You and me baby ain't nothin' but mammals

Ei ehkä ole todellista. Eilen ihan muuten vaan katsoin tuolta tämän blogin valvovasta silmästä, että mistä tänne on eniten tullut liikennettä ja hämmästyin niin maan perusteellisesti. Nimittäin yksi suurimmista tulonlähteistä oli tuo ah niin ihana kaksplus.fi. Klikkasin itseni lähteeseen ja todellakin, siellä oltiin käyty lyhyt mutta ytimekäs keskustelu (ei varmaan pitäisi oikeasti linkittää, kaivan taas verta nenästäni) blogistani. Tai lähinnä blogin kirjoittajasta, eli minusta. Keskustelu on kesältä 2010. Miten en ole tiennyt tästä aikaisemmin?

Kirjoitin siis joskus sata vuotta sitten jotain siitä, että olin vahingossa päätynyt lukemaan keskustelua, jossa "kaksplus-mammat" kyselevät kokemuksia peppuseksistä ja huvituin niin paljon, että bloggasin aiheesta. Valitettavasti ketjun aloittaja ei ole osannut laittaa linkkiä suoraan siihen kirjoitukseeni enkä jaksa itse etsiä sitä. Jos joku muu jaksaa, niin be my guest.

Meinasin tukehtua nauruun tuota valitettavan lyhyttä ketjua lukiessani (olisihan se hivellyt, jos minusta oltaisiin puhuttu sivutolkulla). Kritiikki oli niin viiltävää ja paikkansapitävää, että melkein rupesi jännittämään. (Ai niin, edellinen lause oli sitä sarkasmia). Lainaan keskustelun parhaita paloja, niin teidän ei tarvitse klikata itseänne sitä lukemaan, jos ette halua.

"Ei kannattaisi avata kaikkia ketjuja/keskusteluita, sitä voi vaikka unohtua lukemaan peppuseksistä vaikka aihe ei mitenkään kiinnosta."
Tämä kommentoija on kyllä aivan oikeassa, ei kannattaisi. Valitettavasti google silloin johdatti minut väärille poluille. Ja ei, minua ei kiinnosta lukea muiden peppuseksistä. No ei kyllä omastanikaan. Kaikesta ei tarvitse lukea. Eikä kirjoittaa.

"Repesin myös, kun luin sitä hurskastelua. Jokin mystinen voima ilmeisesti pakotti siveellisen naisihmisen avaamaan (peppu)seksiketjun ja sitten tämä hypnotisoitui moisesta pahuudesta niin, että oli pakko lukea koko ketju alusta loppuun saakka".
Hurskastelua... hah hah haa... Siveellisen... hoh hoh hoo... Voin muuten kertoa, että en lukenut sitä ketjua loppuun saakka.

"Jahas. Ollaan varmaan rikottu jonkun äiti-kuva. Eihän äidit harrasta seksiä. Paitsi ehkä lähetyssaarnaajassa perjantaisin saunan jälkeen tmv."
Ei suinkaan. Lähinnä vahvistui se kuva, että joiltain äideiltä katoaa täysin itsesensuuri ja arviontikyky sen jälkeen, kun saadaan lapsia. Ei kaikkea tarvitse jakaa. Kuten ruokatunnilla lasten ulosteen koostumusta kyseisenä aamuna.

"Ilmankos tää saitti on ollu koko päivän ihan tukossa. Ilmaista mainosta rutkasti, ja seksihän myy!"
Olen imarreltu, mutta ei täällä nyt niin paljoa ole lukijoita, että saataisiin kaksplus.fi:n palvelin tukkoon.

"Tuo bloggaaja on vähän putkiaivoisen oloinen, sorry vaan. Ei mitään käsitystä internetin keskustelupalstojen luonteesta ja mm. provoilusta. Millähän perusteella hän arvioi, että keskustelu jota hän kauhistui, ei sisältänyt provoilua."
Juu, ei mitään käsitystä. Minä aina ensisijaisesti kauhistun enkä taatusti koskaan itse provosoi. Mitä siitä alkuperäisestä keskustelusta muistan, niin jos siinä oli provoilua, niin se oli sitten todella huonoa provoilua, koska se ei ollut a) hauskaa, b) ärsyttävää eikä c) siitä kukaan provosoitunut. Tai sitten jotkut saavat hupinsa siitä, mitä me normaalit ihmiset kutsumme keskusteluksi.

Muistakaahan nyt sitten mainita, että bloggaaja oli hyvin tuohtunut tämän tekstin kirjoittaessaan. Ja kauhisteli ja paheksui erittäin paljon.

X-ray mind

Toivottavasti ketään ei ahdista, jos puhun kuolemasta täällä. Mutta kun se on käynyt lähellä, niin sitä tulee käsiteltyä aika paljon. Herkimpien ei välttämättä kannata lukea loppuun asti. Tai en osaa sanoa kannattaako vai ei, sillä itselleni aihe ei ole mikään tabu.

***

Mehän emme tiedä mitä ihmiselle kuoleman jälkeen tapahtuu. Jokaisella on omat teoriansa ja uskomuksensa, mutta kukaan ei ole palannut kertomaan totuutta. Itse lähtökohtaisesti uskon siihen, että kuoleman jälkeen ei ole enää mitään. Toisaalta olen myös hiukan buddhalaisuuteen taipuvainen ja ainakin leikillisesti uskon jälleensyntymään. Tietyt teoriani jopa tukevat tätä, mutta en rupea selittämään niitä, koska ne kuulostavat naurettavilta tullessaan ulos päästäni.

Oli miten oli. Läheisen kuoleman jälkeen ihmistä lohdutetaan sillä, että se edesmennyt kuitenkin jostain pilvenreunalta näkisi ja jollain tavalla huolehtisikin meistä tänne maankamaralle jääneistä. Se on lohdullinen ajatus tietyissä tilanteissa, mutta mihin tuo näkeminen sitten rajoittuu? Elämässäni tapahtuu nimittäin paljon asioita, joita en ole ennenkään kertonut äidille ja nyt yllättäin, kuoleman myötä, hänellä olisikin yliluonnollinen röntgenkatseen tapainen kyky nähdä mitä elämässäni tapahtuu. Olen varma, ettei äiti haluaisikaan nähdä kaikkea, mutta uteliaisuuttaan tietysti katsoisi ja katuisi.

Minulle lohtua on eniten tuonut ajatus siitä, että kuoleman jälkeen ei ole enää mitään. Ei surua, ei huolta, ei katkeruutta, ei mielipahaa sen enempää kuin mitään positiivisia tunteitakaan. Poden niin miljoonasta asiasta huonoa omaatuntoa, että käytännössä ainut lohtu on se, ettei sillä ole enää väliä. Äiti ei ole enää harmissaan siitä, etten käynyt tarpeeksi usein, kun kaikki oli vielä hyvin tai silloin, kun kaikki ei enää ollutkaan niin hyvin. Eikä äiti ole enää loukkaantunut siitä, kun silloinkin sanoin typerästi. Jos kuoleman jälkeen ei ole enää mitään, eikä varsinkaan mitään inhimillisiä tunteita, niin voin ehkä lakata ruoskimasta itseäni näistä asioista. Jossain vaiheessa.

Äiti oli viimeisenä aamunaan suhteellisen tajuttomassa tilassa. Kiinnitin huomiota siihen, ettei hän enää räpsytellyt silmiään ollenkaan, vaikka ne olivat puoliksi auki. Muutama hetki ennen viimeistä henkäystä äidin silmät avautuivat kuitenkin täysin auki ja katse kohdistui jonnekin ylös kattoon. Nousin seisomaan äidin näkökenttään ja liikuin siinä, mutta katse ei kohdistunut minuun eikä seurannut liikettäni. Jonkun ajan päästä silmät sulkeutuivat takaisin siihen puoliksi aukinaiseen asentoon. Tilanne oli aivan järjettömän karmiva, mutta jäi silti kiinnostamaan minua.

Eilen luin blogia, jossa kirjoittajan aviomies kuoli syöpään ja hänen viimeiset hetkensä olivat aivan vastaavanlaiset. Ilmeisesti myös monilla muilla on samanlaisia kokemuksia. Tuo silmien avautuminen juuri ennen loppua on mielenkiintoinen ilmiö ja haluaisin kuulla jonkun asiantuntijalausunnon mistä se johtuu. Mitä sillä hetkellä tapahtuu ja mitä ne silmät näkevät? Tieteellinen minäni uskoo, että kyse on jostain lihasten kouristuksista ja/tai aivojen lopputoiminnasta eikä ihminen näe enää mitään. Henkinen minäni taas pohtii muita vaihtoehtoja.

Joku viisas on joskus sanonut, että ihminen kuolee aina silmät auki. Olen taipuvainen uskomaan.

I'm looking at you through the glass

Mustavalkomaanantaissa yritetään kuvata mahdollisimman monia erilaisia esineitä, joiden materiaalina on lasi.

Galilein lämpömittari on tehty lasista. Kuva kertoo myös, että kotonani on aika lämmintä, koska tuo 22 asteen painokin on alhaalla samassa läjässä muiden alempien lämpötilojen painojen kanssa.

Meinasin ensin kuvata tätä esinettä, mutta sitten muistinkin osallistuneeni sillä jo kerran mustavalkohaasteeseen.

Ensilumi tulee kuudelta

Voihan nenä. Ja räkä. Ja kurkkukipu. Etten sanoisi.

Eilen kaikki oli ihan hyvin. Menin iltasella jumppaan ja sielläkin kaikki oli ihan hyvin. Jaksoin ihan hyvin, tai no, niin hyvin kuin jumpassa nyt yleensäkään jaksan. Mikään ei viitannut flunssaan. Kunnes kotisohvalla hieman myöhemmin kurkku alkoi tuntua kummalta ja vielä vähän myöhemmin nenää alkoi kutittaa ja siinä se sitten oli. Flunssa. Nukuin koko yön villasukat jalassa, jos sillä saisi vielä pelastettua jotain, ja minä inhoan sukat jalassa nukkumista. Ei saanut pelastettua. Aamulla kurkku oli kipeä ja nokkakin vähän vuotaa. Mikään kovin paha tämä ei vielä ole, mutta eipä sitä tiedä mitä tuleman pitää.

Nyt on ehkä ihan hyvä hetkikin vähän aikaa kuluttaa sohvaa (ja nenäliinoja). Olen tässä kuussa tukenut VR:ää niin paljon, että en varmaan halua vähään aikaan matkustaa yhtään minnekään. Mutta kun pysähtyy, on liikaa aikaa ajatella. Tajuan, että koko tähänastinen elämäni jakautuu nyt kahteen osaan: aikaan, jolloin äiti oli, ja aikaan, jolloin äitiä ei enää ole. Mikään ei ole enää samoin. Joulu lähestyy ja se onkin ihan oma lukunsa. Kunpa sen voisi vaan skipata tänä vuonna. Haluaisin, ettei kukaan toivottaisi minulle tänä vuonna hyvää joulua. Toivottaahan ne kuitenkin ja hyvää tarkoittaa. Ehkä parempaa kuin minään jouluna koskaan tätä ennen. Mutta ei se vaan voi olla hyvä.

Jos lunta ei tulisi ollenkaan tänä talvena, niin silloin ehkä vähän tuntuisikin siltä, että tämä talvi jää välistä. Se sopisi minulle oikein hyvin. Kesän jaksaa jotenkin paremmin.

Lisäys: Ai niin, siitähän minun piti avautua tässä, ennen kuin juttu lähti sivuraiteilleen, että on ärsyttävää, kun muuten voisi vaan maata viltin alla kampaamatta naamaa tai hiuksia, mutta on pakko lähteä käymään kaupassa, koska nenäliinat loppuu ja leipä on homeessa.

Everybody knows this party sucks

Tässä on hurahtanut useampi kuukausi ilman kuukauden miestä, mikä ei kai voi kertoa mistään muusta kuin julkkismiesten heikosta tasosta. Nyt tilanteeseen tulee kuitenkin muutos.

Marraskuun mies on ehdottomasti...

Eugene Hütz

Eugene on siis Gogol Bordellon laulaja ja olin eilen katsomassa heitä akustisena Tavastialla. Siis ensinnäkin... Tuo nenä! Oh mein gott, se on niin seksikäs, että housuni melkein putoavat itsellään jalastani. Eugenen silmät sopivat myös oikein hyvin kehystämään tuota nenää.

Eilisellä keikalla huomioni kiinnittyi myös Hützin lihaksiin. Ne eivät olleet mitkään pullisteltavan ylisuuret lihakset, mutta ne erottuivat jokaista yksityiskohtaa myöten ihon alta. Tyypin rasvaprosentin täytyy olla lähellä nollaa. Tuollaisesta jäntevästä lihaksikkuudesta minä tykkään. Moni suomalaisurheilija olisi varmaan kateellinen siitä kropasta.

Dalín ja Poirotin lisäksi on harvoja miehiä, joita pukee viikset. Eugene Hütz on ehdottomasti yksi niistä.

Presidenttipeliä

Vaikka presidentinvaaleihin on vielä pari kuukautta, ei uutisia pysty katsomaan eikä päivän lehteä lukemaan ilman, että siellä jauhettaisiin presidenttiehdokkaista. Siksipä kannan korteni kekoon niin kuin ahkera muurahainen, joka olen.

Minusta ehkä hauskinta näissä vaaleissa on se, että ehdolla on kolme Paavoa. Olen alusta asti heittänyt vitsillä (tai ehkä en) äänestäväni Paavoa, mutta en vain tiedä ketä niistä. Teen siis pienen yhteenvedon mahdollisista Paavoista:

• Väyrynen on ehdottomasti hauskin näistä kolmesta Paavosta. Väyrynen on edukseen talk show -tyyppisissä ohjelmissa ja osaa nauraa itselleenkin. Tai ainakin antaa sellaisen kuvan. Väyrysen poliittisista agendoista minulla ei ole hajuakaan, mutta ne eivät voi olla hyviä.

• Lipponen on lepponen, paitsi jos suuttuu. Lipponen puhuu hitaasti, joten hänen viihdearvonsa on hiukan matalampi kuin Väyrysen. Lipponen on yhtä vanha kuin ikihonka, joten hänestä löytyisi kyllä sellaista entisaikojen presidentin karismaa ja arvovaltaa. Lipponen ei voi olla liian vanha presidentiksi, koska hänen molemmat vanhempansakin ovat vielä elossa.

• Arhinmäki on hurjan nuori presidentiksi eikä varmaan olisi edes lähtenyt ehdolle, ellei omat joukot olisi kannattaneet niin kovasti. Arhinmäki on 35 vuotta Lipposta nuorempi ja varmasti itsekin tietoinen siitä, että ei tule valituksi, toisin kuin nuo kaksi muuta Paavoa. Arhinmäki jakaa Paavoista parhaiten saman arvomaailman minun kanssani.

Nämä pressanvaalit ovat itse asiassa siitäkin hassut, että melkein pitäisi päättää äänestääkö Niinistöä vai Soinia vastaan. Harmi, ettei vaaleissa voi antaa miinusääniä. Jos olisi olemassa sellainen häviävänkin pieni mahdollisuus, että Soini voittaa vaalit, niin silloin minun pitäisi äänestää Niinistöä. Mutta kun en halua.

En voi käsittää Niinistön suosiota. En näe hänessä minkäänlaista karismaa, varsinkaan sen jälkeen, kun tajusin hänen olevan joku tynnyrintapin mittainen. Olen myös kuullut luotettavalta taholta, että Niinistö on mulkku jätkä. Toisaalta Niinistön suosio tuntuu olevan niin suuri, että ei taida olla väliä pidetäänkö vaaleja ollenkaan. Niinistön voisi gallupien perusteella suoraan kruunata presidentiksi.

There are many here among us who feel that life is but a joke

Mitään sanottavaahan ei ole, mutta silti tuntuu, että jotain tänne pitäisi välillä sanoa. Että ette unohtaisi minua, tai minä teitä.

Viime viikko oli niin hektinen, että en ollut yhtä kokonaista päivää kotona tai edes samalla paikkakunnalla kuin koti. Viime viikolla ei ehtinyt ajatella mitään ahdistavia ajatuksia tai surra yksinään. Viime viikolla ei myöskään ehtinyt yhtään urheilla, mistä koin pienesti huonoa omaatuntoa, mutta toisaalta kaikki korvaava oli niin kivaa, ettei omatuntoni kuiskinta paljoa painanut.

Tällä viikolla ehdin olla kotona melkein joka päivä, joten hommat olisi laitettava järjestykseen. Olisi tiskattava massiivinen tiskivuori ja pestävä pyykkiä. Ja käytävä urheilemassa. Olen viime viikkoina yrittänyt käydä kahdesti viikossa kuntosalilla ja kahdesti jumpassa. Mitään tuloksia ei silti näy, mutta saapahan ainakin välillä tuulettaa korvienväliä. Tällä viikolla nimittäin ehtii myös oikein hyvin ahdistua kaikesta mahdollisesta, kuten rahattomuudesta tai tulevaisuuden näköalattomuudesta tai äidittömyydestä.

Tänäkin aamuna heräsin aivan liian aikaisin puhelimen pirinään. Tai oikeasti se ei pirise, vaan soittaa The White Stripesin Seven Nation Armya. En vastannut, koska tiesin soittajan olevan taas joku joka yrittää myydä minulle jotain, mihin minulla ei ole varaa saati kiinnostusta. Soitin jokunen viikko sitten Robinson-palveluun, joten kai niiden kohta pitäisi vaieta. Vihasin sitä puhelinmyyjää enemmän kuin ketään hetkeen, sillä heti herättyäni rupesin miettimään tilin saldoa ja laskujen yhteissummaa, eikä lopputulos ollut mitenkään positiivinen. Mutta onneksi verokarhu kohta palauttaa minulle sen, mikä minulle kuuluu.

Lähitulevaisuudessa on luvassa kummipojan ensimmäiset synttärit sitten itse syntymän sekä elämäni toinen vierailu Tavastialla. Ensimmäisen — ja tähän mennessä ainoan — kerran olin Tavastialla joskus vuosia sitten kuuntelemassa CMX:ää. Yrjänä aloitti keikan sanomalla, että "tänään soitamme pitkään" ja sen jälkeen CMX soitti tunnin, sisältäen encoren. Olin hämmentynyt. Jos tuo on helsinkiläisellä mittakaavalla pitkään, niin toivottavasti tämä seuraava Tavastian keikka on vieläkin pidempi. Mutta siitä lisää ensiviikolla, ehkä.

Nyt rupean. Ehkä.

(Kuva täältä).

Little piece of eye candy

Kun nyt kerta haukuin Google Readeria tuossa taannoin, niin on nyt pakko ottaa pikkuisen myös takaisin.

Nimittäin siihen tulla tupsahti tässä joku päivitys, jonka asensin, ja noiden pikkuruisten kuvakkeiden myötä siitä tuli heti huomattavasti kivemman näköinen. Jopa iloinen. Tykkään taas.

Readerin yläosa on yhä tylsä ja väritön, mutta kuka sitä nyt katselee. On tämä ainakin parannus.

I am the sky

Lovely, dramatic, passionate, restless.

Virke viikonvaihteeksi

"Pelkään ettei elämäni voi muuttua enää hyväksi, että se on hajalla ja että se mikä siinä on mennyt rikki on jotain minkä on pakko toimia jotta kaiken saisi taas kuntoon, ja jos näin on, elämäni ei muutu hyväksi siltikään vaikka tapahtuisi jotain hienoa, koska hienoilla asioilla ei ole enää paikkaa johon kiinnittyä."

(Erlend Loe: Muleum)

Onko kukaan lukenut Muleumia? Tai Erlend Loen kirjoja ylipäänsä? Loella on jotenkin lapsenomainen tapa kirjoittaa ja rakentaa lauseita. Tykkään hänen kirjoistaan ihan valtavasti. Varsinkin Supernaiivia lukiessa sai nauraa räkättää oikein kunnolla. Enkä pysty enää ikinä suhtautumaan hakkaan neutraalisti.

Muleum kertoo 18-vuotiaasta Juliesta, jonka koko perhe on kuollut lento-onnettomuudessa ja Juliesta on tullut sen jälkeen varsin itsetuhoinen. Ei kuitenkaan mitenkään riipivällä ja säälittävällä tavalla, vaan varsin realistisella ja hauskalla tavalla. Mutta ei siitä sen enempää, koska en jaksa kirjoitella kirja-arvosteluja enkä halua tehdä juonipaljastuksia.

Tuo yllä siteeraamani lause vaan takertui minuun eilen illalla. Oli pakko ottaa se muistiin ja jakaa kanssanne.

Don't ask us to attend 'cos we're not all there

Facebookissa ihmiset myyvät itsensä markkinavoimille aika halpaan hintaan. Jos joku yritys lupaa lahjoittaa hyväntekeväisyyteen rahaa, kun x kappaletta ihmisiä tykkää, niin jo vain ihmiset tykkää. Jos yritys lupaa arpoa lahjakortin tai jotain muuta tykkääjien kesken, niin heti alkaa joukkotykkääminen. Huolimatta siitä, minkälaisesta yrityksestä on kyse. Se voi olla joku pieni paja jostain takahikiältä, josta kukaan ei ole koskaan kuullutkaan, mutta materian- tai egotrippauksen kiilto silmissä siitä silti tykätään, tai sitten kyse voi olla jostain suuresta makkaratehtaasta, jonka tuotteista kyllä tavallaan tykätään, mutta tuskin ihan siinä määrin, että tulisi ilman lahjontaa mieleen ihan Facebookissa ruveta fanittamaan. Jee, sikahyvää makkaraa! (Pun intended).

Facebookissa kohotetaan kasvojaan tuomalla esiin omia arvojaan tavalla tai toisella. Itse en ikinä osallistuisi näihin "jos niin ja niin monta ihmistä tykkää, niin lahjoitamme rahaa kohteeseen x" -juttuihin. Jos yritys haluaa antaa rahaa hyväntekeväisyyteen, niin on hyvä ja tekee sen ilman ehtoja. En myöskään lähtisi mukaan jonkun yrityksen markkinointiosaston junailemaan kampanjaan, jonkun säälittävän 25 euron lahjakortin takia.

Sama koskee tätä blogia. Minä, kuten varmasti monet muutkin bloggaajat, saan jatkuvasti sähköpostiini viestejä erilaisilta markkinointitahoilta, että nyt on tällaista kivaa, lukijasikin varmasti arvostaisivat ja haluaisivat tietää tästä fantsusta jutusta! Eikä minulle edes luvata mitään erityistä siitä hyvästä, että antaisin heille mainostilaa. Hei kamoon? Sitten kun en reagoi, ne lähettävät uuden viestin, että et ehkä huomannut sitä edellistä viestiä. Viimeisin viesti päättyi mainintaan, että jos en halua vastaanottaa viestejä aiheesta, niin vastaa tähän viestiin "ei kiitos". Kuulkaas, ei tule tapahtumaan. En aio sormeani heilauttaa noiden turhanpäiväisyyksien vuoksi (tämän enempää), joita en ole edes pyytänyt saada sähköpostiini. Enkä aio myydä halvalla tätä blogiani markkinavoimille, saati sitten antaa ilmaiseksi.

Mainostilaa saa, jos hinnasta sovitaan, mutta tämä tyttö ei ole mikään halpa!

Painukaa vittuun pakastearkut

Marraskuu, se kamala ankeuttaja on taas täällä. Vuorokauden ympäri on lähes yhtä pimeätä. Jos kotona haluaa nähdä jotain, on pakko laittaa valot päälle. Keskellä päivää! Ulkona ja sisälläni on yhtä harmaata. En kuitenkaan toivo myöskään lunta, kuten monet tekevät, sillä inhoan lunta. Lunta saisi sataa joskus hiukan ennen joulua (tänä vuonna silläkään ei ole väliä) ja sulaa sitten pikkuhiljaa tammikuun aikana pois. Lumen sijasta toivon edes pikkiriikkistä auringon pilkahdusta.

Samaa harmautta ja ankeutta on näköjään myös Googlella nykyisin. Kaikki Google+:aa käyttävät tietävät, miten ankean näköinen mesta se on. No, maanantaina Google Reader muuttui yhtä ankean näköiseksi. Keksin vippaskonsteja, ettei minun tarvitse katsella sen ankeaa olemusta enää niin paljon, eli asensin siis Chromeeni apukikkareen.

Uusi ankea Google Reader

Ei siinä vielä kaikki. Tänään Gmailin, tuon iloisella teemalla varustetun piristyksen alareunaan oli ilmestynyt nappula "Vaihda uuteen ulkoasuun". Arvasin ja pelkäsin jo pahinta enkä klikannut sitä, mutta selvitin millainen se uusi ulkoasu tulisi olemaan. Aivan. Yhtä tylsä ja ankea kuin G+:n ja nyt myös Google Readerin ulkoasu.

Vanha iloinen Gmail

Haluaisin vain kysyä, että mitä hemmettiä Google? Eikö elämä ole riittävän ankeata ja väritöntä ilman, että tekin tunnustatte tästä eteenpäin harmaan ainoaksi väriksi, mitä valkoisen päälle voi laittaa?