31. maaliskuuta 2011

Don't you wish that life could be as simple as fish swimming round in a barrel?

Noh. Olkoon sitten niin. Maaliskuun mies on... tittididii...


Ilpo Kaikkonen

Ilpo kuka, joku saattaa siellä kysyä? No katsokaa Idolsia jos ette tiedä. Me täällä Enimmäkseen Harmittomassa kannatamme virallisesti Ilpoa Idolsin voittoon, koska Ilpolla on ihanat hiukset.

Noin muuten minua hiukan arvelutti laittaa Ilpoa kuukauden mieheksi, koska Ilpo on vasta 21-vuotias. Mutta koska Ilta-Sanomienkin mukaan puumat ovat Ilpon perässä, niin kai tämä on ihan luonnollinen jatkumo. Tielläni puumaksi. (Yäk, miten inhoan tuota puumista lässyttämistä. Ja fyi, kolmekymppinen ei vielä ole puuma.)

Kuva on julmasti varastettu Ilpon Facebook-fanisivulta.

28. maaliskuuta 2011

Monday Monday, can't trust that day

Katselin eilen digiboksiltani tallesta jonkun jo viime vuoden puolella tallentamani dokumentin Thaimaan & lähiseutujen tsunamista. Dokumentti oli lähes kokonaan koostettu elossa selvinneiden kuvaamista videoista. Mielenkiintoinen, mutta samalla aika ahdistava. Ajattelin, että katsoisin sen jälkeen jotain vähän kivempaa, jotta en näe yöllä tsunamiunia. Tsekkasin olisiko minulla jotain muita dokumentteja katsomatta digiboksin kätköissä. Olihan niitä. Pako Auschwitzista... Charles Mansonin tarina... Aasian tsunami (eri dokkari kuin se katsomani)... Viiltäjä-Jack: Tappaja paljastuu... Siirryinkin sitten suosiolla suoraan hömppäkomedian pariin. En edes uskalla miettiä mitä tämä dokkarivalikoimani kertoo mieleni syvimmistä sopukoista.

Tässä on nyt muuten sellainenkin kauhea tilanne, että maaliskuuta on enää muutama päivä jäljellä enkä ole vieläkään löytänyt maaliskuun miestä mistään. Ei kai tilanne voi olla se, että tälle vuodelle löytyi vain kaksi kuukauden miestä? Missä ovat kaikki kuukauden miehet? Kai niitä nyt jossain täytyy olla, mutta olen varmaan vaan unohtanut kaikki poikakalenteriin sopivat hemmot. Päässäni taitaa olla pahasti jotain vialla!

Olisiko ehdotuksia? (Lähinnä maaliskuun miestä ajatellen, mutta toki saa ehdottaa myös mitä päässäni tai mieleni syvimmissä sopukoissa on vialla).

26. maaliskuuta 2011

30 kuvaa

Poison Ivyltä bongasin pari päivää sitten tällaisen haasteen. Eli 30 päivän ajan laitetaan blogiin "joku kuva". Aikaisemmin oli se 30 biisiä, 30 päivää -haaste, niin tämä on nyt samanlainen paitsi itse ottamillani valokuvilla. Ja koska huhtikussa on 30 päivää, niin mikäpäs onkaan parempi päivä aloittaa haasteeseen vastaaminen kuin aprillipäivä! Enkä juksaa yhtään.

Eli siis aloitan tämän haasteen vasta ensi viikon perjantai, jos en unohda. Laitan listan kuitenkin tähän nyt jo etukäteen, jos joku muu haluaa innostua samasta haasteesta ja tulla mukaan kuvittamaan huhtikuuta!

Ajattelin kyllä hiukan luistaa noista omakuvista, mutta katsotaan mitä niistä saan aikaan.

Päivä 1: Omakuva
Päivä 2: Suosikkitavara
Päivä 3: Perheenjäsen
Päivä 4: Harrastus
Päivä 5: Vanha kuva
Päivä 6: Teema “vihreä”
Päivä 7: Kuva jota en koskaan julkaissut
Päivä 8: Suosikkikuva
Päivä 9: Päivän asu
Päivä 10: Tämä tekee minut iloiseksi
Päivä 11: Hullua
Päivä 12: Arkeni
Päivä 13: Teema “valo”
Päivä 14: Talvikuva
Päivä 15: Rakkaus
Päivä 16: Mustavalkoinen omakuva
Päivä 17: Hetki
Päivä 18: Tunteet
Päivä 19: Täällä minä asun
Päivä 20: Teema “erilaiset”
Päivä 21: Kun olin pieni
Päivä 22: Tästä olen riippuvainen
Päivä 23: Kesäkuva
Päivä 24: Tämä tekee minut iloiseksi
Päivä 25: Kaikessa kiireessä
Päivä 26: Tämä naurattaa aina
Päivä 27: Teema ”kaksi”
Päivä 28: Sää
Päivä 29: Uusin kuva minusta
Päivä 30: Valinnainen kuva

Pst! Kuiskaa kommenttilaatikossa, jos lähdet mukaan, niin tiedän liittyä seuraan!

Pssst! Säännöissä ei siis sanota, että kuvien tarvitsee olla itse ottamia, mutta itse ainakin pyrin siihen.

24. maaliskuuta 2011

Kissan viikset ja katin kontit

Tämä nuori kissaherra nimeltänsä Urpo etsii uutta kotia. Urpo on lähellä sydäntäni, koska olen blogituntenut sen ihan pennusta alkaen. Urpo on aika paras. Urpo asustelee käsittääkseni jossain Pohjanmaalla päin tällä hetkellä.



Jos haluat Urposta kaverin itsellesi, niin ota yhteyttä Henuun.

21. maaliskuuta 2011

Ja vaikka on kevät, tuuli repii silmut puista

Kevätpäiväntasauksen kunniaksi kuva todisteena epäuskoisille, että maasta se pienikin ponnistaa.


Nukuin viime yönä ihan uskomattoman huonosti. Vaakatasossa aikaa tuli vietettyä sellaiset seitsemän tuntia, mutta suurin osa ajasta kului lakanoissa pyörimiseen ja unen yrittämiseen. Ainakin siltä se tuntui. Oli jotenkin levoton ja tuskainen olo. Kämpän lämpötilakin oli jotenkin tosi korkealla eikä näin yöpakkasten aikaan kuitenkaan vielä viitsi nukkua ikkuna aukikaan. Vatsakin on kenkkuillut monena päivänä ilman mitään järkevää syytä. Olen yleensä erittäin hyväuninen ja kun pääni tyynyyn illalla painan, niin en sitä siitä tarpeettomasti nostele ennen kuin vasta varhain (eli mahdollisimman myöhään) aamulla. Siksi tällainen nukkumattomuus järisyttää minua perustuksiani myöten. Jos sallitte tällaisen maanjäristysvertauksen. Nythän on trendikästä uutisoida joka ikinen pieni maan tärähdys.

Norppaprojekti ei ole edennyt minnekään. Eilen kuitenkin luin blogijutun jumppaterroristeista (kannattaa lukea varsinkin tuo hupaisa kommenttitappelu) ja sen innostaman tein siirron, joka toivon mukaan edistäisi norppaprojektia, tai olisi oikeastaan sellainen elämäntapamuutos (paluu entiseen elämään) eikä vain mikään lyhytaikainen projekti. Nyt vain odottelen yhteydenottoa kyseiseltä taholta, että pääsisin harkitsemaan askeleen ottamista jumppaterroristiksi. Ei vaineskaan. Minä en ole jumppaterroristi enkä kömpelö, vaan pysyn ihan hyvin messissä ohjatuilla tunneilla. Hmm, paitsi ehkä nyt, kun olen rapakunnossa, mutta noin niin kuin teoriassa. Tai menneisyydessä. Muistan myös menneisyyden jumppatunneilta ne tyypit, joiden ruumiinjäsenet tuntuivat olevan kaksi metriä ja vaikka miten yritin siirtyä kauemmas ko. tyypeistä, niin hetken päästä ne olivat taas siinä kyljessä kiinni huitomassa niin, että omastakaan jumpasta ei tullut mitään. Sori nyt vaan, kaikilla on oikeus liikkua, mutta kaikilla on myös oikeus ärsyyntyä ja avautua siitä blogissaan.

Arvatkaa mitä kohtaan olen kehittänyt inhon tänä talvena? Kynttilöitä, jotka eivät osaa palaa kunnolla! Mikä vaivaa nykypäivän kynttilää? Ennen kynttilät paloivat tasaisesti ja valuttivat mukavasti osan steariinistaan aluslautaselle. Mutta ei tänä päivänä. 2010-luvun kynttilät polttavat itsensä syvälle kuoppaan ja näyttääkö se nyt sitten kivalta? No ei näytä!




Onko kellään vastaavia ongelmia? (Joko kynttilöiden, unettomuuden, vatsakivun, maanjäristysten tai vaikka jumppaterrorismin suhteen).

20. maaliskuuta 2011

Long day's journey into night

Kaunista tekstiä pystyy kirjoittamaan silloin, kun on joko niin onnellinen, että meinaa pakahtua, tai tosi melankolinen. Suurimman osan ajasta on ihan tavallista. Tasaista kuin Pohjanmaalla. Ei niin kuin Linnanmäen vuoristoradassa.

Joskus ihmisen pitää muuttaa ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Ravistella menneisyyden pölyt hartioilta ja heittää nurkkiin kertyny romu roskikseen. Mietin, koskeeko sama myös blogeja? Olisiko kirjoittaminen mielekkäämpää, jos jättäisi vanhat tunkkaiset nurkat taakseen? Osaisiko sitä olla jotain muuta jossain muualla vai olisiko sittenkin ihan sama kuin ennenkin?

Hetken harkitsin tänään toisen blogin aloittamista. Se olisi blogi, joka ei kertoisi minusta. Tai tietysti kertoisi, mutta ei välttämättä sitten kuitenkaan. Kaunokirjallisuuden keinoja käyttäen ne jutut voisivat olla fiktiota tai sitten faktaa. Ei sillä olisi väliä. Täällä en oikein voi irroitella, koska kaikki mitä sanon, koskee kirjaimellisesti minua ja aiheuttaa sydämentykytyksiä lähimmäisille.

Mutta sitten luovuin ajatuksesta (ainakin toistaiseksi), koska en itsekään jaksa kovin hyvin seurata toisten bloggaajien sivuprojekteja. Kimpoilen nyt kuin kärpänen lasipurkissa. Toteutanko itseäni vai pysynkö tässä. Tai siis eihän tämä blogi mihinkään menisi, mutta tarvitsenko uuden tatamin taisteluilleni? Keväällä tekee mieli aina uudistua jollain tavalla, mutta miten?

19. maaliskuuta 2011

Postaus on poistettu


Postaus on poistettu.

18. maaliskuuta 2011

Help! Beware! Criminal!

Kirjailija Päivi Alasalmi puolusti koulukiusattua lastaan ja sai syytteet kunnianloukkauksesta, näpistyksestä ja vahingonteosta. Alasalmen metodit olivat ehkä hiukan kyseenalaiset, mutta ymmärrän toki äidin epätoivon ja vihan, josta potkulaudan paiskominen ikkunaan ehkä kumpusi. Tämä maailma on paha ja lapset ovat toisilleen julmia. Monesti myös vanhemmat ummistavat silmänsä lastensa teoilta.

Alasalmi todennäköisesti oli aivan oikealla asialla, koska lehtijutun mukaan kiusaamista oli jatkunut kolme vuotta eikä lapsi enää ole halunnut lähteä edes kouluun. Suhtaudun kuitenkin lievällä varauksella tällaisiin raivokkaisiin äiteihin, koska olen henkilökohtaisesti joutunut näkemään ja kokemaan homman nurjan puolen. Mietin, miten paljon voin tästä kertoa ilman, että tulen ihan kokonaan tunnistetuksi, jos joku tapauksen tunteva täällä sattuu poikkeamaan...

Ala-asteella ollessani sattui sellainen välikohtaus, jossa jouduin ystäväni kanssa syytetyksi koulukiusaamisesta vain siksi, että olimme olleet vieressä, kun tämä "kiusaaminen" oli tapahtunut. Se varsinainen kiusaaminenkin oli suunnilleen yksi lause, jonka kyllä ymmärrän loukkaavaksi ja jonka koulukaverini olisi voinut jättää sanomatta, mutta kaikesta huolimatta kärpäsestä tehtiin härkänen. Loukkauksen kohteena ollut alempiluokkalainen oli kertonut kotona, että häntä kiusattiin koulussa, jonka jälkeen helvetti olikin irti. Lapsen äiti yhytti minut ja ystäväni koulun pihalta, alkoi sättiä ja huutaa meille tapahtuneesta sekä vielä mainitsi tällä "kiusatulla" olevan vanhempia ja isompia veljiä. Tämän maininnan tarkoitusperää ei tokikaan suoraan sanottu, mutta väittäisin sen kuulostavan uhkaukselta. Tämä alkuperäisen loukkauksen lausunut koulukaverimme ei edes ollut läsnä tässä tilanteessa, vaan minä ja ystäväni kuuntelimme alempiluokkalaisen lapsen äidin raivokohtausta siinä ilman, että olimme oikeasti tehneet tai sanoneet tälle lapselle yhtään mitään ikävää.

Jotta tarina ei olisi päättynyt tähän, niin tämä alempiluokkalainen vieläpä sepitti jälkeenpäin parin kaverinsa kanssa uskomattomia tarinoita siitä, kuinka me olimme myös tönineet ja seuranneet heitä. Kaikesta seurasi rehtorin puhutteluita ja en muista enää, josko mahdollisesti olimme jopa jälki-istunnossa syystä, että olimme törkeästi kiusanneet pienempäämme. Toki myös tämän alempiluokkalaisen äiti sai rehtorilta tiukkasävyisen käskyn pysyä poissa koulun pihalta lapsia uhkailemasta, mikä lämmitti sorrettua mieltäni edes vähän.

Olen selkeästi yhä jossain määrin katkera tästä tapahtuneesta, vaikka en kovin usein asiaa ajattelekaan. Kuitenkin asian palatessa mieleeni, kuten nyt tästä Alasalmen tapauksesta luettuani, jostain kumpuaa aina sellainen hiljaisesti kumiseva viha. Olin niin pieni ja arka silloin, etten osannut itseäni puolustaa. Katkeruuteni kohdistuukin ehkä eniten silloiseen luokanopettajaamme, joka tuntui menevän suoraan tämän "kiusatun" puolelle yrittämättä edes ymmärtää tai puolustaa meitä hyvinkin kilttejä tyttöjä, jotka hänen olisi luullut tuntevan paremmin. Koulumme rehtori oli onneksi lämminsydäminen ihminen ja ymmärsi, ettei kokonaisuus tainnut olla sellainen kuin syyttäjä syytti.

Tämä vain tämmöisenä opettavaisena tarinana kaikille vanhemmille, että kannattaa aina tutkia ennen kuin lähtee hutkimaan. Niin paljon kuin sitä lastaan rakastaakin.

17. maaliskuuta 2011

Kids for sale


Olenkin miettinyt, että pitäisikö hommata omia lapsia. Nyt ne olisivat alennuksessa Stockmannin verkkokaupassa!

You're so far past the line, you can't even see the line. The line is a dot to you.

Tällainen pikkujuttu, joka on alkanut häiritä minua päivä päivältä enemmän. Vielä töissä ollessani huomasin, että Outlookini teki sitä, ja sen jälkeen olen kiinnittänyt yhä enemmän ja enemmän huomiota ihmisiin, jotka myös tekevät sitä.

Siis kun kirjoitetaan päivämäärä numeroina, kuten vaikkapa tänään on 17.3., niin ihan tosi, sen kuukauden peräänkin kuuluu laittaa piste! Mikä ihmeen muoti-ilmiö tämä nyt on, että yhtäkkiä on alettu kirjoittaa päivämäärä niin, että vaikkapa 17.3 tapahtuu jotakin? Ei se ole seitsemästoista kolme vaan seitsemästoista kolmatta. Ei se piste ole mikään välimerkki, joka vain erottaa päivän ja kuukauden toisistaan, kuten vaikka kellonajassa erotetaan tunnit ja minuutit toisistaan. Niillä pisteillä on oikeasti joku merkitys!

Tämä ongelmahan on nyt hiukan kärpäsenkakkaa isompi (riippuen tietysti fonttikoosta), mutta silti se on ruvennut häiritsemään minua tässä viime aikoina. Kiitos, kun sain avautua!

Ps. Kuka tietää, mistä otsikko on?

13. maaliskuuta 2011

Avoin kirje koiranomistajille

Hei sinä koiranomistaja!

Mikä siinä on niin vaikeata kerätä niitä koirien jätöksiä tuolta luonnosta samalla, kun se kakkahäntäsi käy hotelli helpotuksessa? Kissojen omistajat tekevät sitä monta kertaa päivässä, eli siivoavat lemmikkinsä lopputuotoksen. Olkoonkin, että se tapahtuu kotioloissa. Jos kissa taas kulkee villinä vapaudessa, niin silloinkin se peittää jätöksensä, toisin kuin koira. Ja koska jätösten peittäminen ei ole koiralle luonteenomaista, niin siinä vaiheessa vastuu siirtyy sinulle, oi koiranomistaja.

Varsinkin talvella sinun pitäisi kiinnittää erityistä huomiota koirasi kakkojen keräämiseen. Mikään ei ole ällöttävämpää kuin kevätauringon sulattamat kinokset, joista alkaa valua niitä haisevia ja vetisiä kakkakikkareita jalkakäytäville ja kävelyteille. Kun se kinoksen reuna, johon olet Rekku-Petterisi kakattanut ja jättänyt kakan keräämättä, kevään tullen sulaa, niin se reuna onkin yllättäin keskellä jalkakäytävää. Kaupungin kadut ovat tähän aikaan vuodesta kuin miinakenttiä. Ja mietipä, että joku ihminen ne kadut joutuu siivoamaan. Joku muu kuin sinä, hyvä koiranomistaja. Ellet sitten satu olemaan töissä jossain huoltoyhtiössä tai kaupungin katujen kunnossapidossa.

Jos sinä koiranomistaja siellä nyt ajattelet, että ei sinun pienen Rekku-Petterisi jätökset mitään haittaa, ne ovat niin pieniä ja haisevatkin ruusuille, niin mietipä sitä, että Suomessa on yli 600.000 koiraa. Jos kukaan ei keräisi koiriensa jätöksiä, niin tänne ilmestyisi joka päivä miljoonia koirankakkoja ympäri katuja ja peltoja ja metsiä. Ja vuodessa niitä koirankakkoja tulisi jo satoja miljoonia, jos ei jopa miljardeja. Ja vuosisadassa niitä tulisi niin paljon, että me kaikki hukuttaisiin täällä koirankakkaan!!!

Nyt sinä siellä argumentoit, että pahemmin ihmiset sotkevat kaupunkia kuin koirat. Kadut ovat täynnä roskia, joita ihmiset sinne heittelevät, ja koirien kakat sentään maatuvat. No kuulepas argumentoija. Jos minä astun, sanotaan nyt vaikkapa tupakka-askin päälle, niin se ei tarraudu eikä leviä kenkäni pohjaan ja ala haista siellä kuvottavan pahalle. Itse asiassa tupakka-askin päälle astumisesta ei aiheudu yhtään mitään seurauksia minulle. Tai minkään muunkaan roskan. Paitsi koirankakan.

Niin että mitenkäs olisi? Sovittaisiinko, että tästä hetkestä eteenpäin ottaisit joka kerta lenkille mukaan koirankakkapussin ja siivoaisit sen karvaisen hännänheiluttajasi jäljet? Minä en tiedä missä niitä tämän ydinjätteen kaltaisen tuotoksen loppusijoituspaikkoja on, mutta etköhän sinä tiedä, koiranomistaja. Joten kiikuta se jäte sitten sellaiseen, kiitos.

Ystävällisin terveisin Tiina, miinakentältä selviytynyt

12. maaliskuuta 2011

Fear the voices you hear today


Minä en ole koskaan pelännyt mitään mörköjä tai kummituksia. En pienenä enkä isonakaan. En pelkää yliluonnollisia asioita. Uskon, että kaikelle yliluonnolliselle on luonnollinen selitys. Me ihmiset emme vain niitä pysty ymmärtämään, koska maailmankaikkeudessa on niin paljon kaikkea, mistä meillä ei ole aavistustakaan. Onhan se sentään nimeltäänkin maailmankaikkeus.

Sen sijaan minä pelkään todellisia asioita. Pelkään sekopäitä ja sotia ja luonnonkatastrofeja. En siinä mielessä, että aktiivisesti vapisisin pelosta ulkona kävellessäni, mutta saatan menettää yöuneni näiden asioiden takia. Samasta syystä varmaankin fantasia ei kiinnosta minua laisinkaan, vaan luen kaikkein mieluiten elämäkertoja tai tarinoita, joihin pystyn samaistumaan edes jossain määrin. En taida olla ainakaan taipuvainen eskapismiin.

Silloin kun Thaimaassa oli se kaikkien muistama tsunami, niin seurasin aluksi uutisia herkeämättä sekä televisiosta että internetistä. Joka puolella puhuttiin kuolleista taukoamatta ja näytettiin kuvia ruumispusseista. Satuin jopa näkemään netissä vahingossa (vai uteliaisuuttani?) yhden kuolleen naisen, jonka turvonneet kasvot kummittelevat yhä mielessäni. Ahdistuin todella paljon enkä enää meinannut uskaltaa nukkua yöllä. Oli pakko vetäytyä uutispimentoon ja sulkea silmänsä maailman kamaluuksilta. Sama saattaa olla muutaman päivän sisällä edessä tässä Japanin tapauksessakin. Minullehan se on täällä helppoa toisin kuin niille, jotka elävät siellä katastrofin keskellä.

Samanlaisia pelkotiloja sain aikanaan, kun luin Väinö Linnan Tuntemattoman Sotilaan (tai tarkemmin sanottuna sen sensuroimattoman Sotaromaanin). Luin kirjaa läpi yön enkä pystynyt lopettamaan ennen kuin olin aivan sippi. Eläydyin niin suuresti siihen miten panssarivaunut vyöryivät rintamalla ja tykit paukkuivat, että en enää uskaltanut sammuttaa valoja, kun olisi pitänyt käydä nukkumaan. Vasta kun Aamulehden jakaja kolisteli rapussa ja tajusin, että maailma pyörii ihan normaalisti seinieni ulkopuolella huolimatta siitä mitä pääkopassani tapahtuu, uskalsin sulkea silmät ja nukahtaa.

Joskus jossain oli kysymys, että kumpi on pelottavampaa, näkeminen vai kuuleminen? Kysymyksen ohessa oli hauska demonstroiva video siitä, miten kauhuelokuvassa on pelottavampaa joku jossain, jota emme näe, kuin itse kummituksen näkeminen. Valitettavasti en vaan enää löydä sitä videota mistään. Mutta jos miettii omaa elämäänsä, kumpi on pelottavampaa: nähdä makuuhuoneessa jotain pelottavaa vai kuulla makuuhuoneesta jotain, josta ei tiedä mikä se oli? Minulle asioiden näkeminen on ehdottomasti pelottavampaa.


11. maaliskuuta 2011

Here comes the sun

Vaikka Tampereella satoikin viime yönä tiskirätin kokoisia lumihiutaleita ja nytkin taitaa tulla räntää, niin siitä huolimatta emme tingi siitä, että kevät on tulossa.

Siksipä olikin aika ottaa taas Bärtil pois talviunilta ja asettaa se ikkunalaudalle ihmettelemään maailmaa.



Rönsyliljat halusivat väkisin tulla mukaan kuvaan.

Tällä hetkellä tuossa purkissa ei näkyvästi kasva kuin sammalta, mutta katsotaan ja toivotaan, josko se kärpäsloukkukin sieltä vielä nousisi.

Viime vuonnahan Bärtil oli lähtenyt itsekseen kasvamaan jo jääkaapissa, mutta silloin taisinkin venyttää talvilepoa lähes kuukautta pidemmälle kevääseen. Tänä talvena laitoin sen jo heti joulukuun alusta lepäilemään ja hibernaation kestohan on sen noin 3 kk.

8. maaliskuuta 2011

You are beautiful, you are glorious, now you're covered in loser dust

Hyvää kansainvälistä naistenpäivää kaikille!

Minusta on jotenkin surullista, että tämä naistenpäivä tuntuu olevan kovin vaikean oloinen asia osalle naisista. Vähän niin kuin kiitosten tai kehujen vastaanottaminen. Vähättelyn kautta. Olisiko siinä peiliin katsomisen paikka? Sen sijaan, että arvostettaisiin naisten tekemiä uhrauksia ja saavutuksia kautta historian, asiaa lähestytään sillä iänikuisella kysymyksellä: "Koska on miestenpäivä?" Vähän niin kuin nollataan koko naistenpäivä, koska miehillä ei ole omaa vastaavaa päivää. Sama keskustelu 8.3. joka vuosi. Yhtään miestä en ole tavannut, jolla olisi ongelma naistenpäivän kanssa.

On niin helppo tuudittautua siihen omaan tasa-arvon ja hyvän olon tunteeseen, kun elää 2010-luvulla Suomessa. On helppo unohtaa ne kaikki maailman naiset, jotka elävät tänä päivänäkin nyrkin ja hellan välissä. On myös helppo unohtaa, ettei meidän isoäitimme eivätkä äitimmekään ole aina eläneet näin(kään) tasa-arvoisessa maailmassa kuin tänä päivänä.

Tämän päivän Suomessa naisen pahin vihollinen taitaa olla nainen itse. Naisilla tuntuu olevan kauhea tarve alentaa itsensä, tai ainakin kanssasisarensa. Jos joku suomalainen nainen menestyy, niin ehkä sitä on vähäsen pakko kuitenkin dissata. Eikä se nyt taatusti ainakaan syystä ole menestynyt, tai omilla ansioillaan. Mietitään nyt vaikka Sofi Oksasta. Puhdistus on voittanut kotimaassa Finlandia- ja Runeberg-palkinnot, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon, ranskalaisen Prix Femina étranger-palkinnon sekä Euroopan kirjallisuuspalkinnon. Ja mistä meillä keskustellaan? Siitä, kun Sofi on niin ruma ja ihan kauheat hiukset ja ihan kaamee femakko ja lesbokin vielä (joka muuten on naimisissa miehen kanssa). Niin mitä väliä sillä on, miltä naiskirjailija näyttää? Eivät ne mieskirjailijatkaan mitään kaunokkeja ole, mutta taatusti heidän saamiaan palkintoja oltaisiin arvostettu enemmän.

Ja ihan vaan tiedoksi, siskot, että kansainvälistä miestenpäivää on vietetty maailmalla 19.11. jo vuodesta 1999 alkaen. Vuosina 2008-09 mm. Ruotsi, Norja ja Tanska ovat ottaneet virallisesti tuon päivän kansainväliseksi miestenpäiväksi. Toivon todella, että Suomi tulee pian perässä, niin vältyn katkaisemasta verisuonen päästäni seuratessani tätä jokavuotista debattia aiheesta. Ja ihan siksikin, että suurin osa miehistä sen ansaitsisi. Kuten suurin osa naisista ansaitsee naistenpäivänsä.

Minusta jokaisen naisen, joka vähättelee naistenpäivän merkitystä, tulisi hävetä.


3. maaliskuuta 2011

What are you waiting for, a certain shade of green?

Nyt on pakko vähän kehua Indiskan asiakaspalvelua! Olin eilen ostamassa verhoja (2 kpl) Indiskasta. Tarkoitukseni ei ollut ostaa verhoja, vaan niitä turkasen sohvatyynyjä, mutta edes Indiskan laaja valikoima ei jotenkin vain sopinut mielihaluihini eikä sohvani väritykseen. Mielihaluni ovat jotain pehmeää ja pörröistä, mutta samalla suurta ja jämäkkää. Ja sohvan väritys on kanerva.

No joka tapauksessa, palataan niihin verhoihin. Ne olivat siis impulssiostos ja kiikutin ne innoissani kassalle. Kassaneiti avasi suunsa ja aloitti, että hänen on nyt kerrottava jotain näistä verhoista... Olin hetken kauhusta kankea ja kävin jo mielessäni läpi kaikenlaista verhojen synkästä historiasta tai mahdollisesta hankalasta ylläpidosta, kunnes myyjätär ystävällisesti kertoi, että heillä alkaa huomenna alennusmyynti, jonka seurauksena kaikki verhot ovat -20%. Koska olin niin lähellä alennusmyyntiä ostamassa niitä verhoja, niin hän ei voinut olla kertomatta minulle tilanteesta, mutta ei myöskään voinut myydä niitä alehinnalla vielä eilen. Niinpä hän tiedusteli, josko haluaisin tulla ostamaan verhot vasta huomenna (eli tänään). Tietysti halusin, joten hän laittoi verhot sivuun nimelläni varustettuna. Ja josta (sieltä sivusta) kävin ne äsken noutamassa.

Nyt olen sitten kahta verhoa rikkaampi (kaikki kaunis rikastaa elämää) ja lähes 8 euroa vähemmän köyhä kuin eilen olisin ollut, ilman tämän Indiskan myyjättären puuttumista asiaan. Myyjän toiminta oikeasti ilahdutti päivääni eilen. Samoin kuin Pancho Villan jotenkin sulkun miespuoleisen tarjoilijan, joka tuntui olevan pihalla kuin lumiukko (kun laskun loppusumma oli tasan 10 euroa, tyyppi sanoi "kympsä" ja kun hän antoi minulle vaihtorahan takaisin ja sanoin kiitos, niin tyyppi sanoi "samoin"). Mutta se on jo oma tarinansa ja sohvatyynyjä minulla ei edelleenkään ole.

Keksin muuten vitsin, kun katselin eilen illalla Mariaa! televisiosta: Miksi Suomen maaseudulla näkyy nykyisin enää niin harvoin heinäseipäitä? Koska Matti Vanhanen on niellyt ne kaikki.

1. maaliskuuta 2011

The end is the beginning is the end

Norppaprojektin ensimmäinen päivä on lähtenyt takkuillen käyntiin. Söin jonkun Kariniemen ällöttävän kanakorin, joka oli varmaan ravintoarvoltaan yhtä hyvä kuin maultaankin. Ongelmahan tässä kohtaa on tietysti se, että olen maailman laiskin kokki, joten ostan mieluummin valmista syötävää, jota ei tarvitse kuin lämmittää. Pitäisi varmaan ruveta jollekin salaatti- ja kaurapuurolinjalle, joka ei ylitä vaativuus-/vaivasuhteessa kriteerejäni. Myöskin Oscar-valvojaisista, jotka luonnollisesti päättyivät nukahtamiseen, on vielä jäänyt naposteltavaa, joka on pakko syödä loppuun.

Olen kylläkin kävellyt tänään paljon, koska kävin Ikeassa. Siellä tulee käveltyä paljon, vaikka menisi vain "nopeasti läpi", koska se on niin loputtoman suuri. Toki siellä on niitä oikopolkuja, mutta tänään en käyttänyt niitä, vaan menin koko reitin. Jossain vaiheessa pelkäsin jo jääneeni johonkin ikuiseen Ikea-luuppiin, kun nuolet lattiassa vain jatkuivat ja jatkuivat eikä loppua näkynyt. Lopulta pääsin kuitenkin ulos sieltä.

Meinasin ensin syödä Ikeassa niitä kuuluisia lihapullia, joita en ole maistanut vielä koskaan, mutta ilmeisesti ne lihapullat eivät tulekaan muusin kanssa, vaan joko kokoperunan tai ranskanperunoiden? Mitä ihmettä?! Mikä pettymys! Olen aina kuvitellut, että lihapullat syödään perunamuusin kanssa. Kokoperuna! Blah!

Ikeasta saaliikseni jäi vain yksi neulottu viltti (joka on ihana sekä lämmin) ja kynttilöitä. Olen syvästi pettynyt Ikean sohvatyynyjen valikoimaan. Tosi tylsiä ja rumia tyynyjä. Päällimmäisenä tarkoituksenani oli siis käydä ostamassa pari kivaa tyynyä sohvalleni, mutta pah. On mentävä jonnekin muualle. Jonnekin, jossa kaikki ei näytä niin ruotsalaiselta. Älkääkä vaan ehdottako, että alkaisin ommella itse. Hah hah hah haa...


Kukka


Mustaa ja valkoista #61