Rakatung ketung ketuketuke tungtung! (*

Täytyy varmaan kirjoittaa nyt siitä lupaamastani järkiavioliitosta ja metrisistä haloista, vai miten se meni, ennen kuin itse(kin) kyllästyn tähän aiheeseen. Koska tunnen sen olevan tulossa. Kyllästymisen siis.

Niin. Järjellä ajateltunahan me olemme sen kesäpojan kanssa täysin toisilta planeetoilta. Tai ei täysin, hyvisten puolella olemme molemmat, mutta elämänkatsomuksemme eroavat toisistaan niin radikaalilla tavalla, että en vaan näe, miten sellainen parisuhde voisi koskaan toimia.

Mutta kun näen hänet, järkeni sumenee aivan täysin. En tiedä onko se biologiaa, fysiikkaa vai kemiaa (vai jotain muuta yläasteen oppiainetta), mutta pääni sekoaa, polveni menevät veteläksi ja ^*)sydämeni lyö kuin viidakkorumpu. Ehkä jonain päivänä haastattelen häntä tästä aiheesta (tai ehkä en), mutta voisin olla melko varma, että tuo tunne ei voi olla täysin yksipuolinen. Kukaan ei katso ketään sillä tavalla, jos se ei tunnu edes jossain. Katsekontaktimme ovat... jotain aivan muuta. En edes muista, koska viimeksi olisin tuntenut jotain tämmöistä. (Paitsi että muistan, ja sillä oli sama etunimikin kuin tällä).

No mutta. Sitten on toinen tyyppi. Tämän tyypin kanssa asiat etenevät todella hitaasti (jos ollenkaan, riippuen hänestä tietysti). Se ei ole järjetöntä salamointia, mutta järkenikin tajuaa, että tykkään tyypistä tosi paljon. Ajatusmaailmamme, huumorimme, mieltymyksemme jne. ovat kovin samanlaisia. Viihdyn tyypin seurassa hirmu hyvin eikä hänen vuokseen tule koskaan tarvetta lyödä päätä seinään tai muuta epämukavaa. Jos tyyppi kosisi vaikka tänään, niin voisin melko epäröimättä suostua (niin kyllä kesäpojan kosintaankin, mutta siinä vaiheessa järkeni olisi sumentunut ja hommasta saattaisi seurata katastrofi). Pystyn helposti kuvittelemaan meidät elämään tasaista elämää onnellisina yhdessä elämämme loppuun saakka.

Vastauksena kysymykseen, miksi en tee uutta peliliikettä kesäpojan suhteen: Ensinnäkin koska se olisi tyhmää. Hullu saa olla, mutta ei tyhmä. Ja toisennakin tuon toisen tyypin takia. Vaihtoehtoja on oikeastaan tasan kaksi: joko saisin toiset pakit (tämä on se todennäköisempi vaihtoehto enkä missään tapauksessa halua olla se tyttö, joka ei tajua kerrasta. Haluan on olla se tyttö, jonka kanssa voi olla kivaa pakeista huolimatta, ja pitää silmäpeliä koko kesän, koska olihan se ihan hemmetin hauskaa ja kuumottavaa) tai sitten tekisin isoimman virheen elämässäni ja lähtisin polulle, joka ei oikeasti johdattaisi minnekään kovin järkevään paikkaan (jos molemmat tuntevat hyvin vahvasti samasta asiasta, mutta näkemykset ovat täysin vastakkaiset, niin... ei. Enkä halua muuttaa häntä, koska se, mitä hän on, on tehnyt hänestä täydellisen).

Ja, loppujen viimeksi, kun asiaa oikein ajattelen, on nämä kaksi tyyppiä hirveän samanlaisia. Kumpikin on niin kaunis ihminen, sekä sisäisesti että ulkoisesti. Kumpikaan ei tahallaan tekisi pahaa härkäsellekään. Kumpikin on hirveän korrekteja. Pukeutuvat siististi, hyvin ja juuri sillä tavalla, että meikäläisen munaskuita kutkuttaa. Ja kumpikin on niin herrasmiehiä, että heidän kanssaan on toooodella vaikea päästä katsekontaktia pidemmälle.

Jos kesäpoika ja tämä toinen tyyppi nyt seisoisivat vierekkäin ja molemmat kutsuisivat minua luokseen, en osaa sanoa kumman luokse menisin. Toivoisin, että menisin sen toisen tyypin luokse, mutta hetken huuma voisi olla niin voimakas, että menisin kesäpojan luokse. Mieltäni huojentaa kovasti paljon se, että tämä ajatusleikki on täysin hypoteettinen, koska näin ei koskaan oikeasti tulisi tapahtumaan. Onneksi!

Kuten olen ennenkin sanonut, elämäni on kuin Jane Austenin romaanista (tai ainakin sen nimestä): järki ja tunteet. Koko setti taistelee yhden ihmisen pään sisällä.

Your mama don't dance and your daddy don't rock n' roll

Eilen oli aika kuumottava tilanne töissä hetken aikaa, kun joku kolmas osapuoli kommentoi tätä minun ja kesäpojan "tilannetta". Tuosta noin vaan, puskista. Itsehän menin täysin sanattomaksi ja ilmastoinnista huolimatta tuli yllättävällä tavalla kuuma yhtäkkiä. Onneksi edes toinen meistä sai suunsa auki ja heitti jutun vähän niin kuin vitsiksi, että tilanne ikään kuin laukesi.

Nyt, noin vuorokautta myöhemmin, olen keksinyt vähintäänkin kymmenen aivan loistavaa palautusta sen kolmannen työkaverin heittoon. Voi miten paljon harmittaakaan, kun ei leikkaa riittävän nopeasti ja kun ei voi palata ajassa enää taaksepäin pistelemään nasevia vastauksia takaisin. Parempia kuin "mutsis oli, kun sua teki", vaikka tuo onkin yksi lempparivastauksiani.

Eipä siinä, kolmannen työkaverin kommentti, tai oikeastaan neuvo, oli mielestäni oikein loistava ja olisin lähtenyt sitä toteuttamaan heti, mutta sattuneista syistä se ei nyt taida onnistua. Koska jostain syystä siltä toiseltakin, kesäpojalta, pitää kysyä näistä asioista. Valitettavasti.

Jätin tämän nyt vain nopeasti tähän (ilman oikolukua), koska täytyy rientää. Palaan kesänpäättymistunnelmiini vielä varmasti, halusitte tai ette. Pääosin tunnelmani ovat kyllä hyvät. Helei.

The story of my life

Krhm. Kuulin tänään jotain, mikä ei ollut ehkä tarkoitettu minun korvilleni. Tai mitä en ehkä olisi halunnut kuulla. Eikä ilmeestä päätellen joku muukaan olisi halunnut minun kuulevan. Tai en oikeastaan edes tiedä mitä kuulin, mutta kun aukkoja pääsee itse täyttelemään, niin lopputuloshan on aina taatusti paskempi.

Iski siis semmoinen äkkivitutus tai... niin, sanotaan nyt ihan suomeksi, että mustasukkaisuus. Parastahan tässä on se, että koska olin niin vähän kärryillä mistä puhuttiin, en voi mitenkään tietää ettei puhe olisi ollut juuri minusta. Jossa tapauksessa olisin mustasukkainen itselleni. Mutta tuskin sellaista meikäläisen elämässä tapahtuisi.

Ihmeellisiä reaktioita asioihin, joista en edes loppujen lopuksi tiedä mistä on kyse ja vaikka tietäisinkin, niin mitä sitten. Mitä se minulle kuuluu. Silti olen nyt muutaman tunnin vääntänyt ja kääntänyt ja vatvonut, mutta ei ne sanat lisäänny, parane tai muutu yhtään sen järkevämmäksi kokonaisuudeksi päässäni.

Välillä on tänään ollut niin epätoivoinen olo koko tämän jutun suhteen, että jonkinlainen huonovointisuuden aalto vyörähtää lävitseni. Ja välillä sitten tekisi mieli ihan vaan itkeä (toteutukseen en ole vielä ryhtynyt). Mutta suurimman osan ajasta on ihan hyvä olo ja jopa hymyilyttää, kun muistelen kaikkia kivoja hetkiä, joita tuli tänä kesänä lähes päivittäisellä tasolla. Voi kun ne olisi saanut säilöttyä purkkiin. Vaikka sydän huutaa kovasti vastaan, niin taitaa olla ihan hyvä, että tämä ilo loppuu ihan kohta, sillä pääni ei varmaan enää kovin pitkään pysyisi kasassa. (En jaksa enää tällaista vuoristorataa. Haluan järkiavioliiton. Nyt.)

Kaikki kunnia kyllä kesäpojalle siitä, että mikäli puhe oli minusta, niin hän on pitänyt henkilöllisyyteni omana tietonaan. Välillä nimittäin mietin, onko tämä koko juttu kaikkien muidenkin tiedossa. Mutta luultavasti ei, meillä on yhteinen salaisuus.

En olisi kyllä uskonut edes itsestäni, että tämä kesä menee taas näin. En tajua, miten joku osuu minuun noin täysillä kuin metrinen halko, johon iskee salama samalla hetkellä. Vastapuoli on kyllä aivan yhtä syyllinen tähän jälleentilanteeseen, mitäs on niin hirveän ihana ja kiva minua kohtaan. (Missään tapauksessa en kyllä toivo, että olisi nuiva ja tyly).

Ja sitten, kun kävelin bussipysäkiltä kotia kohti kuulokkeet korvissa, mp3-soittimeni puski ilmoille tämän kappaleen. Niin, the story of my life...


Peter von Poehl - The story of the impossible

We have the story of the impossible
A tale passed on so frail
One of make-belief
Maybe impossible to achieve
And really close...

Ps. Minulla olisi tuosta järkiavioliitosta ja metrisistä haloista vielä lisää sanottavaa, mutta palaan siihen ensi numerossa. En rupea ymppäämään enää tähän samaan kirjoitukseen sitäkin aihetta.

Ollaanko tämä kesä näin

Joku ihana anonyymi tuossa sanoi, että tämä minun blogini on — and I quote — "nykyään Suomen parhaita saliblogeja". Olen hurjan imarreltu ja samalla vähän tuli paha mieli, että tätä tulee päivitettyä niin harvoin nykyään. Salijuttujakaan ei tule usein kirjoiteltua, koska harvoinpa siellä tapahtuu mitään mainitsemisen arvoista. No mutta nyt voin kertoa, mitä salilla tänään "tapahtui" (eli eipä juuri mitään, ja samalla anonyymikin voi ottaa sanansa takaisin).

No. Siinä minä olin aloittelemassa jalkatreeniä ja selasin erilaisia jännittäviä vaihtoehtoja maailman sekavimmasta treenivihostani. Seisoin jalkaprässin vieressä, mutta en ollut vielä latonut siihen painoja, joten joku mieshenkilö kävi tiedustelemassa satunko olemaan tekemässä treeniäni siinä prässissä. Sanoin, että olen juuri aloittamassa ja tyyppi hyväksyi sen mukisematta jatkaen omaa treeniään jossain muualla.

Siinä sitten jumppailin ja punnersin ja maastavedin ja kyykkäilin. Aina välillä satunnaisesti vahingossa vilkaisin sitä aiempaa kysymyksen esittänyttä tyyppiä. Ja joka kerta huomasin, että se vahingossa vilkaisi minua. Aluksi tietysti mietin, että se kyttää sitä prässiä, mutta satunnaiset vilkaisut jatkuivat senkin jälkeen. Ihan vahingossa. Ja sitten ihan treenin loppusuoralla se käveli takaani niin läheltä, että jos se olisi ollut kuuma (siis kirjaimellisesti, muutenhan hänessä ei ollut mitään vikaa), niin sihinä olisi kuulunut nahastani.

Että herranjestas! Oliko tämä nyt sutinaa?! Meikäläisen asteikolla (sillä koskaan-ei-tapahdu-mitään) tätä voisi jo sanoa sellaiseksi! Mitään sen kummempaa sitten ei tapahtunutkaan. Mietinkin nyt, että teinkö sen virheen, että väistin vähäsen, kun tyyppi käveli lähes ihoani koskettaen? Olisiko oikeat soidinmenot jatkuneet niin, että minun olisi pitänyt seistä paikallani, jotta olisin osoittanut olevani mahdollisesti avoin jollekin muullekin? Ja nyt se tyyppi tulkitsi väistöliikkeeni väärin, tai siis silleen, että ei mitään tsänssejä? Apua, en osaa!

Tiedän vain sen, että tein itse saman tänään "yhdelle tyypille" töissä, ja se oli taatusti laskelmoitu läheltäpitihipaisu. Ja se "yksi tyyppi" ei muuten väistänyt milliäkään. Voi tietysti olla, ettei se tajunnut olevansa niin keskellä kulkureittiäni kuin oli. Mutta tämä kuntosalihemmo olisi varmasti pystynyt kulkemaan vähän kauempaakin, ei meidän salilla sentään ihan niin ahdasta ole (eikä minun hartiani niin massiiviset).

No, ehkä tapaamme vielä. Tai sitten emme. Ja mitä siihen "yhteen tyyppiin" tulee, niin vaikka tykkäänkin hänestä oikeasti ihan todella paljon, en mitenkään ajattele, että hän olisi ainoa kala tässä lammikossa. En usko mihinkään "se ainoa oikea" -juttuihin tai että elämäni päättyisi ilman häntä. Siksi en aio enää tehdä mitään peliliikettä, vaikka selvästi saan vastakaikua viime kesää enemmän. Tulee jos tulee. Luultavasti ei tule. Paitsi ihan järkky ikävä kyllä tulee, taas, varsinkin ensialkuun, mutta kyllä se siitä ja uutta matoa koukkuun. Taas.

Tänään oli kyllä sillä tavalla merkittävä päivä töissä, että hän, edellä mainittu, the kesäpoika, puhutteli minua ensimmäistä kertaa ikinä omalla nimelläni. Tiedättehän, miten ihminen tykkää kuulla oman nimensä, kun sen joku ihana tyyppi ääneen sanoon? Se on kuin hunajaa korville. Ääh, kun voitais olla aina näin...

Lisäksi sain tänään tuplasilmäniskun (sellaisen, joka tapahtuu molemmilla silmillä yhtäaikaa) yhdeltä melko viehättävältä, joskin hyvin varatulta tyypiltä. Tässähän on ollut yhtenä päivänä melkein enemmän äksöniä kuin koko vuonna yhteensä!

What's the frequency, Kenneth?

Ystävät ja kylänmiehet! Mikä se juttu on, jos mies tsekkaa naisen vatsan? Ymmärrän kyllä, jos rintojani katsotaan (tai no, luultavasti jonkun toisen rintoja, joissa on enemmän katsomista), enkä siitä erityisemmin pahastukaan, mutta että vatsaa? Eikä tämä ollut edes ensimmäinen kerta. Olen hämmentynyt.

Tämänkin kyseisen hemmon pitäisi olla melko kärryillä siitä, että en ole raskaana, eikä minun vatsani pitäisi enää olla muutenkaan kovin iso, jotta sitä senkään takia mittailisi. Minulla ei myöskään ole pyykkilautavatsaa, jota ihailla, ja jos olisikin, niin ei se vaatteiden lävitse näkyisi. Tarkistin myös, ettei hupparissani ollut päivän ruokalistaa näkyvissä.

Tiedän kyllä, että on olemassa tissimiehiä ja on olemassa peppumiehiä, mutta onko olemassa myös joku kolmas, kovin vähälle huomiolle jäänyt ryhmä: mahamiehet? Ymmärtäisin vielä senkin, jos mies öögailisi lantiota, jos kyseessä olisi joku alkukantaisista vaistoista kumpuava arviointi, onko naisella synnytykseen sopiva uuma. Mutta että vatsaa?!

Vatsa on minulle yhä jotensakin herkkä paikka, joten olenkin koko päivän huolissani vilkuillut kyseistä aluettani peileistä ja näyteikkunoista. Mutta ei, minusta se ei näytä enää tavattoman pahalta. Ihan tavallinen massu se alkaa olla. Vähän pömppö.

Onko kukaan muu koskaan törmännyt tämmöiseen vatsan tsekkailijaan vai onko minulla nyt käsissäni aivan spesöl keissi?

Eat me, drink me, this is only a game

Hesarissa oli artikkeli fitneksestä (fitnessistä, miten se pitääkään taivuttaa) ja syömishäiriöistä. Artikkelissa sanottiin, että "fitness on sallittu syömishäiriö", mikä voi hyvinkin pitää paikkansa. Tämähän ei varsinaisesti kosketa minua, koska en ole fitness-tyttöjä ollenkaan, mutta voin silti laajentaa tämän koskemaan omaa syömistäni ja treenaamistani.

Joku "lähimmäinen" on aina satunnaisesti huolissaan minun elintavoistani. Lähimmäisellä lainausmerkeissä viittaan tässä ihmiseen, joka ei tunne minua oikeasti, koska en usko että kukaan minulle oikeasti läheinen ihminen pystyisi olemaan huolissaan tästä elämäntaparemontista. No joka tapauksessa, artikkelissa oli tämmöinen lista: 

Seuraavista varoitusmerkeistä voit päätellä, että unelmavartalon tavoittelusi on muuttumassa sairaalloiseksi.

• Treenaaminen ja syöminen menevät hyvinvoinnin edelle. Eivät mene. Joskus jopa valitettavasti. Joskus se hyvinvointi jopa vaatisi, että ne menisivät muiden asioiden edelle. 

• Olet valmis tinkimään yöunista tai ystävien näkemisestä, jotta pystyt noudattamaan treeniohjelmaa tai ruokavaliota. En ole. No joskus joudun skippaamaan jonkun kaverin näkemisen treenien takia, mikäli minulle ei ole annettu varoitusaikaa (eli viesti on tullut esim. silloin kun olen salilla) ja toisinaan ruokavalioni aiheuttaa päänvaivaa läheisilleni, vaikka ei varsinaisesti tarvitsisi. Huolehdin kyllä itse itsestäni ja kaloreistani. En edes ymmärrä miten tinkisin yöunista tämän takia. Toisinaan treenin jälkeen olen niin väsynyt, että joudun nukkumaan vähän enemmän. Kerran olen herännyt tosi aikaisin, että ehdin käydä treenaamassa ennen kuin lähden reissuun, mutta en näkisi sitäkään kovin pahana asiana.

• Et voi lipsua ruokavaliosta edes sukujuhlissa. Helposti voin. Sukujuhlat, mikä ihana tekosyy... 

• Pakotat itsesi urheilemaan, vaikka se ei tuntuisi hyvältä. En pakota. Ei tarvitse. En muista koska viimeksi edes olisi ollut tilanne, että urheilu ei olisi tuntunut hyvältä. 

• Olet jatkuvasti huonolla tuulella. Hah. Hahahaha. En ole nykyisin juuri koskaan huonolla tuulella. 

Lähde: Syömishäiriökeskuksen toiminnanjohtaja Pia Charpentier

Jepulis. Eli ei huolta siis. Jatkan valitsemallani uralla.

Voin muuten lämpimästi suositella joka tytölle miespuolista pt:tä, niin unohtuu tuommoiset fitness-hömpötykset heti alkuun.

Kysymys universumille:

Miksi minun pitää aina ihastua juuri niihin miehiin, jotka eivät ajattele vehkeillään?


Kyllä olisi elämä paljon helpompaa, jos tykkäisi pelimiehistä. Ainakin saisi sen minkä haluaa, vaikka lopputulos saattaisikin olla rumempi.


Ps. Perjantai ei voi kai alkaa kovin huonosti, jos ensimmäiset sanat ihanalta mieheltä aamulla on, että "ihanaa, kiitos". Ei tosin viittaa siihen, mihin toivoisimme.

Kauneus sekoittaa mun pään

Tämä on kyllä paras kesä ikinä! Jos nyt muutenkin on ollut kivaa ja sää suosinut, niin oman työhyvinvointini kannalta erittäin hyvä kesä.

Töissä on siis ollut kivaa. Ilmeisesti töissä ei välttämättä tarvitsisi olla aivan näin kivaa, mutta onhan se aina plussaa. Hommat tulee kuitenkin hoidettua. (Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin ellun kanat, kuten vanha viidakon sanonta kuuluu). Suurin kunnia kivuudesta kuuluu työkavereilleni, eikä vähiten sille kesäpojalle.

Joo, oletan että viime kesän pakit ovat yhä voimassa (että näsäviisaat "anonyymit" voivat siellä pyyhkiä tietävän virneen pois naamoiltaan), mutta aijai, miten armotonta flirttiä. Ja — jos saan lisätä — se on kyllä molemminpuolista.

En edes tajua, miten joku tyyppi vaikuttaa minuun näin voimalla. Munasarjani menevät käppyrään pelkästään tyypin näkemisestä. Se on niin suloinen ja samaan aikaan niin kuuma. (Ja oikeasti ihan tosi tavis, mutta siinä vaan on sitä je ne sais quoi). Jos se ei olisi myös niin siveellinen (ainakin luulen olevan), niin raahaisin sen kotiini ja tekisin sille melko tuhmia asioita.

En siis aio ottaa toista kertaa samoja pakkeja, niin tyhmä en ole, mutta helpolla en sitä aio päästää. Viehätysvoimastani on pelissä tällä hetkellä noin 150 %. Olenpahan sitten ainakin kiusaus hänen elonsa polulla, jos en muuta.

Itkuhan tästä pitkästä ilosta tulee, mutta en murehdi sitä vielä. Scarlett O'Haramaisella tyylillä mennään: I can't think about that right now. If I do, I'll go crazy. I'll think about that tomorrow!