tänä vuonna hommaamistani lahjoista kuin yhden. Eikä tässä ole ollut aikaa muutenkaan nikkaroida ja kikkaroida.

9. Laitatko ulkovaloja pimeyttä valaisemaan?
Mihinkä mää ne laittaisin? Voi olla, että tulisi sanomista, jos alkaisin kerrostalon ulkoseinään valoja ripustella.

10. Joulu oman perheen kanssa vai isommalla porukalla?
Isommalla porukalla, vaan tyhjästä on paha nyhjästä.

11. Onko sinulla joku joululahjatoive?
On, mutta en varsinaisesti ole sitä kenellekään esittänyt, kun ei kukaan ole kysynyt. Sellainen sarastusvalo-herätyskello, joka soittaa linnun liverrystä. Eli itse saanen itselleni sen ostaa, mikäli sellaista mielin. Enpä muutenkaan pidä kovin mielekkäänä, että aikuisille ostellaan läjäpäin lahjoja. Itse kyllä tykkään antaa lahjoja. Myös itselleni.

12. Paras saamasi joululahja?
Voi voi. Ehämmie tiiä. Ilahdun jokaisesta joululahjasta. Nykyisin toivon lähinnä Finnkinon leffalippuja, koska elokuvissa käynti on niin arvokasta. Jos pukki on tänä vuonna kuullut toiveeni, niin aion mennä katsomaan ainakin Hobitin ja American Hustlen. Menen vaikkei olisi kuullutkaan.

13. Kamalin saamasi joululahja?
Lahja per se ei ollut kamala, mutta se loukkasi minua verisesti varhaisteininä. Meitä on serkuksina kahdet sisarukset; minä ja isosiskoni sekä kaksi meidän serkkua, joista isosisko on minun ikäiseni ja pikkusisko muutaman vuoden nuorempi. Yksi sukulaisreppana sitten oli ostanut meille kaikille kirjat. Molemmille isosiskoille nuortenkirjat ja pikkusiskoille lastenkirjat. Voitte vaan kuvitella minkälainen loukkaus oli saada Peppi Pitkätossu pahimmassa murkkuiässä! Sukulaisreppanalla oli varmaan joko logiikka pettänyt tai unohtunut meidän syntymävuodet...

14. Kuvaile unelmien joulusi?
Yhtäkkiä tulisikin kesä.

15. Mikä on ärsyttävin joululaulu?
No aika paljon kyllä vihaan sitä Feliz Navidad -renkutusta. En oikein tiedä miksi. Paska sävellys.

16. Oletko tehnyt jo jouluvalmisteluja tälle vuodelle? Mitä?
Joululahjat (ne vähät) on valmiina tai ainakin puolivalmiina. Kummipojan joululahja on postitettu. Joulukakun olen leiponut. Tänään pitäisi leipoa tortut. Siivouskin on tehty syystä että raahasin eräänkin miehen tänne luokseni viime viikonloppuna, joten joulun kanssa sillä ei suoranaisesti ollut tekemistä. Joululahjojen hommaaminen oli muuten tänä vuonna ihan uskomattoman helppoa. Jokainen idea suorastaan tipahti minulle jostain taivaasta. Isän lahjaan sain idean juuri kun olin nukahtamassa ja seuraavana päivänä kävin sen ostamassa. Lahjan saajan vika sitten, jos ei arvosta.

17. Paras joulujuoma?
Hehkuviini. Tai punaviiniglögi. Tai ihan vaan punaviini. Olen selvästi humalahakuinen jouluna. (Yhtenä jouluna join oman hehkuviinini ja eräiden muidenkin pohjat, koska heille ei hehkuviini maittanut, joten olin jo ennen jouluruokaa vähän tillintallin. Jouduin joulupöydässä kieltäytymään viinistä, kun päässä surisi siihen malliin, että olisin varmaan sammunut tai oksentanut ennen joulupukkia.)

18. Oikea kuusi, tekokuusi vai ei kuusta ollenkaan?
Oikea joulukuusi on ihana ja luo tunnelmaa, mutta olosuhteellisista syistä semmoista ei kotiini voi tuoda enkä voi kyläpaikaltakaan sitä edellyttää. Parina viime jouluna isä on kyllä hommannut kuusen. Tämän vuoden tilanne on vielä yllätys.

19. Käykö teillä joulupukki?
No ei, eikä kovin usein käynyt lapsenakaan. Yleensä pukilla oli niin kiire, että se kolkutteli talon nurkkia ja jätti vain lahjat eteiseen. Siinä sitä oli jännitystä tarpeekseen!
Aikuisiällä on käynyt kyllä ihan muita pukkeja.

20. Paras joulumuisto lapsuudestasi?
Hela paketti. Siis ylipäänsä ne lapsuuden joulut mummolassa.

21. Laittaudutko aattona hienoksi vai hölläiletkö koko päivän yöpuvussa?
Laittaudun niin hienoksi kuin osaan. En ole koskaan ollut joulua kotona... nyt taidan valehdella... no silloin kun asuin vielä lapsuudenkotona, niin kai me joskus jouluja sielläkin vietettiin, mutta en jostain syystä muista niitä. No mutta yleensä en vietä joulua kotona enkä omilleni muutettuani ole koskaan viettänyt joulua kotona, joten saattaisi hieman herättää pahennusta yöpuvussa hölläily koko päivän. En muutenkaan ole koskaan koko päivää yöpuvussa, edes sairaana. Tulee hirmu huonolla tavalla vetelä olo, jos ei vaihda yöpukua missään vaiheessa pois.

22. Peruna, -porkkana, -bataatti vai lanttulaatikko?
Peruna. Mitenkä ihmeessä tässä kysymyksessä on nuo yhdysviivat aseteltu, sanojen eteen?! Kyseessä on siis peruna, perporkkana, perbataatti ja lanttulaatikko, niinkö? NIINKÖ?!!
No oli miten oli, bataattia en syö missään muodossa, se on aivan liian makea minun suuhuni. Porkkana tuoreena ja lanttu yök.

23. Paras joulusuklaa?
Budapest, After Eight, Fazermint, Julia, Vihreät Kuulat (ai ei ole suklaata vai?)... Mikäänhän ei kiellä syömästä noita muulloinkin kuin jouluna. Tai no kieltää, rainerini. (Se kyllä kielsi syömästä niitä myös jouluna, mutta leikitään, ettei me kuultu).

24. Joulutortut vai piparit?
Tortuttortuttortut! Se luumuhillo on hyvää, ei mikään omenahillotorttu ole aito. Jos olet eri mieltä, olet väärässä!

***

Hyvää joulua kaikille, jos en enää ennen sitä palaa asiaan!

16. joulukuuta 2013

Get a haircut and get a real job

Jotenkin eksistentiaalinen ja eksponentaalinen ahdistus päällä. Liikaa asioita. Vatsa ei kestä, eikä kohta enää pääkään. Sydän vielä sinnittelee.

Joulu. Argh, joulu. En yleensä järjestele ja puuhaile joulua mitenkään enkä näin ollen myöskään stressaa, mutta tänä vuonna sen lähestyminen tuntuu tavallistakin ahdistavammalta. Äidin kuoleman jälkeen joulu on ollut minulle lähinnä sellainen välttämätön paha. Äiti ja joulu on vähän niin kuin sama asia. Äiditön joulu on... jotain sanoinkuvaamatonta.

Gradu. Yhtään tätä lähestyvää joulua ja vuodenvaihdetta ei myöskään helpota se, ettei gradu ole edennyt yhtään siihen malliin kuin olisi pitänyt.

Prokrastinaatio. Tämä liittyy kumpaankin edelliseen. Minulla on sekä jouluun että graduun liittyviä asioita joita en - vaan - saa - tehtyä. Vaikka pitäisi. Ja olokin helpottaisi heti kun ne tekisi. Mutta ei. En vaan tee. Joulujuttujen deadline on huomenna. Gradun sitten parin viikon päästä.

Elämäntaparemontti. Yllättäin tämäkin tökkii juuri tällä hetkellä. Koko syksy on ollut kuin kivirekeä olisi vetänyt perässään. Stressillä ei varmaankaan ole mitään tekemistä sen kanssa, eihän? Treenaaminen toimii, mutta se kaikki muu on ihan silkkaa pas...tissia tällä hetkellä. Salilla käyminen (ja kännääminen) on ainoa mikä tällä hetkellä purkaa hiukkasen tätä stressiä. (Ja kännäämisestäkin tulee seuraavana päivänä ainakin moraalinen krapula, jos ei muuta). Tällä viikolla piti olla kahdet treenit rainerin kanssa ja sitten se meni sairastumaan. Yksin on puskettava kohti joulua, jolloin en kuulemma saa edes syödä suklaata. (Onneksi punaviinistä ei ollut puhetta).

Rakkaus. Eihän minua kukaan edes rakasta. Saatana.

Ja ikään kuin kurjuuden maksimoimiseksi on myös se aika kuusta. Sanoisin sen v-sanan, jos se ei viittaisi liian suoraan näihin naisvaivoihin ja siten muuttuisi ironiseksi.


Ps. Muistatteko, kun silloin ennen vanhaan (kts. edellinen kirjoitus) puhuttiin haircutista blogeissa? Nykyisin se tarkoittaa ihan jotain muuta. Yrittäkääpä vaikka googlata haircut-aiheisia blogikirjoituksia. Joo, niissä tosiaan puhutaan kampauksista.

15. joulukuuta 2013

Those were the days, my friend

Kylläpäs taas olen nostalgisesti kaipaillut niitä Blogistanian Wanhoja Hyviä AikojaTM. Kyllä ei ole blogitkaan enää niin kuin ennen. Tämä omanikaan. Eikä ole tämä yhteisöllisyyskään yhtään semmoista enää kuin ennen. Hyvin harva blogikaverini enää kirjoittelee. Tunnen itseni joksikin yksinäiseksi dinosaurukseksi high tech -maailmassa. Toki on joitain uusia blogikavereita, mutta ei tämä silti enää ole sama juttu. Ei vaan ole. Jotenkin.

Kävin tuossa katsomassa pitkästä aikaa kävijätilastojani. Silloin vuosia, vuosia sitten, tämän blogin parhaina päivinä täällä saattoi olla parikin SATAA kävijää päivässä. Nyt niitä näyttäisi olevan parisen KYMMENTÄ. En tietenkään ehkä vähiten voi syyttää itseäni, koska kuka täällä nyt jaksaa käydä jos sisällöntuotanto on mitä se nyt on ollut viime aikoina. Siis sekä määrällisesti että laadullisesti. (Ja ei, tämä ei ole mikään "kehukaa minua, pliis" -säälinkerjäyskirjoitus).

Mistäkö tämä nostalgia nyt sitten (taas) kumpusi? No siitä, että hengailin eilisen illan DorianK:n kanssa, jos kukaan enää muistaa sellaista vielä minuakin muinaisempaa dinosaurusta. Tai siis ihan livenä sen tyypin kanssa sieltä nimimerkin takaa. Yritettiin muistella mitä kautta tutustuttiin aikanaan ja kuinka hemmetin kauan siitä on (pian kuusi vuotta!!!). Siinäpä sitä on yksi parhaita, sekä bloggaajana että ihmisenä. Harmi vaan, että ensimmäiseksi mainittu ei enää päde (siksi ei mitään linkkejäkään). Jälkimmäinen on tietääkseni vielä ihan validi määritelmä. Eikä se melko varmasti käy tätä edes täältä lukemassa, joten voisin aivan vapaasti sanoa, että se on ihan tyhmä, mutta en sano, koska DorianK on ihana. Piste. Sydän.

Olen sanonut tämän(kin) tuhat ja sata kertaa (tälleen wanhana alkaa toistella samoja juttuja), mutta olen kyllä hurjan iloinen kaikista tyypeistä, jotka olen tätä kautta saanut elämääni. Lähinnä tarkoitan niitä, jotka ole naamatusten tavannut, mutta on monista nimimerkillisistä paljon iloa. Ja onhan anonilleistäkin toki viihdettä. (Ja totuuden nimissä on sanottava, että tässä blogissa kommentoi hämmentävän paljon fiksuja ja mukavia anonyymejäkin).

Nyt rupesi oikein naurattamaan, kun katselin tätä itseni ulkopuolelta ja näin itseni kirjoittamassa krapulaisen liikuttuneessa tilassa sormet näppiksellä tutisten ja liikutuksen kyynel silmäkulmasta tirahtaen. Semmoista tää on, wanhuus.

12. joulukuuta 2013

Now this is how we rock


Vastustan! Miksi muka naiset tarvitsisivat jonkun oman kuntoilukirjan? Eikös tuo ihmisen anatomia ole aika pitkälle sama sukupuolesta riippumatta, paitsi sillä strategisella alueella? Naiset, älkää olko väsykköitä! Rautaa niskaan vaan, kyllä se siitä!


Kuva: 7 Reasons Why Squats Rock

(Ok, myönnän, etten vilkaissutkaan kirjan sisältöä, koska kannesta tuli jo niin valtava inho- ja vastareaktio, joten saattaahan siellä olla kyykkyjä ja muita eikä pelkkää pallojumppaa).

7. joulukuuta 2013

Don't know what I want but I know how to get it

Itsenäisyyspäivän puhutuin juttu ainakin täällä Tampereella ja sosiaalisessa mediassa on ollut Kiakkovierasjuhlat.

Itse lähestyn asiaa kovin kahtiajakoisin fiiliksin. Kuten joskus ehkä olen sanonut, sisälläni asustavat kukkaislapsi ja anarkisti sulassa sovussa. No, tämmöisinä hetkinä niidenkin välille tulee hiukan eripuraa. Se kukkaislapsi kun haluaisi vain rauhaa ja rakkautta maailmaan, kun se anarkisti taas... niin.

Tietenkään en hyväksy väkivaltaa (kummankaan osapuolen taholta eikä varsinkaan eläimiä saa käyttää välikappaleena siinä) enkä pidä yhtään mellakoinnista, mutta minkälainen yhteiskunta sellainen on, jossa kansalainen vain kuuliaisesti istuu tuijottamassa telkkarista, kun kerma juhlii (kuten itse tein) eikä kukaan saisi pistää kapuloita rattaisiin, ettei vaan satu mitään eikä kenellekään tule paha mieli? Varsinkaan itsenäisyyspäivänä, koska talvisota (tsekkaamisen arvoinen linkki). Itse kannatin ajatuksen tasolla Kiakkovierasjuhlia, mutta toivoin siitä väkivallatonta mielenosoitusta. Mutta olisiko juuri kukaan edes huomannut tapahtumaa, jos ne anarkistiset höpönassut olisivat vaan seisseet banderollien kanssa ja ehkä vähän huudelleet jotain iskulauseita? Tuskinpa.

Nyt kun pöly on laskeutunut, niin en pidä tapahtunutta kovin pahana. Kukaan ei kuollut - luojan kiitos. Ilmeisesti joidenkin yksityishenkilöiden autoja oltiin vahingoitettu, mikä ei ole hyvä juttu, mutta suurimmat vahingot näytti (kävin tänään tsekkaamassa) kärsineen Stockmannin takaovet. Ei kovin suurta vahinkoa siis sielläkään. Handelsbankenia en jaksanut etsiä. Kävelymatkani varrella oli muutamaan pömpeliin spreijattu sanat luokka ja sota. Vanhan kirkon ikkunat oltiin jo paikattu. En ottanut kuvia, koska niitä saa katsella mediasta aivan tarpeeksi.

Suurin kysymys onkin: miksi tämmöisiä vastavoimia nyt syntyy ja mielestäni myös tarvitaan? Aika moni teistäkin (syyllistävää sormella osoittelua) tuntuu olevan sitä mieltä, että sosiaaliturvan väärinkäyttäjät ovat pahimpia rikollisia tällä hetkellä tässä maassa. Jos Vasemmistoliiton puheenjohtaja ja kulttuuriministeri sanoo ääneen, ettei tykkää kokoomusräpistä, niin häntä paheksutaan, koska Cheek on semmoinen söpöliini ja sen äitillekin tuli paha mieli. Samaan aikaan päättäjät ja se yhteiskunnan kerma harrastavat veronkiertoa ja muita kepulikonsteja piilossa ja salassa. Rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy. Luokkaerot ihan oikeasti kasvavat ja pahoin pelkään, että eilinen oli vasta alkusoittoa ja ihan pikku juttu verrattuna siihen, mitä tulevaisuudessa voi tapahtua, ellei tätä maata jollain tavalla korjata. Miten, en tiedä, mutta jotain tarttis tehdä.

No mutta koska joku muu osaa aina sanoa asiat paremmin kuin minä, niin lukekaa tämä yhteenveto eilisestä, jos kiinnostaa. Loppuun lainaan Reidar Palmgrenin Facebook-päivitystä:
"Mielensä osoittaminen on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, mutta kännissä riehuminen pelkästään typerää. On silti syytä pohtia, mikä saa aikaan näin voimakkaan (vaikkakin tyhmän) reaktion itsenäisyyspäivän vastaanottoa kohtaan. 
Suomeen on syntymässä kansanosa, joka ei tunne kuuluvansa yhteiskuntaan. Kukaan ei heitä kaipaa tai tarvitse. Maa, jonka itsenäisyyttä juhlitaan, ei tunnu kelpuuttavan heitä kuin numeroksi sosiaalihuollon ja psyykenlääkkeiden käyttäjien tilastoihin. Ihmekö tuo, että turhautuminen purkautuu hävitysvimmana ja aggressiona? 
Jollei ihmisille ole tarjolla tulevaisuutta, on vaara että luisumme yhteiskuntaan missä puolet väestä elää katkerana puolilaillisessa köyhyydessä ja toinen puoli suojassa muurien takana, konepistoolimiehet portilla vahdissa.
Kun minä olin nuorukainen, oli vallalla eräänlainen yhdyskuntasopimus. Siihen kuului, että kunhan teet parhaasi, olet ahkera ja elät ihmisiksi, sinulle löytyy yhteiskunnassa paikka. Ja jos putoat, ei huolta, sinusta otetaan kyllä koppi kunnes pääset jaloillesi taas. Nykyään tällaista takuuta ei ole. 
Sama tapahtuu ympäri Eurooppaa. Espanjassa ja Kreikassa lentävät katukivet. Kun hyvinvointi ei jakaudu kohtuullisesti ja edes kutakuinkin tasa-arvoisesti, eikä helpotusta ole näköpiirissä, ihminen tekee kuten lajille on tyypillistä: pistää ranttaliksi."


Ps. Tiedän, etten nyt ollenkaan ole sopivaa mieltä tästä asiasta. Mutta koskapa olisin. Sen, jos jotain, olen oppinut elämäni aikana.

Pps. Jo kolmas kirjoitus tällä viikolla! Minähän olen ihan liekeissä!!!

5. joulukuuta 2013

Some kind of beautiful will come your way

Nollavaimo listasi viisi ihanaa ja rakastettavaa asiaa itsessään. Jäin miettimään pitäisikö itsekin koittaa tehdä samanlainen listaus. Jotenkin ajatus kyllä tuntuu epämukavalta ja jopa kiusalliselta. Minäkö muka pitäisin jostain itsessäni. Ja jos nyt tähän jotain listaan, niin kaikki pitävät minua hirveän omahyväisenä. Sitä paitsi mitä jos joku on sitä mieltä, ettei minulla edes ole niitä ominaisuuksia mitkä listaan...

Stop tykkänään. Miksiköhän meidät suomalaiset on kasvatettu niin, ettei itsestään saa tykätä eikä varsinkaan sanoa sitä ääneen? "Omakehu haisee". "Kel onni on, se onnen kätkeköön". "Pidetään kynttilä vakan alla" jne. jne. jne. Kyllä ei ole mitään järkeä tässä.

No niin. Listataanpa nyt sitten viisi ihanaa ja rakastettavaa asiaa minussa. Muiden ei tarvitse rakastaa näitä minussa.

1. Ensimmäinen on sama kuin Nolliksellakin, eli iloisuus. Yleensä ihmisillä on hauskaa seurassani. Jopa silloin kun on vähän ikävää. Taas yksi vanhan kansan sanonta: "Ennemmin räkänokastakin mies tulee, kuin tyhjän naurajasta". No kuulkaas, en minä mies haluaisi ollakaan! Ja kuten Nolliksellakin, nauruni on tarttuvaa laatua. Varsinkin silloin, kun se kumpuaa oikein syvältä rinnuksista asti. Yksi lempparisanontojani — en enää muista mistä — on: "Naurun pitää päästä purskahtamaan ulos, tai se kertyy lantiolle".

2. Easygoing-nismini. Ehkä jotkut tykkäävät jämäkämmistä (lue: joustamattomammista) tyypeistä, joilla on voimakas oma tahto, mutta minulle sillä ei ole niin väliä. Tietysti joissain asioissa minulla on voimakas oma tahto, jos asia merkitsee minulle paljon, mutta semmoisissa vähemmän tärkeissä... eisevväliä. Aika yleinen lausahdus suustani kuultuna onkin "eisevväliä" (joka muuten täällä Tampereella tarkoittaa usein samaa kuin kyllä). Koska, no, ei sillä oikeastikaan ole väliä. Kyse ei siis ole siitä, ettenkö vaan osaisi tai uskaltaisi ilmaista mitä itse haluan. Minulle vaan monestikin sopii ihan mikä vaan. Jos joku ehdottaa jotain, niin innostun aika helposti ja lähden messiin.

3. Mistä pääsemmekin seuraavaan rakastettavaan ominaisuuteeni: Spontaanius ja sellainen impulsiivisuus. Innostun nollasta sataan noin sekunnin sadasosassa ja olen siinäkin mielessä aika helppo. Jos joku pyytää minua jonnekin, pystyn lähtemään hyvin lyhyellä varoitusajalla (jos haluan). Ärsyttää toisinaan asioiden sumpliminen kalenteri kädessä ja viikkojen jahkailu mennäänkö jonnekin ja milloin. Siksi tykkään käydä esim. elokuvissa yksikseni. Eksäni oli yhtä spontaani ja toisinaan kaipaan uutta ihmistä, jonka kanssa voisi hetken päähänpistosta tehdä jotain. Ihan mitä vaan. Tässä on kyllä huonokin puolensa, sillä impulssiostelen myöskin toisinaan asioita.

4. Musikaalisuus. En nyt tarkoita musikaalisuudella sitä, että laulaisin kuin satakieli tai osaisin soittaa kaikkia soittimia, koska en, mutta musiikki on valtavan iso osa minua ja elämääni. Pitkäjänteisyyteni ei riitä oikein minkään soittimen kunnolliseen opiskeluun ja niistä laulutunneistahan olikin puhetta vähän aikaa sitten. Viime viikonloppuna sorruin laulamaan karaokessa ja jos totta puhutaan, niin en olisi ikinä halunnut lopettaa, vaikka se (alkoholin vaimentama) häpeä yrittikin huomautella takaraivostani, että laulan nuotin vierestä. Yleisö (humaltunut sekin) ei kuitenkaan näyttänyt ihan valtavan kärsivältä, vaikka mahdollisesti he yrittivät vain olla kohteliaita. Laulamisen lisäksi nautin tietysti ehkä vielä enemmän toisen laulun kuuntelemisesta, sellaisen joka osaa, livenä tai nauhalta. Ja soiton. Varsinkin kitaransoiton. Ahhhh...

5. Olkapäät. Jo vain. Tästä on ennenkin puhuttu, mutta ihailen olkapäitäni yksikseni vessan peilistä ja pullistelen samalla. Myös treenatessa tykkään tehdä eritysesti vipunostoja sivulle peilin edessä, koska olkapääni vaan näyttävät niin hyvältä. Harmi vaan, että kovin harva näkee olkapäitäni. Ehkä jo ensi kesänä niille koittaa uusi aika lukuisien ihailevien katseiden alla... No joo. Ei nyt sentään. Mutta tykkään. Se on kohta minussa, josta treenitulokset parhaiten näkyvät.


Jaa. Ei se niin vaikeata ollutkaan. Hupsista.

3. joulukuuta 2013

I said maybe you're gonna be the one that saves me

Olen vähän miettinyt tätä blogiani. Koskaan ei ole tainnut olla niin hiljaista kuin nyt viime aikoina on ollut. Onkohan tämä jotain lopun alkua? Olisiko armollista vetää pistoke seinästä? Ei kai...

Ehkä tässä on nyt vähän liikaa ajateltavaa, ettei energiaa niiden ajatusten jakamiseen riitä enää tälle puolelle. Tai ehkä minusta on vaan tullut niin tylsä tyyppi, ettei enää ole mitään sanottavaa. Ehkä olen vaipunut talvihorteeseen. Ehkä keväällä homma piristyy taas. Tai ehkä sitten keksin sanottavaa, kun se kirottu gradu on valmis. Ehkä.

Yleensä aina silloin, kun sanon jotain tämän sorttista, että en ehkä nyt kirjoittele kovin aktiivisesti lähitulevaisuudessa tms., niin blogiummetus poistuu ja runosuoli alkaa rallattaa. Toivottavasti se toimii tälläkin kertaa. Hetkittäin en nimittäin nykyään enää edes muista, että tämmöinen blogikin on olemassa.

Jep. Suurin osa energiastani menee treenaamiseen ja gradun välttelyyn, jotka ovatkin hetkittäin sama asia. Nyt yritän pitää kevyempää treeniviikkoa, koska huomasin viimeksi pitäneeni lepoviikon silloin, kun pt:ni oli kesälomalla. Eli heinäkuussa. Toisaalta en ole kyllä lepoa siitä hommasta kaivannutkaan, nytkin tekisi mieli mennä pumppaamaan rautaa, mutta yritän sinnitellä vielä pari päivää (ja kirjoittaa sitä gradua). Ehkä lihakset kuitenkin välillä kaipaavat lepoa. Terveisin tulehtunut oikeanpuoleinen hauis.

Viime viikolla punnersin penkistä pt:n hienoisella avustuksella 40 kg. Se oli henkilökohtainen ennätykseni. En ole enää aivan varma, mutta luultavasti sain sen ekan punnerruksen ihan itse ylös asti. Lopuissa pt joutui hieman avustamaan. Voisihan se olla enemmänkin kuin 40 kg, mutta en ole penkkipunnerrusta juurikaan tehnyt kesän jälkeen, joten sikäli olen itse ihan tyytyväinen. Pt:n mielestä voimani riittäisivät enempäänkin, mutta korvien väli ei anna myöten. Ehkäpä niin.

Ihanaa kun on mies (ei oma, vaan se maksullinen), johon voi luottaa kuin kallioon ja joka ei paljoa kysele mikä minulle sopii. Mies vie ja minä vikisen. Varmaan joku kivikautinen jäänne saada kiksejä tuommoisesta eikä sitä feministinä saisi edes ääneen sanoa. En tiedä toimisiko kuvio yhtä hyvin, jos pt:ni olisi nainen. Ehkä.

16. marraskuuta 2013

Sing a sad song in a lonely place

Innostuin viime yönä laulamaan. Kyllä vain. Yksin kotona. Anteeksi naapurit.

Apuvälineeksi otin YouTuben ja tekstitetyt videot sieltä. Aloitin laulelemalla Oasista. Vedin paremmin kuin Liam ja Noel yhteensä. Oasiksen jälkeen siirryin Red Hot Chili Peppersiin. Snow meni ihan kivasti, vaikka siinä onkin hitusen liikaa sanoja. Jossain vaiheessa siirryin kotimaiseen. Pariisin Kevään Tämän kylän poikii on ihana, mutta henki meinasi loppua välillä kesken. Tuomari Nurmion kautta siirryin Eppuihin ja Juiceen. Siinä vaiheessa alkoi tulla niin karaoke-olo itselle, että oli pakko lopettaa. Seuraava askel olisi melko varmasti ollut Paula Koivuniemi ja siinä kohtaa olisin jo toivonut armokuolemaa.

Lauluääneni on ihan ok (ainakin silloin kun kukaan muu ei kuule), mutta tekniikkani on aivan perseestä. Muodostan äänen kurkussa, vaikka tiedän, että se pitäisi muodostaa jossain aivan muualla. Paljon syvemmällä. Palleassa tai jossain. Kurkku siinä tulee kipeäksi. Toisinaan haaveilen laulutuntien ottamisesta, mutta en tiedä... mitäpä sitä suotta, jos laulelen kuitenkin vain omaksi ilokseni ja toisinaan myös läheisteni kiusaksi.

Rakastan laulamista! Jos minulla olisi rutkasti enemmän itseluottamusta ja hiukan parempi lauluääni, niin laulaisin koko ajan kaikkialla. Mutta niillä korteilla mennään, mitä on jaettu. Äitini lauloi aivan tismalleen nuotilleen. Isäni taas ei juurikaan osu siihen nuottiin. Itse olen perinyt nuottikorvan (toivottavasti) enemmän äidiltäni, joskaan aivan yhtä puhtoiseen suoritukseen en taida pystyä.

Alla on tekstitetty versio Oasiksen vähemmän tunnetusta kappaleesta Sad Song, joka on ehkä lempparini kaikista Oasiksen kappaleista. Vähän surullinen (kuten nimikin kertoo), mutta tykkään siitä, sen lyriikoista ja myös Noelin äänestä.


5. marraskuuta 2013

Ooh, well, well, doo, doo, doo, doo, doo

Televisio jäi auki jonkun turhanpäiväisen ohjelman jälkeen ja verkkokalvoilleni alkoi tulvia vielä turhanpäiväisempi Ruotsin miljonääriäidit. Sen ja monen muun asian summana näppikseltäni purkautuu nyt ulos avautuminen.

Olen erityisesti viime aikoina kyllästynyt ihan toden teolla semmoiseen jotenkin meille jostain ulkoapäin syötettävästä "naisellisuuden" normista. En tiedä osaanko oikein selittää edes mikä tässä kiristelee...

Katsokaa vaikka televisiosta yksi mainoskatko parhaaseen katseluaikaan. Siellä mainostetaan suihkusaippuoita, miten iho pysyy ihanana ja silkinpehmeänä, ja meikkivoiteita jotka vielä viimeistelevät sen ihanuuden ja ties mitä "ihanuuksia". Että minä sitten inhoan nykyisin sanaa "ihanuus". Siis siinä muodossa, kun sitä käytetään korvaamaan joku substantiivi (ostin kaupasta tämän ihanuuden), en suinkaan sillon jos puhutaan vaikka elämän ihanuudesta. Kun on vaan pakko saada kaikenlaisia ihanuuksia kaupoista. Aikuiset ihmiset. Hävetkää.

Ja kaikki tuhannet ja taas tuhannet muoti-/lifestyle-/jne. blogit truuttaavat tätä samaa "naisellisuuden" mallia meidän niskaamme yhä enenevissä määrin. Ja sitten ihmetellään, jos jotkut miehet saattavat pitää meitä vähän yksinkertaisempina olentoina. Miksi me naiset hyväksytään tämä meille asetettu muotti ja pahimmassa tapauksessa vielä jopa ylläpidetään sitä?

Ihan oikeasti, jos naisellisuus on tuommoista kosmetiikalla läträämistä ja kaikenlaista hötöntöttöröä, niin en varmaankaan sitten ole naisellinen nainen. Vaikka omasta mielestäni olen hyvinkin naisellinen, mutta vähän vaan eri tavalla. Silleen luonnollisella tavalla. (No ok, jollekin se hötöntöttörö voi olla luonnollinen tapa elää, mutta vähän kyllä pidän kana-aivona sellaista). Tykkään hameista ja mekoista, tykkään pitkistä hiuksista (myös miehillä), tykkään räpsytellä ripsiä miehille ja tykkään tyttöillä. En kuitenkaan suihkussa käydessäni hekumoitse miten ihanuudelta joku suihkusaippua tuntuu ihollani ja minulle on aivan sama onko se meikkivoide BB vai CC vai mikä lie. Itse asiassa en juurikaan edes käytä meikkivoidetta.

En tiedä, ehkä tässä avautumisessa ei ollut mitään tolkkua. Jotenkin vaan ahdistaa se, että naisellisuuteen liitetään a) turhamaisuus, b) heikkous, c) epäloogisuus, d) tyhjäpäisyys ja e) se, ettei saa näyttää siltä miltä oikeasti näyttää. Eikä luojan tähden ainakaan saa vanheta!

Ehkä ei tarvitse enää ihmetellä miksi olen sinkku.


(Otsikko on lainattu John Lennonin kappaleesta Woman).

3. marraskuuta 2013

No strings attached

Note to self:

Ei kannata katsoa romanttisia komedioita ennen nukkumaanmenoa. Varsinkaan, jos pääosassa on Ashton Kutcher. Siitä ei tule kuin paha mieli mennä nukkumaan. Yksin. 

1. marraskuuta 2013

And I want to know, did you all enjoy the show?

Tarttis varmaan tehdä jotain tälle blogille. Kuten vaikka kirjoittaa tänne.

Olen erikoistunut siihen, että kun jollain on joku kysy-vastaa-tyyppinen juttu blogissaan, niin olen aina ensimmäisenä mukaanlähtöäni kiljumassa. Pyhänä tarkoituksenani on ihan oikeasti vastata niihin kysymyksiin, mutta sitten ne jää puolivalmiina tuonne luonnoksiin killumaan enkä koskaan saa vastauksiani julkaisuvalmiiksi asti. Karhu kanssani. (Bear with me).

Piti se kana kyniä sen Turun Klubin kanssa. Parisen viikkoa olen jo antanut heille aikaa vastata palautteeseeni, mutta jos ei, niin sitten ei. Oikeastihan tämä on tosi pikkujuttu, mutta eniten vituttaa just ne. Tai kaikki.

Olin siis kaksi viikkoa sitten siellä Turun Klubilla Vista Chinon keikalla. Yleensä jo keikkalipuissa lukee, jos valokuvaaminen on kiellettyä. Näissä lipuissa ei lukenut enkä kyseistä tieto sen tarkemmin etsinyt  mistään muualtakaan, koska se mitä ei ole selkeästi kielletty, on sallittua. En edes ottanut kameraa mukaan Klubille, vaan olin ihan puhelimeni varassa. Sitä paitsi Tampereen Klubilla kuvaaminen ei ole koskaan kiellettyä (Pakkahuone on eri juttu, siellä on järjestysmiehet natsisikoja, paitsi se yksi joka on ihana), joten en uskonut tuollakaan olevan.


Vista Chino on ihana

Bändi siinä sitten aloitti soittelemisen ja olin ihan fiiliksissä, niin kuin kaikki muutkin. (Paitsi se yksi selkeästi mukaan pakotettu tyttöystävä, joka seisoi vieressäni). Hassu pikku fakta tuolta keikalta oli se, että meitä naispuolisia oli ehkä 10 prosenttia koko yleisöstä. Korkeintaan. Näin ollen seisoin siis yleisön joukossa itseäni päätä pidempien miesten keskellä. Ensimmäisen biisin aikana päätin ottaa puhelimenruppanallani muutaman kuvan. Vaikka iPhonessa onkin hyvä kamera, niin ei sillä kummoisia keikkakuvia saa.


Brant Bjork on ihana

Joka tapauksessa, koska miesväki oli poikkeuksetta minua pidempää, jouduin ojentamaan käsivarteni suoriksi ylös, että saisin kuviin muutakin kuin pitkätukkien takaraivoja. Muutaman kuvan olin ehtinyt ottaa, kun tunsin jonkun koskettavan käsivarttani. Katsahdin sivulle ja siinä oli joku mustapaitainen, mahdollisesti järjestysmies, inisemässä jotain. Hemmon suu kävi tiuhaan, mutta sattuneista syistä en kuullut muuta kuin jotain epämääräistä kuvaamisesta ja internetistä ja näin tyypin nyrpeän ilmeen. Kun kysyin "MITÄ?!!" niin jantteri postui paikalta. Jäin siihen seisomaan sitten vähän sellaisessa wtf-fiiliksessä, että mitä nyt tapahtui.


Elämä on ihanaa

Hiukkasen laski fiilis (ei tosin pitkäksi aikaa, koska bändi oli niin törkeän hyvä) ja koin tulleeni jotenkin kaltoin kohdelluksi, koska en nähnyt kenenkään muun valokuvaamiseen puututtavan. Aikomukseni ei myöskään ollut taltioida koko keikkaa, ihan vaan ottaa muutama muisto itselleni. Ja vaikka treenaan, niin ei käsivarteni nyt niin massiiviset ole, että ne olisivat kenenkään näkyvyyttä kokonaan peittäneet. En siis yhäkään ymmärrä mikä se väliintulo oli ja kuka se tyyppi edes oli.


Päätön laulumies ja maailman ihanin Bruno Fevery

Voin kertoa, että yleisön joukossa ihmisillä oli ihan oikeita kameroitakin, jopa videokameroita (joiden tuotoksia bändi muuten itse jakaa mm. Facebookissa, joten tuskin ovat kuvaamisesta kovinkaan pahoillaan), mutta ymmärrän, että minun iPhoneni oli VALTAVA UHKA tapahtumanjärjestäjälle. Kukaan ei enää maksaisi Vista Chinon keikkalipuista MITÄÄN, kun MINÄ laittaisin puhelimellani näpsityt HUIPPULAADUKKAAT kuvat INTERNETIIN!


John Garciakin on ihan ihana

Että siinä. Olkaapa hyvät.

21. lokakuuta 2013

They slip away across the universe

Universumilla on kyllä toisinaan tosi huono huumorintaju.

Jouduin antamaan pakit miehelle. Ensimmäistä kertaa en edes muista miten pitkään aikaan. Tiedän, että itse esitin vähän aikaa sitten universumille toiveen itsesäälissäni kieriskellessä, että edes joku mies — ihan kuka vaan — kiinnostuisi minusta. Mutta sitten kun se tapahtui, niin ei se ollutkaan hauskaa. Ehkä se hieman kohotti itsetuntoa, vaikka en edelleenkään ymmärrä miten noin lyhyt ja satunnainen kohtaaminen aiheuttaisi vastapuolessa minkäänlaisia tunteita minua kohtaan. Enemmän se kuitenkin ahdisti ja tuotti mielipahaa. Ei sillä, että tyyppi itsessään olisi ollut ahdistava, mutta inhoan pakkien antamista melkein yhtä paljon kuin niiden saamistakin. Olen tosi huono sanomaan ei, enkä kovin hyvin siedä toisen mielen pahoittamista. Enkä nyt kuvittele olleeni mikään hänen elämänsä nainen, mutta kai se nyt aina vähän kirpaisee, kun tulee torjutuksi.

Lyhyen hetken ajan katsoin peiliin ja mietin, että pitäisikö lähteä treffeille? Pitäisikö toiselle antaa edes mahdollisuus? Mutta jos ei yhtään sytytä, niin ei sytytä. Toki olen yleensäkin hidas syttymään enkä juurikaan koe sellaisia rakkautta ensisilmäyksellä -hetkiä, mutta ehkä täytyisi olla edes jotkut palikat kohdallaan, että lähtisin treffeille. Tässä tapauksessa suurin henkinen este minulle oli ikäero, vaikka ei sekään mikään oikea este olisi, jos muulla tavalla kipinöisi. Mutku ei, niin ei.

Ikäerosta puheenollen, kävin läpi myös aika karun ajatusketjun miettiessäni tätä omaa pakkien antamistani ja sitä, kun sain itse siltä kesäpojalta pakit. Melkein rupesin nyhräämään ranteitani auki jollain tylsällä esineellä, kun mietin, mitä jos se kesäpoika on käynyt päänsä sisällä lävitse näitä samoja ajatuksia ja tunteita, joita itse kävin nyt. Ei ollenkaan kiva juttu. Toisaalta itse en kyllä näiden pakkien jälkeen koskaan ikinä missään tilanteessa käyttäytyisi pakkien saajaa kohtaan samalla tavalla kuin se kesäpoika käyttäytyi minua kohtaan viimeksi kun nähtiin (eli tosi ihanasti). Ainakin uskottelen itselleni, että meidän välillämme oikeasti oli kemiaa ja kyllä se nyt jollain tasolla edes tykkäsi minusta takaisin. Muuten en ehkä kestäisi.

Jep. Seuraavan kerran kun esitän universumille toiveita, olen tarkempi yksityiskohdissa: Voisiko minuun ihastua joku mielellään n. 30-40-vuotias ja hurjan suloinen mies? Ja sellainen kiva ja täysijärkinen. Ettei sille tarvitsisi antaa pakkeja.

20. lokakuuta 2013

I've got a war inside my head, it's got to set your soul free

Olipas hauska viikonloppu. Tai viikonloppuhan se on vieläkin, mutta hauska osuus on jo ohitse.

Kävin tuossa Turussa ja kyllä, tamperelaisella voi olla siellä kivaa! Kovin suuria kommunikointivaikeuksia ei ollut natiivien turkulaisten kanssa enkä eksynytkään juuri ollenkaan. Näimme Suomen Joutsenen ja Kakolan. Turun Linna kierrettiin ympäri sekä sisältä että ulkoa. Sen jälkeen jalat olivatkin kohtuullisen poikki.

Lauantaina treffasimme Neon. Treffipaikaltamme hyökkäsimme kiusaamaan pahaa aavistamatonta ja parisuhteellistunutta Termostaattoria. On aina kiva tavata tyyppejä, jotka tavallaan on tuntenut vuosia, vaikka livenä ei ollakaan koskaan kohdattu. Neon kanssa toki ollaan tavattu ennenkin, aiemmin Tampereen maaperällä. Termostaattori taas sai ehkä kyseenalaisen kunnian olla järjestyksessään kolmas miespuolinen bloggaaja, kenelle olen suonut audienssin. Ei sillä, että niitä oltaisiin jonossa oltu kyselemässäkään.

Pääasiallinen syyni Turussa vierailuun oli kuitenkin Vista Chinon (ent. Kyuss Lives!) keikka Turun Klubilla perjantai-iltana. Odotukset olivat kovat, koska bändi on niin kova ja se oikea alkuperäinen Klubihan on meillä täällä Tampereella. Keikkapaikka täytti kaikki odotukset, vaikka siellä ei ollutkaan näkökentässä jököttäviä pylväitä, niin kuin Klubilla on tottunut olevan. Pienoinen kana minulla kyllä jäi kynittäväksi Turun Klubin kanssa, mutta siitä lisää myöhemmin. Odottelen josko saisin ensin jonkun vastauksen antamaani palautteeseen.

Vista Chinoa lämmitteli kanadalainen Monster Truck, joka otti luulot pois heti ensimmäisellä kitaran pärähdyksellä. Siis silleen hyvällä tavalla. En tuntenut bändiä laisinkaan ennen livevetoa (mikä onkin monesti se paras tapa lähestyä uutta musiikkia), mutta levy lähti kyllä heti tilaukseen. Olisin ostanut sen sieltä paikan päältä, mutta merchandise hyväksyi ainoastaan cashia eikä minulla ollut sitä tarjota.

Vista Chino taas oli... no hei, Vista Chino. Maailman parhaan ja ensimmäisen stoner-bändin jälkeläinen. Ei sen keikalla voi pettyä. (No joku voi, mutta en minä). Alku alkoi silleen hieman jähmeämmin, mutta kun tyypit pääsivät oikein kunnon jammailun makuun, niin voi hyvänen aika sentään. Jossain vaiheessa huomasin kroppani tanssivan musiikin tahdissa samaan aikaan kun mieleni oli jossain aivan muualla. Ihan järjettömän ihanaa!

Lisäksi rakastuin palavasti Vista Chinon kitaristiin Bruno Feveryyn. Tyyppi on todella suloinen (olemme tavanneet kerran aiemminkin, mutta silloin en kiinnittänyt häneen erityishuomiota) ja älyttömän lahjakas kitaristi. Oli aivan mahtavaa seurata kitaristin ja rumpalin saumatonta yhteistyötä. Kyussin/Vista Chinon musiikkiin kun kuuluu pitkät kitara-/rumpujammailut ja tempojen vaihtelut. Rumpali ilmeisesti veti hommaa oman mielensä mukaisesti ja kitaristi seurasi koko ajan perässä rumpalin touhua tarkkaillen. Basistilla taas oli ihan oma shownsa, mutta hyvin sekin veti messissä koko ajan.

Alla videonpätkä Vista Chinon jammailusta. Katsokaa nyt sitä! Voiko olla seksikkäämpää kuin mies, kitara ja rouhea rokki? Ei voi! Parempaa kuin mikään porno ikinä!




Halkean. Laav laav laav! ♥


Ps. Ai niin! Monster Truck ja Vista Chino esiintyvät tänään Helsingin Nosturissa. Vielä siis ehtii, mikäli ei halua menettää tajunnanräjäyttävintä kokemusta elämässään!

18. lokakuuta 2013

I am what I am and what I am needs no excuses

Sanovat, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

















15 kuvaa kertoo sitten varmaan tosi paljon.

Jokainen noista on tosi kuin vesi. Vaikka yöbloggaus — kuten nyt bloggaus ylipäänsä — on viime aikoina jäänyt aika vähälle. Anteeksi, yritän parantaa tapani.

Kuvat ovat luultavasti täältä. En ole varma, ovat nimittäin odottaneet julkaisua työpöydälläni ainakin vuoden.

11. lokakuuta 2013

Come to the dark side, we have apples

Kävin Zepan ja Ashton Kutcherin innoittamana katsomassa keskiviikkona Jobs the Filmin. Leffa oli yllättävän hyvä. Tai en nyt tiedä mikä yllätys se oli, mutta alkuun olin hieman skeptinen, miten jostain tosielämän it-alan jumalasta supersankarista voisi saada kauhean mielenkiintoisen elokuvan. Mutta voi siitä näköjään. Hetkittäin jopa oikeasti jännitti, että käykö Applen ja Macintoshin nyt huonosti, kunnes palautin mieleeni elämän realiteetit ja hellästi silitin iPhoneani.

Aluksi myös hieman häiritsi se, että Steve Jobsia näytteli kuumien miesten top-10:ssäni aikaansa viettävä Ashton Kutcher, sillä Jobsia en ole kauheasti esineellistänyt, jos tiedätte mitä tarkoitan, heh heh, vink vink, nudge nudge. Kutcher on kuitenkin hyvä näyttelijä enkä keksi kuka olisi voinut vetää roolin paremmin. Sitä paitsi kotiin tultuani kuvagooglasin Steve Jobsia ja minulle tuli yllätyksenä (olen vähän kuin se mainoksen aspirin zipp -mies, joka koko ajan yllättyy kaikesta), että Jobs on itse asiassa ollut nuorena aika hyvännäköinen ja Kutcherissa on jopa aika paljon samaa näköä.



Olen kyllä aika vaikuttunut Jobsista leffan nähtyäni. Totta kai elokuva jollain tapaa oikoi mutkia ja siloitteli Jobsin persoonaa, vaikka toki niitä ikäviäkin puolia yritettin kuvata. Sillä ei kuitenkaan ole kauheasti väliä. Kuten Jobs on itse sanonut, mikäli haluaa saavuttaa jotain, täytyy olla vähän hullu (ei suora lainaus). Luultavasti se on totta. Sanoo ihminen, joka ei koskaan saavuta yhtään mitään.

Leffan innoittamana varasin samana iltana kirjastosta Walter Isaacsonin kirjoittaman kirjan Steve Jobs. Sellainen näytti olevan Härmälän kirjastossa hyllyssä ja verkkokirjaston mukaan se olisi tällä hetkellä kuljetuksessa minulle pääkirjastoon. Kuljetuksessa! Jännitys tiivistyy saanko mennä noutamaan kirjan ennen viikonloppua vai en. Luultavasti en.


Lisäys: Hah! Ennen kuin kissa ehti aivastaa, sain tekstiviestin, että kirja on noudettavissa kirjastosta. Tiedän mitä teen viikonloppuna.

5. lokakuuta 2013

Somebody once told me the world is gonna roll me

Välillä tuntuu, että on vähän liian monta liikkuvaa osaa omassa elämässäni, josta syystä sitten mikään niistä osasista ei loksahda paikalleen. On elämäntaparemonttia, gradua, työnhakua, lihatonta lokakuuta ja kaikenlaisia tyttö-poikajuttuja, jotka vievät suhteettoman ison osan energiastani ja aivokapasiteetistani ilman sen erityisempää syytä tai seurausta. Kaiken ohessa pitäisi vielä huolehtia taloudesta (sekä koti- että raha-) ja sosiaalisista suhteista muuallakin kuin sosiaalisessa mediassa.

Zepa linkkasi edellisen kirjoituksen kommenttilaatikossa Kukka Laakson kirjoitukseen kaiken liian rajoittamisesta elämässä. Kirjoituksessa on varmaankin hyviä pointteja, mutta minun ongelmani on aina ollut kaikesta alisuoriutuminen. Teen siis ennemminkin liian vähän kuin liikaa, vaikka edellisestä kappaleesta voisikin saada päinvastaisen kuvan. En siis juurikaan pysty tässä kohtaa karsimaan mistään (paitsi ehkä laiskottelusta ja hauskanpidosta). Kauhea ajatus olisi, että esimerkiksi treenaisin vähemmän. Ei tule kuuloonkaan.

Itselleni tuo elämäntaparemontti on tärkeysjärjestyksessä tällä hetkellä ykkönen, mutta valitettavasti maailma ei toimi niin, että voisin keskittyä vain siihen täysillä. Mutta koska se menee etusijalle (eikä silti etene suunnitelmien mukaisesti), niin kaikki muu kärsii. En oikein osaa tehdä niin, että tekisin päivällä jotain järkevää ja menisin illalla treenaamaan. Jos on treenipäivä, haluan mennä salille heti päivällä. Ja sen jälkeen olenkin lopun päivää niin ventti, että en jaksa tehdä mitään järkevää.

Sitten taas gradun kirjoittaminen ja työnhaku... Molemmat ovat niin stressaavia osasia, että molempiin panostaminen yhtä aikaa ei vaan onnistu. Loppukesästä mielestäni oli puhe ja myöskin yhteisymmärrys isäni kanssa, että panostan nyt täysillä graduun ja alan vasta sen jälkeen hakea töitä. Se olisi järkevää, vaikka aiheuttaa tietysti taloudellista ahdinkoa ja kädestä suuhun elämistä. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että minua koko ajan painostetaan hakemaan töitä milloin mistäkin, mikä aiheuttaa lisää stressiä enkä saa kumpaakaan aikaiseksi. Ja tosi asiahan on se, että jos nyt jotenkin kummassa työnhakuni tuottaisi tulosta ja saisin töitä, niin kyllähän se gradu taitaisi jäädä kirjoittamatta.

Lihaton lokakuu ei sinällään tuota mitään lisästressiä. Sehän on helppoa, sen kun vaan jättää lihan ostamatta. Tai niinhän sitä luulisi. Olin tiistaina reissussa ja paluujunaa odotellessani tsekkasin Helsingin rautatieaseman kioskin eväsvalikoiman. Kylmäkaappi oli pullollaan kolmioleipää ja muuta, mutta ainoat lihattomat vaihtoehdot olivat joku kuppainen juustosämpylä ja vuohenjuustokolmioleipä, enkä oikein siedä vuohenjuuston makua. Arvatkaa mitä ostin? No sipsipussin. Ja sitten ihmettelen, kun paino ei putoa. Se tosin oli ihan pienen pieni sipsipussi, mutta silti. (Olen kyllä tässä kuussa syönyt kahtena päivänä lihaa — ja nythän onkin jo kuun viides päivä — koska olen ollut kahtena päivänä reissussa ja kuten sanoin, en ala vaatia mitään erityisruokavaliota kyläpaikoissa. Mutta nekin lihatuotteet ovat sisältäneet lähinnä näitä lihan kaltaisia aineita eli mitään pihvejä en ole vedellyt.)

Lihattomassa lokakuussa vaikeimmaksi palaksi jopa hieman yllättäin on osoittautunut se, että kalakin on lihaa. Seison kaupassa kuola valuen katsomassa kirjolohifileitä ja -suikaleita ja -siivuja. Huomattavasti ankeampi vaihtoehto on syödä ne hyvät rasvahapot kapselina purkista. Toiseksi vaikeinta on ylipäänsä se syöminen. Kun en juurikaan välitä ruoanlaitosta eikä joka päivä ole varaa käydä ulkonakaan syömässä, niin lokakuun ruokailu uhkaa mennä nuudelinkeitoksi. Virallinen suunnitelma on kyllä alkaa hyödyntää yliopistoruokailua (joka on hieno asia) viitenä päivänä viikossa ja samalla kirjoittaa sitä gradua, mutta itseni tuntien en pääse aamulla sängystä ylös ja sitten pitääkin lähteä salille ja sitten onkin taas jotain kivempaa tekemistä...

Jotenkin tuntuu, että elämänhallintani on tällä hetkellä aivan hukassa.

30. syyskuuta 2013

Little Pig, Little Pig, let me in

Lupauduin mukaan Docventuresin lihattomaan lokakuuhun. Omalta osaltani haaste ei ainakaan ole mikään vegaaninen lokakuu, vaan välttelen ainoastaan lihan syömistä. Maitotuotteet ja kananmunat yms. ovat siis yhä mukana kuvioissa. Haaste tulee silti olemaan vaativa, koska jo nyt pelkkä lihattoman kuukauden ajatteleminenkin aiheuttaa minussa valtava himon johonkin veriseen pihviin. Mutta ehkä siksi juuri minun tämä haaste täytyykin ottaa vastaan.

Näin kovaa treenaavana ja lihaksien kasvattamista yrittävänä minun täytyy lokakuussa kiinnittää erityishuomiota siihen, että saan ravinnostani riittävästi proteiinia. Vaikka tästä proteiinin syönnistäkin on kahta koulukuntaa, niin kuuntelen tässä kohtaa sitä, jolle vähäiset pennini suollan. Ja personal trainerini mielestä saan tälläkin hetkellä liian vähän proteiinia, saatika miten sitten kun en syö lihaa. Facebookin puolella sainkin kavereilta oikein hyviä vinkkejä muista tavoista imeä protskua inessiiviin, mutta omia vinkkejänne saatte jakaa kommenttilaatikossa.

Sellaisen rajanvedon teen tähän haasteeseen, että missään kyläpaikoissa en rupea vaatimaan erityisruokavaliota. Jos kaverin luona on tarjolla vaikkapa lihamakaronilaatikkoa, niin syön sitä kiitollisena. Yritän kuitenkin välttää itse lihan ostamista. Luultavasti lokakuun muutama ensimmäinen päivä menee vähän niin ja näin, koska jääkaapissani on vielä syyskuussa ostettuja lihatuotteita. En usko, että lihattoman lokakuun henkeen sopisi kelvollisen ruoan pois heittäminen, joten syön nuo pois ensin ja sitten pyrin jatkamaan lihattomalla linjalla.

Ajattelin, että voisin välillä vähän raportoida tänne blogin puolelle, miten lihaton lokakuuni etenee ja paljonko sitä lihaa — hupsista vaan — on tullut vahingossa syötyä. Koska voi olla, ettei tämä ihan kerrasta mene jakeluun tämmöiselle karnivorille kuin olen.

Jos joku vielä innostui haasteesta, niin mukaan ehtii vielä! Jos olet sosiaalisen median orja, niin Facebookissa voipi ilmoittautua mukaan. Laumassa niillä lampaillakin on kivempaa.


22. syyskuuta 2013

Veni, vidi, vici

Niin. Mitä tässä nyt sitten sanoisi? Edellinen jännitysnäytelmä päättyi sillä tavalla, että annoin tunteen päättää ja menin paikalle. Tai lähinnä koska en saanut peruttuakaan, niin menin sitten. Ensin meinasin antaa sääennusteen päättää: sateella en mene, aurinkoisella menen, mutta perjantain ennusteessa ei ollut kumpaakaan, joten en saanut luontoäidiltäkään tukea päätöksentekoon. Lopulta kyllä satoi, mutta ei se haitannut. Ja tiedän kyllä ketkä siellä nyt myhäilevät voitonriemuisina, mutta kyllä kannatti mennä. Oli nimittäin aivan törkeän hauska ilta. Ja ihana. Ja kaikkea. Minä ja mun pojat.

Aluksi oli aika kuumottavaa, kun kumpikaan ei tiennyt miten päin olla, mutta muutaman varovaisen katseen ja hymyn sekä vähemmän varovaisen alkoholijuoman jälkeen olimme ihan bff (best friends forever). Paikalla oli onneksi yksi tyyppi, joka toimi (varmaan tietämättään) jonkinlaisena turvatyynynä välillämme kunnes homma lähti rullaamaan. Loppuillasta vuorovaikutimme hetkittäin jopa telepaattiselta tuntuvalla tasolla. Merkitsevä katse, jonka jälkeen jompi kumpi (yleensä minä) sanoi ääneen sen mitä molemmat ajatteli ja sitten naurettiin. Ja iltaan kuului paljon naurua.

Eihän tämä nyt ehkä järkevää ollut, sillä olin jo melkein oikeasti päässyt ylitse tyypistä ja nyt taas olen täysin rakkaudessa häneen. Mutta hei... kerranhan täällä vaan eletään. Ei voi jättää kivoja asioita kokematta sen takia, että voi vähän sattua. Eikä nyt edes satu, ainakaan vielä. Jotenkin koko ilta oli niin mahtava, ettei kai tästä voi tulla paha mieli. Ilta olisi ollut täydellinen, jos se olisi päättynyt pussailuun, mutta ei. Päättyi se kuitenkin halaukseen. Tyhjää parempi, vai mitä?

Edelleenkään en ymmärrä, että miten niin se nyt ei muka ole rakastunut minuun? Ne katseet ja hymyt ja kaikki se sanaton viestintä. Anteeksi vulgääri ilmaisuni, mutta pelkkä katsekontakti tuon tyypin kanssa tuntuu paremmalta kuin seksi jonkun vähäpätöisemmän tyypin kanssa. Mutta ei kai sitten. Ei väkisin. Sain illan aikana käsityksen, että tässä on the man with the plan. Hänellä on kai aika selvä kuvio mitä tulevaisuudeltaan tahtoo enkä minä sovi siihen kuvioon. Ne "ylitsepääsemättömät esteet" jne. Lisäksi olemme nyt fb-kavereitakin. Teinkö kaiken juuri päinvastoin, kuin järki (ja osa kommentoijista) sanoi? No tein. Kaduttaako? Ei. Kaikki on ihan fine. Toiset meistä seilaa tunteella, toiset meloo määrätietoisesti järjellä. (On kai tarpeetonta mainita kumpaan ryhmään itse kuulun).

Olen yhtä hymyä, vaikka varmaan siellä joku jo ajatteleekin, että kohta se hymy hyytyy. Voi olla. En välitä.

Ps. Aika suuri merkitys oli Ilkan kommentilla: Menin tai en, sillä ei kauheasti ole väliä vuoden päästä. Ei niin. Kiikkustuolissakin sitä kai katuu enemmän elämätöntä elämää ja tekemättömiä tekoja kuin sitä että meni ja yritti. Vaikka sitten pää edellä tiiliseinään.

Pps. Jotenkin tämä sarjakuva sopii tähän kohtaan. Tsekatkaa, se on aika ihana. Ainakin jos olette yhtään samanlaisia kuin minä.

19. syyskuuta 2013

I threw a wish in the well

En ole vieläkään päättänyt mitä teen (kts. edellinen kirjoitus). Pikkuhiljaa pitäisi päättää, sillä olisi ihan aiheellista ilmoittaa, jos en ole tulossa.

Päätöksen tekemisen sijaan katselen ihania miehiä YouTubesta. Katselkaa tekin:




Ja jotta elämäni ei olisi riittävän sekavaa ja sydämentykytyksiä aiheuttavaa, niin se muutaman vuoden takainen ihana ihana mies on palannut. Ei mitenkään palannut kuvioihin, vaan palannut. Sieltä minne se lähti kolme vuotta sitten. Valtamerten takaa. Vatsa meni sekaisin just.

16. syyskuuta 2013

If you don't eat yer meat, you can't have any pudding!

Ääh. Nyt on ongelma enkä tiedä mikä olisi oikea tapa toimia.

Olen lupautunut menemään paikalle yhteen juttuun, jonne 99 %:n todennäköisyydellä on tulossa myös tuo "kesäpoikani". Niin. Pari viikkoa sitten olin voimieni tunnossa ja fiiliksellä, että totta kai lähden mukaan, mutta nyt... en enää tiedä.

Tavallaan olisi hurjan ihana nähdä sitä yhtä ja niitä muitakin, mutta tavallaan... Olen nyt kuitenkin ehkä päässyt niin sanotusti ylitse siitä koko sotkusta, joten pelottaa aika tavalla miten kovaa se todellisuus sitten taas iskee, kun (tai jos) jälleen nähdään. Vielä enemmän pelottaa se, miten vastapuoli suhtautuu minuun, koska sen viimeisen päivän jälkeen ei taatusti olla enää niin kuin aiemmin. En vaan tiedä onko se hyvä vai huono asia. Parhaassa tapauksessa olisi ihan huippua, pahimmassa aivan itkettävän surullista. Jos se ei enää puhuessaan katsokaan minua silmiin eikä hymyile? Jos se vaikka ei ole näkevinäänkään?

Tilaisuus on sen luonteinen, että se kestää muutaman tunnin eikä sieltä taatusti pääse pois kesken kaiken vaikka kuinka ahdistaisi. Viime viikonloppuna olin jo aivan varma siitä, että perun osallistumiseni, koska en vaan voi tehdä sitä itselleni. Nyt taas epäröin. Entä jos siellä olisikin kivaa? Kumpi harmittaa enemmän, kököttää yksin kotona kun jossain muualla joillain toisilla on luultavasti kivaa, vai mennä ja mahdollisesti katua sitä sitten jälkeenpäin (tai välittömästi)? Onko parempi repäistä se laastari irti rivakalla otteella ja katsoa mitä tapahtuu, vai pysytellä täällä pehmoisessa pumpulissa?

Tosiasiahan on se, että se tyyppi on suurin syy, miksi haluaisin mennä paikalle. Samaan aikaan se on myös suurin syy miksi en halua mennä paikalle. Jos minulle ei olisi kukaan sanonut, että hän on tulossa, tuskin olisin itsekään edes harkinnut meneväni. Mutta nyt kun kerta harkitsin ja lupauduin, niin onko sitten reilua joutua perumaan hänen takiaan? Aiemmin pohdin jopa kysyväni tyypiltä itseltään onko ok jos tulen, mutta ystävän mukaan siitä saisi enemmän hulluuspisteitä kuin vain paikalle menemisestä. Sitä paitsi tietäisin jo valmiiksi vastauksen olevan, että totta kai tulet, herrasmies kun on. Mutta ahdistuuko se siitä? Ahdistunko minä siitä? Ahdistummeko yhdessä?!?

Mitään toiveita en enää elättele, oikeasti. Itse asiassa olen kai jollain tavalla nähnyt jutun mahdottomuuden saatuani etäisyyttä siihen. Olen antanut tyypin olla aivan rauhassa sen jälkeen kun hyvästelimme. En enää käy joka päivä tarkistamassa Facebookista onko hän yhä single (on). En katsele hänen kuvaansa edes joka toinen päivä. Ja silloin kun katselen, ei se sykähdytä enää samalla tavalla kuin kolme viikkoa sitten. En halua tyypin kuvittelevan, että tulen paikalle ainoastaan hänen takiaan (vaikka se saattaakin olla iso osa totuutta). Haluaisin vaan, että meillä olisi kivaa samassa porukassa ja huomaisin, etten kuollutkaan siihen, ja hän huomaisi, etten olekaan täysi friikki, mutta pelkään, että kaikki menee päin mäntyä alusta asti. Se viimeinen päivä oli kuitenkin pakkeineen kaikkineen aika täydellinen, jos minun nyt kerta oli pakko pakit pyytää ja saada. Kannattaako ottaa riski, että kaunis muisto joko vain vahvistuu tai sitten menee täysin pilalle?

Voi hyvät ihmiset, voisiko joku kertoa minulle mitä teen? Mitä minä teen?!

9. syyskuuta 2013

And she thinks she’s made of candy

Sain eilen siltä kuuluisalta Anonyymilta närkästynyttä lukijapalautetta noin kolme vuotta vanhaan Siwa-säkki -arvosteluuni:

""Epämääräinen hedelmäkarkkikokoelma"? Miksi edes yrität leikkiä karkkiarvostelijaa, jos edes Haribon peruskarkit eivät ole tuttuja? Haribon Matador Mixissä ovat olleet ainakin viimeiset 15+ vuotta."

Niin. Siis aika kamalaa. Hyi minua. Pyydän syvästi anteeksi ajattelemattomia sanojani.

Olen nauranut itseni tärviölle tuon kommentin jälkeen, koska se on niin monin tavoin suorastaan absurdi. Joku reppana on googlannut tänne etsiäkseen tietoa Siwa-säkistä ja sitten törmää tämmöisen karkkiamatöörin kirjoittamaan skeidaan! Kyllä siinä saattaa suivaantua sydänjuuriaan myöten pieni ihminen. Täytyisi vaatia jonkinlainen ammattitutkinto tai vähimmäispätevyys makeisalalta, että saa olla mieltä karkeista.

Tuo Siwa-säkki -arvostelu on muuten yksi tämän blogin luetuimpia juttuja enkä edelleenkään ole saanut Siwalta minkäänlaisia provikoita niiden myynnistä. Kostoksi voin mainita, että Haribon Matador Mix, kuten valtaosa muutenkin Haribon karkeista (paitsi lakutoukat) ovat melkoista kuraa. On ainakin yksi asia, missä Suomi on parempi kuin muut maat ja se on karkit!

8. syyskuuta 2013

We don't need no thought control

Taas on se aika vuodesta, kun lähes jokaisella ihmisellä (eläimillä tuskin) on mielipide Big Brotherista. Yllätyksekseni olen huomannut, että minulla sitä ei juurikaan ole tänä vuonna, mutta ajattelin silti kirjoittaa aiheesta muutaman sanasen ja samalla kumoan edellisen väitteeni vääräksi.

Olen katsonut tämän vuoden Julkkis Big Brotheria (noin se kirjoitetaan) ehkä jotain parikymmentä minuuttia. Huomasin, että jos Andy ja Frederik keskustelee, niin vastuu siirtyy kuulijalle. Joka ei ymmärrä mitään. En-niin-yllätyksekseni myös huomasin, että en tunne varmaan puoliakaan noista "julkkiksista". Hunks-tanssija, Mr Finland, Mr Gay Finland, Miss XL, silikoneista tunnettu malli, wtf..?

Julkkis Big Brother on teorian tasolla mielenkiintoisempi kuin se tavallinen wannabe-julkkis Big Brother, mutta toteutus ontuu. Varmastikin lähinnä siksi, ettei kukaan oikeasti järkevä ja hyvistä syistä julkkikseksi tullut hahmo suostuisi tuohon ohjelmaan. (En tarkoita etteikö Andy olisi hyvistä syistä julkkis, mutta hän taas vaikuttaa koko ajan olevan kamoissa, vaikka ei mitään olisi vetänytkään). Jos Julkkis Big Brotherissa olisi esim. Esko Valtaoja ja Veijo Hietala, ja vaikka Mikko von Hertzen sielun ja silmän ravinnoksi, niin katsoisin varmasti joka jakson. Julkkis Big Brotherissa voisi olla myös jotain Duudsoneita tuomassa vauhtia ja vaarallisia tilanteita, sekä Madventuresin pojat, tosin mieluummin katselen keskiviikkoiltaisin Docventuresia Kakkoselta (jos olette missanneet sen, niin korjatkaa äkkiä tilanne). Olisi myös hauska, jos taloon oltaisiin saatu joku nainen, edes yksi, jonka korvien välissä on muutakin kuin hirveästi botoxia. Olisiko liikaa vaadittu? No ei.

Sinällään en jaksa kiihkeästi vastustaa taikka puolustaa Big Brotherin katsomista. Ihan sama. Jokainen kuluttakoon iltansa niin kuin parhaaksi näkee. En pidä ketään parempana tai huonompana, tai fiksumpana tai tyhmempänä sen perusteella, mitä televisiosta katsoo. Eiköhän meillä jokaisella ole omat kieroutumamme. Itsehän katselin mielenkiinnolla muutaman ensimmäisen tuotantokauden, mutta nyt huomaan netistä noita edellisten kausien asukkaita plärätessäni, että en tunnista tyyppejä enää sitten vuoden 2009. Vuonna 2010 taisin lopettaa BB:n katsomisen siihen, kun Hannu poistettiin talosta viekkaudella ja vääryydellä. Ei kukaan enää muista kuka on Hannu, en minäkään, mutta sen nimi tuli vastaani tuolla juuri.

Yhteenvetona siis sanottakoon, että tämä tämänhetkinen Julkkis Big Brother -toteutus ei ihan hirveästi eroa siitä alkuperäisestä. Tai siitä, miksi se alkuperäinen on muuttunut viime vuosina. Meinasin ensin, että reissuni jälkeen katson digiboksilta edes sen ensimmäisen jakson, mutta en saanut pakotettua itseäni siihen. Deletoin jaksot. Jotenkin hengityskin alkoi kulkea vapaammin ja linnut rupesivat laulamaan ulkona. Vapauttavaa.

Ps. Onko nyt intiaanikesä vai vielä ihan tavallinen kesänjatke syyskuun puolelle?

6. syyskuuta 2013

The day I tried to live

Te ehkä luulette, että olen noiden edellisten kirjoitusten jälkeen vain riutunut surussa ja murheessa, mutta ehei! Minulla on ollut niin kivaa, ettei ole pieni tosikaan. Itse asiassa olisi parikin hauskaa anekdoottia kerrottavaksi eräistä muista bloggaajista, mutta aloin yhtäkkiä tuntea suuren suurta suojelunhalua heidän yksityisyyttään ja henkilöllisyyksiään kohtaan, joten olen ihan hiljaa vaan.

Olen kuitenkin viettänyt viimeiset kolme päivää pääkaupunkiseudulla ja mm. nauranut, puhunut ja syönyt paljon. Vähän myös juonut, tanssinut ja tavannut tyyppejä. Helsingissä oli kivoja tyyppejä. Kävin myös katsomassa Soundgardenin ja sielläkin oli kivoja tyyppejä ja ihana Chris Cornell (mikä ei välttämättä tullut yllätyksenä, jos tuntee bändin). Tästä ei kuitenkaan tullut nyt semmoinen perinteinen pus pus, hali hali, kaikki on ihania -tyyppinen blogimiittirapsa. Vaikka ovatkin. Ihania.

Soundgardenia lämmitteli ruotsalainen Graveyard, joka oli yllättävän hyvä (koska en tuntenut yhtään etukäteen). Tuijotin koko keikan ajan bändin rumpalin viiksiä. En tajua miksi, koska en ole viiksinaisia ollenkaan (omanikin vahaan, ennen kuin joku näppärä siellä ehtii leukailla), mutta se rumpali... hot as hell!

Soundgarden oli kova, kuten odottaa saattoi, vaikka ilmeisesti kaikki kriitikot jäivätkin keikasta kylmiksi, mutta minä en. Ja Cornellin ääni oli todella hyvässä kunnossa. Muistan, että joskus tässä 90- ja 10-luvun välissä ei tilanne aina ollut ihan se. Muutenkin Chris on niitä tyyppejä, jotka ikääntyvät hyvin, eli esim. jättävät kuolematta toisin kuin Kurt ja Layne. Ja näyttää vieläkin melkein 50-vuotiaana tooooodella hyvältä. Jännästi itse olen yhä yhtä nuori kuin ostaessani Superunknownin c-kasetilla. No, melkein yhtä nuori.

Olin lähdössä salille ja sykemittarikin on jo vyötetty ympärilleni, kun yhtäkkiä blogiteksti vain pulppusi ulos, joten ei mulla sitten muuta. Moi!


 

29. elokuuta 2013

Let me tell ya 'bout the birds and the bees and the flowers and the trees and the moon up above

Argh. Miten kauan kestää unohtaa tyyppi, johon on ihan rakkaudessa, mutta jota ei näe enää? Poissa silmistä, poissa mielestä, mitä, miksei se toimi?!

Muutenkin jotenkin ahdistavaa, kun joutuu harva se päivä hyvästelemään tyyppejä. Joillain loppui työt viime viikolla, toisilla tällä viikolla. Kuten itselläni. Olen nyt viikon sisällä kolmena päivänä sanonut heippoja tyypeille, joihin olen syvästi kiintynyt, ja pahin on vasta huomenna edessä. Mitä tääkin nyt on sitten taas? Mun elämä?

Olen jotenkin ihan huikentelevainen lutka nykyisin, kun nautin niin suunnattomasti mieshuomiosta, jota olen kesän ajan oppinut saamaan. Koska elämäntaparemonttini on ollut toimiva, näytän näiden tyyppien mielestä nykyisin ihan törkeän hyvältä ja ne syövät kädestäni ja kehräävät kuin pienet höpönassut. Jossain uudessa paikassa tämä ei toimisi samalla tavalla, sillä jos ei ole vertailukohtaa, niin näytän varmasti aivan tavalliselta pömppövatsaiselta naiselta. Kuten varmaankin kävi sen kesän ritarini (vähän niin kuin yön ritari, paitsi parempi) ja salamaihastukseni kanssa.

Tuntuu siis tosi ankealta lopettaa työt, koska sitten pitäisi viettää lähinnä laatuaikaa läppärin (gr***n) kanssa eikä ole enää ketään kelle jutella. Eikä varsinkaan ketään kelle flirttailla. On tämä vaan kamalaa ja niin väärin.

25. elokuuta 2013

Miksi sä paskot päähäni niin kuin pulu joka lentää yli?

Koko viikonloppuni kruunasi tänään se, kun näin päivällä aikuisen, ihan kivankin näköisen miehen potkaisemassa lokinpoikaa niin, että sen siipi meni paskaksi. En varsinaisesti nähnyt itse potkaisutilannetta, mutta näin miehen jahtaavan lokkia, lokin huutavan ei lainkaan normaalilla lokkihuudolla ja sen jälkeen samaisen lokin kulkevan kirjaimellisesti toinen siipi maassa. Siis mitä vittua? Mitä muuta se lokki oli saattanut tehdä kuin korkeintaan yrittää varastaa tämän assholen eväät?

Tuli niin lopullisen paha mieli ihmisen pahuudesta ja ilkeydestä, että teki mieli kaivautua jonnekin maakuoppaan itkemään tai ottaa lopputili tästä kaikesta ja muuttaa jonnekin, missä on vielä inhimillisyyttä ja välitetään toisista. Niin ihmisistä kuin eläimistäkin. Jonnekin, missä kaikkien ei tarvitsisi aina vaan olla niin kaikkitietäviä ja oikeassa ja maailmanvaltiaita. Ilmeisesti joidenkin mielestä on tosi hauskaa kiusata heikompaa ja potkia jo valmiiksi maassa makaavaa.

Tämmöisinä hetkinä aina toivon karman olevan olemassa. Että kaikenmaailman lokinpotkijat vielä joskus saavat tuntea sen nahoissaan. Toivottavasti mahdollisimman pian. Vaikka toisaalta jos karma on olemassa, niin luultavasti juuri parhaillaan korjaan itsekin omista pahoista teoistani syntynyttä satoa. Se selittäisi paljon.

Ostin eilen itselleni ruususormuksen. Jotenkin maadoitin itseni sillä sormuksella takaisin tähän maailmaan ja todellisuuteen. Että elämä jatkuu, kolhuista huolimatta. Yritän muistaa sen aina, kun katson sitä sormusta.

24. elokuuta 2013

Meitsin rakkauden CV sai taas surullisen rivin uuden

Tuntuupa tyhjältä. Jotenkin sitä joutuu hakemaan ihan uudenlaista motivaatiota elämäänsä. Ei huvita nousta aamulla sängystä, ei huvita syödä, ei huvita ylipäänsä hengittää. Nämä ovat niitä päiviä, kun kaupungillakin ylittelen katuja suhteellisen holtittomasti, koska mitä väliä. No mutta treenata huvittaa, joten kai sekin on jotain.

Ei kyse varmaan edes ole siitä, että juuri tämä tyyppi nyt ei halunnut yhteistä elämää kanssani. Niin ihana kuin onkin. Kyse on enemmänkin siitä, miten kaikki haaveet ja unelmat ovat taas kerran murskana. Kaikki on nollapisteessä ja tästä pitäisi lähteä rakentamaan jotain uutta. Tai sitten ei, jos ei enää jaksa. Tai pysty. Kuten gynekin minulle alkukesästä ystävällisesti huomautti, että jos vielä haluan lapsia, niin nyt niitä pitäisi harkita. Olen kai niin vanha, että joutaisin kuolla pois, kun en kenellekään kelpaakaan. Hämähäkit kutovat jo seittiä ympärilleni.

Hiukan kyllä jäi askarruttamaan jotkut asiat tämän tyypin kanssa. Kuten se, että enhän minä nyt voinut kuvitella kaikkea? Mielikuvitus on vilkas ja toiveajattelu vahvaa, mutta en minä nyt oikeasti ole voinut keksiä päästäni niitä pitkiä katseita ja kaikenlaisia siirtoja, joita tyyppi teki kesän aikana. Koska teki se, ihan varmasti teki. Oikeastaan vasta tällä viikolla se rupesi semmoiseksi tyypilliseksi vältteleväksi mieheksi. Jäin miettimään, että tapahtuiko jotain? Kertoiko joku jotain "totuuksia" minusta, joka sai sen tulemaan järkiinsä?

Ehkä, ehkä ei. Turha näitä on vatvoa ja vielä turhempaa olisi kai ollut alkaa inttää siltä eilen vastauksia. Jos ei halua, niin ei halua. Ei se tosin suoraan sanonut etteikö tykkäisi tai olisi kiinnostunut, mutta ihan niin tyhmä minäkään en ole, ettenkö tajuaisi sen olevan se perimmäinen syy.

Olen Riikka-murun innoittamana kuunnellut viime päivinä ripiitillä Juha Pekka Tapani Heikkinen Ja Niin Edelleen -bändiä ja hitsi vie, sieltä löytyykin osuvia sanoituksia tähän hetkeen. Niin osuvia, että sattuu. Kuten nyt vaikka Rakkauden CV: "On kaikki vaan väliaikaista täs mun loppuunpalaneessa maailmassa. Se niistä vitun unelmista, niin lohduttoman surullisista". Just niin mun elämästä.

Tai sitten Hän"... Mut ei silti niitä silmii pysty unohtaan. Niin sammutti hän sydämeni liekehtivän, unelmani säkenöivän, vaikkei tiennyt edes hän kuka oon..." No paitsi että tiesi, mutta ei tuntenut tarpeeksi hyvin tietääkseen miten ihan minä olen, eikä edes halunnut tuntea.

Onneksi on musiikki. Ja JPTHJNE on oikeasti hyvä, suosittelen, varsinkin livenä.

En minä varmaan tästä enää enempää ruikuta täällä, älkää huoliko. Ollutta ja mennyttä. Paskat.

Ps. Miten säälittävää on mennä lauantai-iltana yksin elokuviin? No juuri niin säälittävä minä ehkä tänään olen.

23. elokuuta 2013

Are we in love or are we in pain?


No niin. Niinpä niin. Se siitä sitten. Ei ne nappisilmät tykänneet takaisin, ainakaan riittävästi. Minussa on varmaan joku juttu, joka estää vastakkaista sukupuolta rakastumasta. Unlovable monster.

Tämän tapauksen eduksi on kyllä pakko sanoa, että juttu päättyi (jos nyt oli alkanutkaan) niin kauniisti, ettei tästä kauhean paha mieli voi jäädä. En tiedä olisiko helpompi, jos sattuisi kunnolla ja voisi vähän ehkä vihatakin, kuin että toinen on vaan sekä ulkoisesti että myös sisäisesti niin läpikotaisen hyvä ja kaunis ihminen. Koska näistä tänään vaihdetuista sanoista jäi oikeasti niin hyvä mieli, että melkein tuntuu kuin sydän ei olisi säröillytkään. No säröili se, isosti, mutta kiedottuna pumpuliin.

Eikä kyseessä ole todellakaan mikään pelimies vaan ihan oikeasti hyvä ja ihana mies. Kai se luo toivoa, että semmoisia tosiaan löytyy tältä planeetalta, vaikka ne tykkäävätkin sitten enemmän jostain toisista tytöistä. Ja minä olen ikuisesti yksin.

Ja nyt siellä kaikki heti ajattelevat, että uutta matoa koukkuun jne. Ei pysty. Nämä jutut ovat henkisesti niin raskaita minulle, että tästä kestää toipua, vaikka lupasinkin jäädä henkiin. Tuntuu täysin mahdottomalta ajatukselta käydä tätä läpi taas uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.

Kesän voi julistaa päättyneeksi.

16. elokuuta 2013

Jotkut menee sekaisin rock'n'roll-musiikista

Ihminen on niin kuutamolla, ettei bloggaamisestakaan tule mitään. Pihalla kuin lintulauta. Sekaisin kuin seinäkello. Mutta silleen hyvällä tavalla.

Ihminen on tehnyt tänä kesänä työssään enemmän huolimattomuusvirheitä kuin koko elämänsä aikana varmaan yhteensä, mutta ei haittaa. On ollut kivaa, ihanaa, välillä noloa ja vähän tyhmempää, ja on nätit nappisilmät joihin katsella. Ja jotka yllättävän usein katselevat takaisin.

Mitään ei ole vieläkään tapahtunut sen toisen ihmisen kanssa, mutta ihmisellä on hyvä fiilis. Joka voi kyllä vaihtua sekunnin sadasosassa aivan päinvastaiseksi.

Ihminen tulosti itselleen syksyn keikkaliput: syyskuussa Helsinki, lokakuussa Turku ja marraskuussa Tampere. Hyvä tästä vielä tulee.

13. elokuuta 2013

13. fast


Ihan sama miten hyvä taikka huono kesä on ollut, aina se menee liian nopeasti.

6. elokuuta 2013

5. early


Seitsemän aikaan aamulla on ihan riittävän aikaista minulle. Tämmöiset kesäaamut ovatkin ihan parhaita. Kaikki muut aamut... yäk.

4. elokuuta 2013

4. fresh


Pihvi vähän kärähti (ääk, karsinogeenit!), mutta ainakin salaatti oli tuoretta. Olen muuten nykyisin ihan hulluna rucolaan. Sitäkin oli setissä mukana, vaikkei kuvassa näykään.

3. skyline


Utuinen ja helteinen taivaanranta.