31. lokakuuta 2010

Luuranko soittaa kelloa


Legenda kertoo, että Prahan Vanhankaupungin raatihuoneen seinässä olevan astronomisen kellon olisi rakentanut 1400-luvulla kellomestari Hanuš. Kellon valmistumisen jälkeen kellomestarin silmät puhkottiin, jotta hän ei voisi rakentaa enää toista yhtä hyvää tai jopa parempaa kelloa. Kuolinvuoteellaan kellomestari pyysi vielä viimeisen kerran päästä tunnustelemaan rakentamaansa kelloa ja sillon hän salakavalasti rikkoi kellon kostoksi sokeuttamisestaan. Kukaan muu ei tiennyt miten kello oli rakennettu, joten kesti vuosia, että se saatiin korjattua.

Nykyisin tämä legenda on todettu virheeksi historiankirjoissa ja kellon oikeat tekijät ovat jotkut kaksi aivan muuta kelloseppää, jotka saivat pitää näkökykynsä. Minusta on silti hauskempaa sivuuttaa tietokirjojen faktat ja kertoa tuota sokeuttamistarinaa.


26. lokakuuta 2010

Will we burn inside the fires of a thousand suns

Suhteeni Linkin Parkiin on mutkikas ja mäkinen. Silloin joskus ennen, Hybrid Theoryn (2000) aikaan, kun yhtye alkoi nousta ihmisten tietoisuuteen täällä Suomessakin, en oikein tajunnut koko bändistä yhtikäs mitään. Muistan hämärästi siskon yrittäneen tuupata minua kohti Linkin Parkia, koska ehkä arvelin musiikin olevan minulle mieluisaa, mutta torppasin yritykset alkuunsa ja aika pitkälle ignorasin koko bändin. Vielä Meteoran ilmestymisen aikaankin (2003) olin kovin välinpitämätön kyseistä yhtyettä kohtaan. Jotenkin yhdistin Linkin Parkin mielessäni Limp Bizkitiin, jossa ei mielestäni ole mitään hyvää (yhäkään), enkä antanut Linkin Parkille edes mahdollisuutta.

Kesällä 2004 olin työpaikassa, jossa oli radio päällä aina päivät pitkät. Kävimme jatkuvasti sukupolvien välistä taistelua siitä, kuunneltaisiinko jotain iskelmäkanavaa vai muistaakseni silloista Radio Citya. Yleensä se iskelmäsukupolvi voitti taiston (jostain syystä on muka vähemmän ilkeää pakottaa ihmiset kuuntelemaan iskelmää, vaikka ihminen tulisi siitä fyysisesti pahoinvoivaksi, kuin rokkia). Toisinaan kuitenkin onnistuin työntämään käpäläni radion kanavahakunappulalle ja sain kuunnella työvuoroni ajan parempaa musiikkia. Silloin radiossa pyöri kerta toisensa perään joku Linkin Parkin kappale, olisiko ollut Breaking the Habit tai joku. Ehkä se oli se toiston voima, mutta aloin pikkuhiljaa lämmetä sille ja samalla muillekin Linkin Parkin kappaleille.

Vuonna 2007 tykkäykseni oli noussut jo sille tasolle, että odotin Minutes to Midnightia ihan täpinöissäni ja säntäsinkin ostamaan sen heti ilmestymispäivänä. Tämä fakta on varmaankin todennettavissa myös jostain entisestä blogistani, mutta enpä rupea sitä etsimään nyt. Tunteeni Minutes to Midnightia kohtaan on aika kahtiajakoinen, koska osittain se on ihan helvetin hyvä levy ja osittain siinä taas on ihan liikaa niitä sellaisia slovareita, joita en vaan jaksa kuunnella.

Pikkuhiljaa minulle tuon Minutes to Midnightin ilmestymisen jälkeen selvisi, että ei olekaan kovin coolia tykätä Linkin Parkista. Se on vähän sama kuin tykkäisi Nickelbackista, joidenkin mielestä. No, henkilökohtaisesti pidän tuota kateellisten panetteluna (hah hah) enkä anna sen vaikuttaa mielipiteeseeni. Koska osittain Linkin Park on, ja toistan nyt itseäni, aivan helvetin hyvä bändi. Chester Benningtonin rääkyminen on erittäin vapauttavaa ja aggressioita purkavaa. Linkin Park ei edes kuulu pääni sisällä siihen "guilty pleasure" -kategoriaan, vaikka ilmeisesti pitäisi, kun vähänks noloo hei kuunnella jotain Linkin Parkia.

No mutta siis. Tämän lyhyen alustukseni jälkeen pääsen itse asiaan. Vuoden 2007 jälkeen tunteeni Linkin Parkia kohtaan ovat jo hiukan jäähtyneet. Heiltä ilmestyi uusi levy (A Thousand Suns) tässä vähän aikaa sitten, mutta en ihan hirveästi ole jaksanut nähdä vaivaa sen kuulemiseen. No kerran etsin sen Spotifysta, mutta siitä ei silloin ollut kuultavissa kuin yksi kappale. Ja se kappale... Meinasin repiä aivoni korvien kautta pihalle, kun kuulin sen ensimmäisen kerran. Toisen kerran kuultuani arvelin ensimmäisellä kerralla ylireagoineeni, mutta ei, se oli yhä siellä. Se aivan hirveä 90-luvun syntikkajumputus. Siinä sen kaiken muun päällä. Niin töykeänä ja korville hyppäävänä, ettei sitä voi mitenkään sivuuttaa, oli muu kappale sitten miten hyvistä elementeistä koottu. En minä voi kuunnella tuollaista musiikkia. En vaan voi.

Kuunnelkaa itse. (Odottakaa kohtaan 1:15, jossa se alkaa).




What the hell has happend???

24. lokakuuta 2010

Lord of the flies


Tämä taitaa olla nyt jo kolmas vuosi, kun asumme Bärtilin kanssa samoilla neliöillä. Silloin kun hommasin kärpäsloukun, joku maalaili kauhukuvia kommenttilaatikossa siitä, miten vaikeata tuollaisen hoito on. Nyt voisin sanoa, että höpö höpö. Yhteiselomme on helppoa ja sujunut hyvin. Minä annan sille vettä ja toisinaan myös ruokaa, mutta pääosin se pyydystää ruokansa itse. Se tuntuu myös huolehtivan itse talvilevostaan paremmin kuin minä.

Ensimmäisenä talvena luulin sen tekevän kuolemaa, mutta sitten joku neuvoi sen olevan menossa vain talviunille. Ensimmäisenä keväänä odotin jännityksellä, herääkö se talviunilta ollenkaan. Täälläkin jokunen pessimisti epäili, ettei siitä ole enää kärpäsloukuksi, mutta niinpä Bärtil vain nousi mullasta ja naureskeli epäuskoisille koko kesän kärpäsiä popsien. Nyt Bärtil on jo niin kotiutunut, että viime keväänä se oli alkanut kasvattaa pieniä loukkuja jo ennen kuin otin sen pois talviunilta. Niin se on reipas.

Tämä kesä oli Bärtilille ensimmäinen, kun se sai katsella ja kuulostella kaupunkielämää. Kaupungin keskustassa on selvästi vähemmän kärpäsiä liikenteessä kuin tuolla vehreässä lähiössä, jossa Bärtil aiemmat kesänsä vietti. Saaliiden pyydystäminen oli siis haasteellisempaa, mutta Bärtil ratkaisi ongelman siirtymällä urbaanimpaan ruokavalioon. Tämän kesän ja syksyn se on siis elänyt syömällä lähinnä pieniä banaanikärpäsiä. Ja niitä onkin riittänyt.




Yritän tänä vuonna laittaa Bärtilin pikkuisen aikaisemmin talvilevolle, vaikkapa joskus marraskuun lopussa (viime vuonna levolle käytiin vasta jouluaattona), niin sen ei tarvitse sitten alkaa keväällä heräillä yksinään pimeässä ja kylmässä jääkaapissa.

23. lokakuuta 2010

Please kill me

Joukossa "tekemättä jääneet tärkeät tehtävät": Zepalta löytyi (jo kauan sitten) pitkästä aikaa joku kiva meemi. (Siis ylipäänsä pitkästä aikaa löytyi mistään, ei nimenomaan just Zepalta.)

Tehtävänanto kuului:

“Kerro itsestäsi kirjahyllystä löytyvien otsikoiden avulla.”

Otsikoilla tarkoitettaneen kirjojen kyljissä sijaitsevia nimiä, oletan. Katsotaanpas.


Oletko mies vai nainen?
Parasta miehelle.

Kuvaile itseäsi.
Oman elämänsä sankari.

Kuinka voit?
Olemisen sietämätön keveys.

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Se on ihan hyvä.

Mihin haluaisit matkustaa?
California Avenue.

Kuvaile parasta ystävääsi.
Aavikon kukka.

Mikä on lempivärisi?
Pulp.

Millainen sää on nyt?
Heikosti positiivinen.

Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Let's spend the night together.

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Sielun pitkä pimeä teehetki.

Mitä elämä sinulle merkitsee?
No one here gets out alive.

Millainen parisuhteesi on?
Lihan oppivuosi.

Mitä pelkäät?
Kauhun tasapaino.

Päivän mietelause?
Carpe diem!

Minkä neuvon haluaisit antaa?
Kohoa siivillesi.

Miten haluaisit kuolla?
Sex, drugs & cocoa puffs.

Mottosi?
Hey ho let's go.


Yllättävää tässä oli se, että niin paljon kuin minulla onkin kirjoja, niin yhdenkään niiden nimi ei viitannut etäisestikään mihinkään väriin.

20. lokakuuta 2010

Njäh njäh

Olenhan minä aina tiennyt, että Kela on kauhean hidas ja jäykkä organisaatio, mutta olisiko tuo 3600 vuotta nyt kuitenkin hiukan liioiteltu arvio? Vai ihan realistinen sittenkin?

Aamulehti.fi

Parempi kännissä ku osa niiden koneen

Aamulla kun seisoin hyytävässä viimassa odottelemassa bussia, joku laitapuolen kulkija lähestyi minua. Tyypillä oli päällä puolipitkä kevyttoppatakki ja sen takin päällä niittivyö. Se näytti aika hauskalta yhdistelmältä, mutta samaan aikaan myös siltä, että en lähtisi vittuilemaan kaverille. No, poistettuani nappikuulokkeen (sen ylipaskan) toisesta korvastani, tämä rantojen mies kysyi pystyisinkö auttamaan kahdella eurolla. (Markka-aikana pyydettiin paria markkaa, nyt paria euroa. Sellaista se inflaatio on pulsujenkin keskuudessa.) Valehtelin hemmolle päin naamaa, ettei minulla valitettavasti ole käteistä yhtään. Juippi kysyi vielä, että ei kolikoita? Sanoin että ei, vaikka olisi ollut. Selvästi kuitenkin tämä valheeni meni lävitse, tai ainakaan hän ei nähnyt tarpeelliseksi vängätä aiheesta enempää (toisin kuin ne oranssikaapuiset munkit: "tuossa on pankkiautomaatti"). Toisin varmaan olisi käynyt, jos olisin kertonut totuuden, eli että minulla on rahaa, mutta en voi sitä antaa, koska loppuviikon ruokailuni on kiinni niistä rahoista. No, niin varmaan olisi ollut sen hepunkin. Mutta kuitenkin, luulen, että olisin joutunut vänkäämään asiasta huomattavasti enemmän jos olisin jättänyt valehtelematta. Koska jos nyt rehellisiä ollaan, niin en varmastikaan näytä ulkoisesti ihmiseltä, jolla on loppukuuksi rahaa vain sen 15 euroa. Pukeudun kuitenkin ihan siisteihin ja hyvännäköisiin (imho) vaatteisiin ja on tuota vararavintoakin tullut kerättyä jemmaan. Onneksi minulla tämä köyhyys ei ole ihan ympärivuotista, toisin kuin luultavasti sillä miehellä ja monella muullakin yhteiskunnasta syrjäytyneellä. Olen kohta ollut kuukauden töissä enkä pesoakaan ole nähnyt ansaituista rahoistani. Mutta ehkä sekin päivä vielä koittaa. Tai no ei varmaankaan. Kyllä täälläkin maksetaan palkka ihan euroissa.

Mitä me siis tästä opimme? Emmepä varmaankaan yhtään mitään.

19. lokakuuta 2010

Valo yössä


Valokuvatorstain 180. haaste.

15. lokakuuta 2010

Sounds of silence


Meidän talossa on yleensä hyvin rauhallista eikä yöuniani ole häirinnyt mikään. Olen myöskin hyvin sikiuninen, joten kaupungin hälykään ei häiritse minua kovin pahasti. Eilen illalla olin kuitenkin ehkä maailman väsynein mennessäni nukkumaan (jo ennen klo 23, toim.huom!), niin eikö naapureilla ollut jotkut karaokebileet menossa. Joikaus nyt ei edes kuulunut kauhean kovaa, mutta jos se ehtii ylittää sen ärsytyskynnyksen ennen nukahtamista, niin hommasta ei sitten tule enää mitään. Vaan mitä teinkään! Sen sijaan, että olisin kieriskellyt sängyssä hokien mielessäni mitä erilaisempia kirosanoja ja haaveillessani naapurin kiekukaulojen eliminoimisesta, minä meninkin kaapilleni ja kaivoin sieltä korvatulpat esiin. Ja hiljaisuus laskeutui. Nukahdin kahdessa sekunnissa. Jossain vaiheessa yöllä heräsin sen verran, että nyhdin tulpat pois korvistani, koska oli jo hiljaista ja ne tuntuivat ikäviltä korvissa, ja nukuin aamuun asti tyytyväisenä. Onko tämä nyt sitä henkistä kasvua?

Korvatulpista puheenollen, minun on nyt aivan pakko haukkua yksi tuote. (Se siitä henkisestä kasvusta). Nimittäin Clas Ohlsonin sisäänkelautuvat nappikuulokkeet. Ostin nämä kuulokkeet yhden ystäväni suosituksesta, enkä yhtään halua nyt väheksyä tätä suosittelua tai suosittelijaa. Tarkoitukseni on kritisoida vain ja ainoastaan Clas Ohlsonia paskan myymisestä ylihintaan. Itse asiassa epäilen, että kuulokkeiden laatua on pakosti heikennetty tai olen onnistunut ostamaan jonkun maanantaikappaleen. Tai sitten minä itse vain olen epänormaalin vaativa kuulokkeitteni laadun suhteen sekä muutenkin anaalinkireä ihminen.

Ensinnäkin kuulokkeiden äänenlaatu on ihan järkkypaska. No okei, ehkä paskempikin voisi olla, mutta hyvin epätyydyttävä. Volume täytyy laittaa tavallista kovemmalle eikä sittenkään kuule kunnolla, etenkään niitä matalampia ääniä. Metallinen diskanttikilske noilta kuulokkeilta kyllä onnistuu. Se vähentää musiikkinautintoa huomattavasti, jos musiikkia ei kuule kunnolla. Varsinkin, kun itse kuuntelen paljon sellaista musiikkia, jossa ne bassot ovat aika olennainen osa nautintoani. Laadukkaammissa nappikuulokkeissa, joihin toki olen tottunut, musiikki kuulostaa ikään kuin kolmiulotteiselta, mutta näissä kuulokkeissa se tulee kovin lattanana kuin jostain peltipurkista soiteltaisiin.

Kuulokkeet ovat "in-ear" eli niiden pitäisi korvatulppamallisesti blokata ulkopuolelta tulevia ääniä. No, tähän kai en voi sanoa mitään muuta, kuin että yhtenä iltapäivänä meinasi tulla bussissa ruumiita, kun pari teinityttöä ölisi ja kikatti kovaan ääneen pari penkkiriviä minua taaempana. Korvani ovat varmaan vaan jotenkin epäsopivat noille plugeille. Kuulokkeiden sisäänrullautuva tekniikka taas on ajatuksena hyvä, koska sen voisi ainakin olettaa suojaavan johtoa katkeamiselta vähän paremmin. Minua kuitenkin ärsyttää tuossa tekniikassa se, että pienikin nykäys saa ne alkamaan kelautua itsellään sisäänpäin. Joku lukitussysteemi tai erillinen sisäänkelaamisnappi olisi kiva olla olemassa.

Kaiken muun lisäksi noiden kuulokkeiden johto on aivan liian lyhyt. Jos pidän soitinta laukussani, kuten yleensä pidän, niin kuulokkeiden ollessa korvissa ja soitin jossain tuolla kankun tienoilla, missä laukkuni roikkuu, johdon pituus riittää siinä ja siinä. Ja jos johto sitten sattuu takertumaan jonnekin kiinni, kuten usein käy, tai ihan vaan kävellessä laukku heiluu, niin kuulokkeet 1) nykäisevät tulppia korvistani ja 2) alkavat kelautua itsellään sisään. Helpoin tapa siis on pidellä soitinta vaan kädessä, mutta se taas on ärsyttävä tapa elää. Tuotteen suosittelija kuuluu tietysti tähän kääpiöarmeijaani (olen joskus maininnut, että suurin osa ystävistäni on pituudeltaan tynnyrintappeja), joten edellä mainittua ongelmaa ei hänellä ole voinut olettaakaan ilmenneen.

Taloudellisen tilanteen vuoksi en kyennyt sijoittamaan kalliimpiin kuulokkeisiin edellisten mentyä räksis, joten ajattelin sijoittaa vähän halvempiin semihyviin. Mutta nyt voisin sanoa, että kymppi oli noista ihan liikaa. Jos olisin tuplannut sijoitukseni rahamäärän, niin olisin saanut ostettua Skullcandyn hyviksi havaitut nappikuulokkeet. Oli pakko nyt avautua tästä näin paatoksella, koska harmittaa. Tässä on muutama aamu mennyt jo ihan pilalle.

13. lokakuuta 2010

Intolerance will not be tolerated


Katselin eilen illalla TV2:n Homoiltaa. Ohjelma oli todella mielenkiintoinen, vaikkakin välillä melkein teki mieli vaipua maan alle myötähäpeästä joidenkin heteronäkemysten takia. Toisaalta en usko olevani samaa rotua noiden homoavioliittoa vastustavien kanssa ja voin vain toivoa, ettei kukaan muukaan usko niin. Ohjelma on varmaankin katsottavissa Ylen Areenassa, jos kiinnostaa. Keskustelu oli kyllä ihan asiallista enkä itse ainakaan katkonut pahasti verisuonia päästäni sitä katsoessani.

Minun näkökulmastani katsottuna homoavioliittoa ja homojen (käytän tässä nyt sanaa homo tarkoittamaan kaikki homoseksuaalisia ihmisiä, myös naisia, ettei tarvitse eritellä) adoptio-oikeutta puolustavien argumentit olivat huomattavasti järkevämpiä kuin näitä asioita vastustavien argumentit. Toki ymmärrän oman subjektiivisuuteni tässä asiassa, ja sen, että vastustajien mielestä varmasti juuri tuon toisen puolen argumentit olivat järkevämpiä. Mutta kuten Elsa Saisio ohjelmassa sanoi, asian puolestapuhujat puhuivat omasta kokemuksestaan ja elämästään ja sydämestään, kun taas vastustajat pänttäsivät "faktatietojaan" paperilta ennen lähetyksen alkamista.

Tuli siinä ohjelmaa katsellessa mieleen, että se oli minulle vähän kuin sosiaalipornoa. Sama kuin vaikkapa jonkun Johanna Tukiaisen edesottamusten seuraaminen. Ei voi kuin puistella päätään epäuskoisena ja miettiä, että onko tuo tosissaan. Tällä tarkoitan siis niitä mielipiteitä, joilla perusteltiin miksei homot saisi solmia samanlaista avioliittoa kuin heterot, tai miksi sateenkaariperheet ovat paha asia. Saatoin jopa keskustelua seuratessani tuntea pientä ylemmyyttä toisten vähän reppanoiden ja tyhmempien rinnalla. (Tämä oli tarkoituksella aika provosoivasti sanottu, en tokikaan väitä, että kristityt tai konservatiivit olisivat oikeasti reppanoita tai tyhmiä. Kaikki ainakaan.)

Homojen adoptio-oikeutta vastustettiin mm. niillä argumenteilla, että luonto määrää asioita ja sateenkaariperheiden lapsia kiusataan koulussa. Kyllä, myönnän sen, että lisääntymiseen tarvitaan naista ja miestä. Mutta niin kauan kuin maailmassa on huonoja heterovanhempia ja kodittomia lapsia, niin tuolla argumentilla voisi minun puolestani pyyhkiä vaikka pehvan. Kiusaamisesta taas olen sitä mieltä, että jos homoperheistä tehtäisiin lailla yhtä hyväksyttäviä kuin heteroperheistä, niin siinä ei pian olisi mitään kiusattavaa. (Vai olenkohan nyt vähän yltiöoptimistinen?) Lasten ennakkoluulot tulevat aina heidän vanhemmiltaan ja muusta ympäristöstä. Eivät lapset ole syntyjään suvaitsemattomia. Mielestäni "suojelemalla" lapsia homovanhemmilta ei auteta kenenkään asiaa eikä vähennetä ennakkoluuloista johtuvia ongelmia. Hei tullaan nyt 2010-luvulle jo pikkuhiljaa. Homoperheitä on joka tapauksessa. Kysymys on vain se, mikä niiden asema on yhteiskunnassamme.

Mielestäni on aivan uskomatonta, että täällä eletään vieläkin noin kivikautisessa ajatusmaailmassa. Näkisin tämän asioista vääntämisen ainoastaan tilanteen pitkittämisenä. Vaikea uskoa, että kovin montaa kymmentä vuotta enää voitaisiin pitää yksi kansanosa eriarvoisessa asemassa. Ymmärrän kyllä, että suvaitsemattomuus kumpuaa pelosta tai siitä, ettei ymmärrä jotakin asiaa. Silloin on inhimillistä vastustaa muutosta. Monet homoadoptiota vastustavat tuntuvat luulevan, että adoption sallimisen myötä homot tulevat viemään onnellisten heteroperheiden lapset. A-tuubin keskustelussa joku kommentoija sanookin, että "homopareilla ei ole oikeutta vaatia toisten tekemiä lapsia kasvateikseen." Jep, siitähän tässä nimenomaan on kyse, ne tulevat vaatimaan sinun lapsiasi itselleen.

Henkilökohtaisesti en ymmärrä, miksi ylipäänsä tarvitaan kirkon vihkiminen avioliittoon. Miksi kukaan homoseksuaalinen ihminen haluaisi siunauksen instanssilta, joka ei heitä hyväksy? Minun mielestäni kirkolta voitaisiin aivan hyvin poistaa vihkimisoikeus kokonaan. Jos kirkko sitten olisi jollekin tärkeä osa tätä toimitusta, voisi avioliiton käydä siunaamassa kirkossa. Kirkon ei tarvitse vastentahtoisesti vihkiä ketään, ketä ei halua, mutta mielestäni valtion ei myöskään pitäisi tukea sellaista kansalaisia eriarvoistavaa toimintaa. Sen sijaan pitäisi uudistaa avioliittolaki sukupuolineutraaliksi. Mitä ihmettäkö se nyt kenellekään kuuluu kenen kanssa aikuinen haluaa mennä naimisiin, jos kyseessä on toinen naimaikäinen ihminen. (Ei heitellä nyt mitään eläinten ja lasten naimisjuttuja tähän, ne eivät ole verrannollisia homoavioliittoihin).

Tuo A-tuubin keskustelu tuntuu olevan suurilta osin ihan järkyttävää tuubaa. Vaikea uskoa, että joku ihan oikeasti ajattelee noin, kuin tosi moni tuolla keskustelussa tuntuu ajattelevan. Monet kommentit tuntuvat provoilta, mutta kai osan noista ainakin pitää olla ihan tosissaan kirjoitettuja? Heitän tähän pari fantsua lainausta keskustelusta.

"Taas päästetään nämä julkisuudenkipeät telkkariin vaatimaan kaikkea luonnotonta. Kyllä he ovat jo puheenvuorot saaneet. Miksi yritetään luonnottomasta tehdä luonnollista ja kaunista. Nuoriso saa väärän käsityksen elämästä. Homous ja lesbous on turmeltuneisuutta. Joillekin ei mitkään seksikokemukset riitä. Aina pitää olla erikoista.Se on sairasta."

Aivan kuin homoseksuaalisuudessa olisi kyse pelkästään seksistä?

"Eikä missään tapauksessa näille ihmisille pidä antaa adoptio oikeutta, sehän olisi lapselle järkyttävää kun kasvaisi tällaisten henkilöiden kanssa ja sitten tajuaisi mitä nämä henkilöt touhuavat"

Niin mitä ne sitten touhuavat? Jotain ihan kamalaako?

Jepu jee.





Ps. En ehdi oikolukea. Pahoittelen kirjoitusvirheitä ja mahdollisia epäjohdonmukaisuuksia tässä tajunnanvirrassani.

11. lokakuuta 2010

All bad poetry springs from genuine feeling (*

Tuossa taannoin Este haastoi kanssabloggaajiaan kirjoittamaan viikon ajan täysin blogin pääasiallisesta linjasta poikkeavaan teemaan tai tyylilajiin liittyviä postauksia. Minähän en oikeastaan tiedä mikä tämän blogin pääasiallinen linja edes on, mutta ilmoittauduin kuitenkin mukaan. Sainkin sitten tehtävänannon kirjoittaa viikon ajan runoja tai pieniä tarinoita, mielellään omaa tuotantoa. Hoidin homman himaan viime viikolla, jos ette huomanneet.

Se oli aika hassua, koska minähän en oikeasti harrasta mitään runoilemista. Kaikki nuo tekstit, joita viime viikolla tänne laitoin, olin alunperin kirjoittanut kännyni muistilapuille yhtenä päivänä viime elokuussa. Tarkalleen ottaen 15.8. Olin silloin yksikseni makoilemassa puistossa ja lueskelemassa kirjaa (Rillipää ja läski, josta Liimatta pääsi yhteen noista "runoista"). Postausten kuvat taasen on kaikki otettu 8.8. Tahmelan rannassa PispalaFolkin jälkeen. Silloin oli aika utuista Venäjän metsäpalojen takia, ja se on myöskin nähtävissä osasta kuvia.

En oikeastaan ollenkaan editoinut tekstiäni jälkeenpäin, vaan kirjoitin sen sellaisenaan kuin sen olin kännyyni naputellut silloin kesällä. Vaikka en tietenkään niitä muistiinpanoja kirjoittaessani ajatellut kirjoittavani runoja. Lisäilin tekstiin vain hieman rivinvaihtoja ja karsin jotain turhuuksia pois, jotta siitä tuli runomaisempaa. Minulla oli aika korkea julkaisukynnys sen skeidan suhteen, mutta nyt sain psyykattua itseni laittamaan nuo sanat kaikkien nähtäville sillä verukkeella, että toteutan toivetta, joka minulle on annettu. Oli ilahduttavaa, mutta ennen kaikkea hämmentävää, että jokunen teistä jopa tykkäsi niistä. Kiitos siitä kovasti.

En juuri ymmärrä runoista mitään, tykkään niistä, jos ne tuntuvat hyvältä, ja en tykkää, jos eivät tunnu. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että joku toinen voi neuvoa lisäämään tai jättämään pois tai jollain muulla tavalla muuttamaan runoa, että se olisi parempi. Mutta olen ymmärtänyt, että se on aivan tavallista runojen rustaajien keskuudessa ja suurin osa ilmeisesti jopa haluaa palautetta runoistaan. Minä en ymmärrä, miten joku toinen voisi tietää paremmin millainen runon pitää olla, kuin runon luoja itse. Mutta ehkä runoudessa on olemassa joku koodisto, joka tekee runosta hyvän (tai oikeamman runon) enkä minä tunne tätä koodistoa. Älkää käsittäkö väärin, tarkoitan tämän ystävällisimmällä mahdollisella tavalla. Tämä kokemus oli minulle vain uusi ja hyvin hämmentävä.

Jos teistä tuntui viime viikolla oudolta lukea tätä blogia, niin uskokaa kun kerron, että minulle tämän kirjoittaminen vasta outoa olikin. Tosin hyvällä tavalla outoa.

Tosin, minua kyllä pari kertaa ärsytti viime viikolla joku kauhea epäkohta maailmassa, ja jouduin nielemään sen ärsytyksen sen sijaan, että olisin tullut tänne avautumaan asiasta. Nyt kun olen runollisuudestani vapautettu, niin en tietenkään enää muista näitä ärsyttäviä asioita. No, onneksi epäkohdat ei tästä maailmasta lopu ihan äkkiä.


*) Otsikko on lainattu Oscar Wildeltä ja pätee ainakin minuun.

9. lokakuuta 2010

kuva: minä itse


yksi päivä elokuussa, viimeinen osa

laiha poika
housut melkein putoaa
rampa kyynärsauvoilla
jalat laahaa perässä
käsivoimilla kuljettaa itsensä
puiston läpi
penkille istumaan
ihailtavaa sitkeyttä

käsivartta kutittaa
katson
ihan helvetin suuri lukki kävelee siinä
säikähdän
huitaisen
kauas
se näyttää hauskalta
edetessään pitkässä ruohikossa
pitkine tikkujalkoineen
paksuine ruhoineen

huomaan
että joku outo kaunokirjallinen olento
sisälläni
nostaa päätään
naputtelee kännyn muistilappuihin
vaikka mitä
kunpa olisi kynä ja paperia
olento herää vain ulkona
kotona sisätiloissa se nukkuu
ikiunta

7. lokakuuta 2010

kuva: minä itse


yksi päivä elokuussa, osa 3

makaan vatsa vasten maata
katselen ohi porhaltavia ihmisiä
kävellen
pyörällä
autolla

kaikilla on jotain tosi tärkeätä tekemistä
mentävä tuonne
nähtävä niitä
tehtävä sitä
pakattava tavarat
matkustettava
työmatka
lomamatka

onko se mikään oikeasti tärkeää
no ei ole

makaan tässä lattanana
pitkin maapallon pintaa
osana universumia
jota ei voisi vähempää kiinnostaa

5. lokakuuta 2010

kuva: minä itse


yksi päivä elokuussa, osa 2

rakastan naakkoja
ne ovat kauniita
porissa nähtiin omituinen musta lintu
joka ei ollut naakka eikä varis
se nokki maata keskellä liikenteenjakajaa

tervapääskyt ovat lähteneet
vaikka
kyllä ne täällä olisivat vielä tarenneet
oikein hyvin

poika
korkeintaan neljätoista vuotta
kävelee ohi tupakkaa polttaen
toisessa kädessä roikkuu lidlin muovikassi
sen housut on niin löysät
että se joutuu nostamaan niitä joka toisella askeleella
sillä tupakkakädellään

4. lokakuuta 2010

Kuva: minä itse


yksi päivä elokuussa, osa 1

ortodoksinen kirkko rytmittää elämääni
kling klong
ylös sängystä ja aamukahvia keittämään
kilikali kilikali
hammaspesulle

paljaat varpaat nahkeaan nurmikkoon upotettuna
olen yhtä maapallon kanssa

tuntuu
että olen enemmän läsnä tässä hetkessä
ja itsessäni
kuin olin kaksi vuotta sitten

mitä vittua tarkoittaa itella?
mikä sana se edes on?
postin kaikki tietää
ja mikä sen tarkoitus on
mutta itella???

tommi liimatta innoittaa minua teksteillään
ihanaa
että joku vielä kirjoittaa ruoan eikä ruuan
vielä kun näkisi kirjoittaako se pizza vai pitsa

3. lokakuuta 2010

Yleisön pyynnöstä: Siwa-säkki


Joskus, kauan sitten, kun pyysin lukijoita esittämään minulle kysymyksiä, sain pyynnön tehdä arvostelun Siwa-säkistä. Olin moisen jo unohtanutkin, kunnes siitä minua muistutettiin muutama päivä sitten. Tartuinpa siis toimeen ja kieppasin lähi-Siwani kautta. Tehän tiedätte, että Siwa on aina yllättävän lähellä.

Hintaa pussille en muista enää, mutta ei kai se mikään kovin kallis ollut. Alle 2 euroa kai kuitenkin.

Oma Siwa-säkkini sisälsi:
  • 4 kpl lätkäliigoja
  • 4 kpl salmiakkiruutuja
  • 3 kpl kolapulloja
  • 9 kpl kinuskikuulia
  • 15 kpl hedelmänallekarkkeja (joista 6 kpl punaisia, 4 kpl keltaisia, 3 kpl vihreitä ja 2 kpl tuollaisia värittömiä)
  • 6 kpl lakutoukkia (joista 4 kpl vaaleita ja 2 kpl tummia)
  • 1 kpl kingkongin naama
  • 8 kpl hedelmätutteja (joista 4 kpl punavihreitä, 2 kpl oranssivihreitä ja 2 kpl keltapunaisia)
  • 9 kpl paistettuja kananmunia
  • 17 kpl epämääräinen hedelmäkarkkikokoelma (joista 5 kpl jotain vadelman näköisiä, 4 kpl ananaksen näköisiä, 4 kpl appelsiininsiivun näköisiä, 2 kpl palmun näköisiä, 1 kpl banaanin näköisiä ja 1 kpl mansikan näköisiä)
Kun maistelun aloittaa, täytyy miettiä tarkkaan, mistä karkista sen aloittaa. Ei kannata ottaa ensimmäiseksi jotain tosi voimakkaan makuista salmiakkia. Siksipä aloitan kolapullosta. Kolapullo on hyvän makuinen, tosin hiukkasen sitkeä pureskeltavaksi. Seuraava uhri oli paistetun kananmunan näköinen karkki. Nämä olivat eri hyviä, varsinkin se valkuainen. Kananmunassahan normaalisti keltuainen on parempi. Kolmantena maistan lakutoukkia. Kyllä vain, vanhan kunnon lakutoukan makuisia. No ehkä hiukan enempi laku kuin se toukka maistuu, mutta ihan hyviä. Lakutoukasta siirryin maistelemaan nallekarkkeja. Nallekarkeille maistuvat. Perussettiä. Hedelmätutit maistuivat paremmilta kuin odotin. Aika viinikumimainen maku. Tässä kohtaa uskaltaa varmasti jo siirtyä salmiakkiinkin, joten maistan lätkäliigoja. Nämä ovatkin niistä superhyviä aitoja ja hyvin pehmeitä lätkäliigoja. Näistä on olemassa joku paljon huonompikin versio. Kinuskikuulat ovat yksi lempparikarkeistani, joten odotukset niille olivat tosi korkeat. Ja kyllähän ne ne odotukset täyttivätkin. Nam nam. Maistelun loppusuoralla uskaltaudun maistamaan säkin ainoan kingkongin pärstän. (En tosiaankaan tiedä mikä tämän karkin virallinen nimi on). Tämä karkki taitaa olla enemmänkin lakua kuin salmiakkia. Kaiketi. Vähän erikoisen makuista, mutta ihan hyvä sekin. Toiseksi viimeiseksi karkkilajikkeeksi jäi tuo salmiakkiruutu. Hmm. Pehmeätä. Ei yhtä hyvää kuin lätkäliiga, mutta kaipa näihinkin voisi addiktion kehittää.

Jokaisessa karkkipussissa on aina ne "pahat" karkit, jotka jäävät viimeiseksi syömättä. Tässä pussissa ne taitavat olla tuo epämääräinen hedelmäkarkkikokoelma. Olen enemmän kaiken muun kuin tavallisten hedelmäkarkkien ystävä. Tuossa setissä nyt on niin monen näköistä hedelmäkarkkia, etten tiedä mitä maistaisin. Jos söisi vaikka tuon ainoan banaanin. Hmm. Jostain esanssien syvyydestä nousee ihan tosi vieno banaanin maku. Karkki on suuri pettymys. Otan vielä varmuuden varalta tuollaisen appelsiinin siivun näköisen karkin. Tämä taitaa olla samaa skeidaa kuin edellinenkin, paitsi nyt vienon banaanin maun korvaa vieno appelsiinin maku. Siis todella vieno. Aika ällöjä. Epäreilua, että näiden suhde tässä karkki pussi on näin suuri.

Yleisarviona Siwa-säkistä voisi sanoa, että se on hintaansa nähden aika tiukka setti hyviä karkkeja. Ehkä yksi parhaista valmiista sekoituskarkkipusseista, johon olen koskaan törmännyt. Siwakin osaa siis toisinaan yllättää positiivisesti.

Tehdäkseni vielä ällön lopun tälle arvostelulle, kerron mitä tuo Siwa-säkki oikeasti sisältää: Sokeri, glukoosisiirappi, liivate, rypälesokeri, muunnettu tärkkelys, vesi, maissitärkkelys, glukoosi-fruktoosisiirappi, ruskea sokerisiirappi, vehnäjauho, inverttisokerisiirappi, happamuudensäätöaineet (E330, E524), raakalakritsi, salmiakki, aromit, hedelmämehutiiviste, suola, paahdettu sokeri, värit (E100, E120, E141, E150c, E153, E160b, E160e, E171), kasviöljy, pintakäsittelyaineet (E901, E903, E907) ja stabilointiaine (E420).

Huh huijaa. En ole kovin kova syömään karkkia, joten nyt ällöttää.

Ps. Kuva on otettu arvostelun jälkeen. Kulho oli siis alunperin hieman täydempi. Ennen arvostelua minulla oli varmaankin jotenkin matala verensokeri, kun en osannut tarkentaa kameralla noihin karkkeihin.

Paljaana

Kuva: don't bare it all by ~nickoreal


Minulla on nyt sellainen olo, että haluaisin murtautua jonkun kuoren läpi ja huutaa hetken kurkku suorana. Ja sen jälkeen haistella hetken raitista ilmaa ja ajatella selkeästi. En tiedä oikein itsekään mitä tuo tarkoittaa. Tasaisin väliajoin sitä miettii myös tämän blogin tarkoitusta ja sitä, että tekisi mieli kirjoittaa jotenkin eri tavalla. Mutta on helpompi olla viihdyttävä ja hauska (tai ärsyttävä) kuin päästää ihmiset jonnekin pintaa syvemmälle.

Katselin yhden blogien kautta tutun naisen 365 päivän kuvaprojektia. Ei nimiä eikä linkkejä tässä kohtaa. Projektissa siis otetaan kuva itsestä joka päivä vuoden ajan. Mietin, että tuo nainen on varmaan maailman kaunein ja aivan uskomattoman kuvauksellinen. Ja myönnän olevani kateellinen. Mieleni tekisi aloittaa samanlainen projekti, mutta siinä tulisi olemaan sitten vain 365 aivan älyttömän rumaa kuvaa. Minussa ei ole mitään kuvauksellista eikä kiinnostavaa. Jos kuitenkin ryhtyisin projektiin, en missään tapauksessa tekisi sitä julkisesti ainakaan.

Lisäksi minua vaivaa ikävä. Ikävöin yhtä miestä, jonka kanssa en halua olla ja jota ilman en osaa olla. Tai ikävöin kosketusta. Olemme nähneet tälläkin viikolla kolmena päivänä, mutta ne ovat olleet sellaisia "katsoa saa, muttei koskea" -tilanteita. Se vain on mukavaa, kun joku halaa tai silittää poskea. Tiedän, ettei tämä suhde ole millään tasolla terve, mutta kaipa se toimii tällä epäterveellä tasolla. Tyyppi on sellainen, johon kai rakastuin kymmenen vuotta sitten. Sen jälkeen oli muutama vuosi melkoista vuoristorataa, sitten minun tunteeni viilenivät, tai turruin, ja oli muutama vuosi vain mekaanista tarpeiden tyydyttämistä. Välissä oli pari vuotta, etten pitänyt tyyppiin mitään yhteyttä. Näiden parin vuoden aikana hän taas ilmeisesti ymmärsi miten tärkeä olen hänelle ja miten rumasti hän oli minua kohdellut. Ja pyysi anteeksi. Moneen kertaan. Ja minä sanoin, ettei tarvitse pyytää anteeksi, koska koko asia oli minulle yhdentekevä. Nyt olemme taas vaihtelevan lämpimissä väleissä. Minä en saa enää sellaisia kilareita, niin kuin silloin vuosia sitten, koska asiat ovat menettäneet minulle merkityksensä. Kaikki on tasaisempaa. Huomaan, että hän alkaa pitää minua taas pikkuhiljaa itsestäänselvyytenä. Se ei ole hyvä asia, koska nautin nimenomaan siitä huomiosta, jonka saan silloin, kun tyyppi pelkää menettävänsä minut hetkenä minä hyvänsä. Toisaalta välillä hän sanoo asioita, jotka tuntuvat yhtä aikaa hyvältä ja ahdistavalta. Kuulostaa kivalta, kun mies käyttää sanoja poika- tai tyttöystävä (minä itse en sitä ole koskaan tehnyt), kunnes palaan sieltä vaaleanpunaisesta hattarasta ja ajattelen, että ei saatana, ei ikinä.

Yhden kerran kun halasin häntä, tyyppi ihmetteli, että miksi teen niin, kun en kuitenkaan tykkää hänestä sillä tavalla. Vastasin, että en minä tiedä millä tavalla tykkään hänestä. Se oli kovasti totta. Tykkään hänestä ja inhoan häntä ja kaipaan häntä ja ahdistun hänen seurastaan... Jos muutama aika iso seikka olisi eri tavalla kuin on nyt, niin tämä tyyppi olisi varmasti minun kohtaloni. Voin jopa nähdä mielessäni meidät elämässä yhdessä ja uskon, että hän olisi ihan hyvä mies. Mutta nyt on pari asiaa, joiden takia minä en halua, ja pari asiaa, joiden takia me emme voi. Olen kai kuitenkin antanut nyt itselleni luvan viettää tällaista paremman puutteessa elämää, kun en tässä kuitenkaan tee väärin ketään kohtaan. Ainakaan ketään ulkopuolista. Vaikka olemme välillä henkisesti niin eri puolilla planeettaa, niin fyysisellä tasolla homma on toiminut aina aivan täydellisesti. Eipä siitä viitsi luopua ilman erityisen hyvää syytä.

Mietin, annanko tämän tekstin olla täällä vai en. Katsotaan.

1. lokakuuta 2010

Pretty please

Hei, kollektiivinen pyyntö teille ystävällisille sieluille, jotka tällä hetkellä vielä postailette noita 30 päivää, 30 biisiä -juttuja. Olisikohan ihan mahdotonta saada se päivän kappaleen nimi sekä sen esittäjä tekstinä siihen postaukseen? Katsokaapas kun minä olen töissä ja minulla on välillä luppoaikaa (esim. kahvitauko), jolloin voin lueskella blogeja. Täällä työpaikallani on kuitenkin YouTube blokattu, eli videot eivät näy, ja sitten minua käy hiukan vituittamaan, kun kirjoitetaan vain että "tämä biisi" eikä eritellä sen tarkemmin, enkä yhtään tiedä mistä on kyse. Ja riski on suuren suuri, etten muista enää iltasella palata kotikoneelta tarkistamaan asiaa.

Ei mulla muuta. Kiitos.