29. huhtikuuta 2010

I was looking for some action but all I found was cigarettes and alcohol


Vaikka itse en poltakaan tupakkaa, niin tämä uutinen on ehkä älyttömintä, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Oli pakko tarkistaa kalenterista, että onko tänään aprillipäivä. Niin että jos parin vuoden päästä meillä myydään vain valkoisia tupakka-askeja ilman mitään logoja, hermeettisen kokoisilla varoitusteksteillä varustettuina, niin siitä voi kiittää vain Suomen sosiaali- ja terveysministeriötä. Kas teinithän ei enää halua polttaa sen jälkeen, kun tupakka-askit eivät ole kivan värisiä. Kyllähän te muistatte ne teinivuodet, kun ajattelitte, että tuo aski näyttää niin hirmu kivalta, että halusitte sen ostaa omaksi, ja siitä se tupakointi sitten lähti.

Seuraavaksi voisikin sitten viini-, olut- yms. pulloista kieltää etiketit. Pullossa saisi pienellä lukea perustiedot, kuten mistä maasta viini on ja paljonko siinä on alkoholia. Kaupan tai Alkon kassa voisi vielä pitää joka kerta jonkun pienen moraalisaarnan alkoholin ja tupakan epäterveellisyydestä ennen myyntitapahtumaa.

Oikeastaan tämän koko ajatuksen voisi jatkojalostaa niin, että lopetettaisiin turha pakkaaminen. Se olisi jopa luonnon kannalta hyvä ratkaisu. Kaikki tuotteet myytäisiin kaupoissa ruskeissa pahvipakkauksissa tai paperipusseissa, joista ei päälle päin juuri arvaisi mitä pakkauksen sisällä on. Mutta siitä meidän ei tarvitsisi murehtia, koska me emme myöskään saisi itse päättää mitä ostamme kaupasta. Menisimme vain kauppaan jonottamaan ja esittämällä elintarvikekortin saisimme jonkinlaisen pakkauksen eri tuotteita, joita me EU:n komission mielestä sillä hetkellä tarvitsemme. Tuotteet oikeastaan voisi saada jonkinlaista työsuoritusta vastaan, niin ei suotta tarvisi rahaakaan vaihtaa.



Ja he kaikki elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka.

28. huhtikuuta 2010

Zäbä däbä däbä däbä däbä däbä dää

Tänään ei voisi ainakaan sanoa, että "ei menny taas ihan niin kuin elokuvissa". Tänään meni just niin kuin elokuvissa. Kuin jossain huonossa b-luokan komediassa.

Minulla oli tänään aamulla yksi palaveri, johon osallistumiseni oli pakollista. Valmistauduin illalla palaveriin ja laitoin nukkumaan mennessäni herätyskellon soimaan. Oman pääni hajanaisuuden tuntiessani tein vielä tuplatarkistuksen, että herätyskello varmasti on soimassa ja vieläpä sellaiseen aikaan, että ehdin paikalle. Ja ei kun nukkumaan. Joskus viiden aikaan aamulla herään siihen, että olkapäätäni jomottaa. Nousen ottamaan särkylääkkeen ja katson kellosta, että ehdin nukkua vielä kaksi tuntia ennen herätyskellon soimista. Köpsähdän takaisin sänkyyn nukkumaan. Seuraavan kerran herään kaksi tuntia sen palaverin jälkeen.

Jossain vaiheessa aamua siis on tapahtunut jotain täysin minulle tuntematonta. Kun herättyäni katsoin herätyskelloani, niin se oli laitettu pois päältä. Minulla ei kuitenkaan ole mitään muistikuvaa siitä, että olisin laittanut herätyskellon pois päältä, tai että se edes olisi soinut. Voitte kuvitella, että vitutti. Ensimmäinen ajatus oli soittaa jonnekin ja toinen ajatus oli laittaa pahoittelu tekstiviestinä, mutta tajusin, ettei minulla ollut kuin yhden paikalla olleen puhelinnumero ja siihen numeroon viestittäminen olisi ollut melko turhaa. Siinä sitten odottelin, että läppäri puuskutti itsensä pystyyn ja laitoin sähköpostilla muutaman pahoittelun ja ontuvan selittelyn asianosaisille.

En vielä tiedä millainen anteeksiannon tilanne on ja kuinka pahat sanktiot tästä seuraavat. Luulen, että selviän jollain arvosanan madaltamisella, mikä nyt ei varsinaisesti minua haittaa. Suurempi kysymys onkin varmaan se, että kuinka annan itselleni anteeksi tämän hutiloimisen. Harmittaa niin paljon, että on kyllä varmaan pakko rankaista itseäni jollain tavalla. Sitä paitsi koululla olisi saanut tänään ilmaista ruokaakin, mutta missasin senkin.

Päivä on muutenkin kruunaantunut maksukehoituksella laskusta, jonka en tiennyt olevan maksamatta ja kolmella erillisellä kauppareissulla, kun aina jotain unohtuu. Onneksi kohta voi mennä takaisin nukkumaan ennen kuin tapahtuu jotain kamalaa.


24. huhtikuuta 2010

Let's go get lost


Subilla tulee lauantaisin ohjelma Gwyneth Espanjassa, alkuperäiseltä nimeltään Spain... On the road again. Oletteko katsoneet? Vähänkö se on ihana! Ohjelmassa Gwyneth Paltrow ja muita tyyppejä kiertää ympäri Espanjaa syömässä ja juomassa paikallisia ruokia ja viinejä ja kaikkea. Ruoka on niin älyttömän herkullisen näköistä ja maisemat uskomattoman ihania. Ohjelmaa katsoessa tulee väkisinkin olo, että tuolla minun pitäisi olla eikä täällä. Olisipa rahaa ja matkaseuraa, niin lähtisin vaikka koko kesäksi kiertämään Espanjaa, Italiaa, Ranskaa ja muuta Eurooppaa. Söisin niin, että napa ruskaa ja olisin koko ajan pienessä nousuhumalassa kaikesta viinien maistelusta!

Mutta nytpä olen täällä, Suomen kylmässä keväässä (kyllä se tästä lämpenee), vieläkin pienessä flunssassa, yksin kotona istumassa lauantai-iltana katsomassa televisiosta, kun toiset kokee asioita. Tylsää. Tänä iltana on ollut sellainen tunne, että olen ainoa ihminen tässä maailmassa, joka on yksin kotona lauantai-iltana. Nekin kaverit, jotka näkyvät olevan "online" eri viestimissä, ovat parisuhteessa eläviä eivätkä siis ole yksin kotona. Ja se on ihan eri asia olla jonkun kanssa kotona kuin ihan itsekseen. Itsekseen on vähän säälittävää.

Mainittakoon, että oikeasti minulle on yleensä ihan sama olenko kotosalla keskenäni jonain tiettynä viikonpäivänä, mutta tämä oli vain tällainen tuokiokuvaus. Tänään on tällainen fiilis. Kevättä rinnassa.

Ps. Gwyneth Paltrowssa on pakko olla jotain vikaa. Ärsyttävää, että joku voi olla noin täydellisen kaunis ja niin herttainen, ettei sen täydellisyydestä voi edes ärsyyntyä.

23. huhtikuuta 2010

It's not about the smile you wear but the way we make out

Ennen kuin palaan noihin edellisen kirjoituksen aihe-ehdotuksiin, niin kysyisin, että onko kellään kokemusta hampaiden valkaisusta?

Katselin tänään purukalustoani aamulla vessan peilistä ja jotenkin siitä heräsi se ajatus, että valkaista täytyisi. Muistan vielä ne ajat kaksikymmentä vuotta sitten, kun katselin samaa purukalustoa eri kylpyhuoneen peilistä ja ajattelin, että nehän ovat melko valkoiset. No ei ole enää. Kahvi ja kokis ja elämä ylipäänsä tummentaa. En halua mitään sellaisia hullun valkoisia hampaita, mitä Hollywood-tähtösillä näkee, mutta edes pikkuisen valkoisemmat olisi kivat.

Tutkailin asiaa vähän netistä ja kävi ilmi, että laserilla hoidettu valkaisu olisi kai nopein ja kivuttomin, mutta hinnat on ihan pilvissä. Ja muutenkin hammaslääkärissäkin tehty hampaiden valkaisu on ihan liian kallista minun rahapussilleni. Sen sijaan on noita itsehoitojuttuja, joita saisi ihan kohtuulliseen hintaan. Eräälläkin nettisivulla "asiakkaiden mielipiteiden" mukaan kyseinen töhkä on ihan yhtä hyvää kuin hammaslääkärien vastaava, mutta mistä sen tietää onko nuo oikeita mielipiteitä vai vaan keksittyjä kehuja sinne nettisivulle.

Minulla on yksi kaveri, jolla on ihan uskomattoman kauniit ja valkoiset hampaat. Koskaan en ole tullut kysyneeksi, että miten hän oikein pitää hampaansa sen näköisinä. Miten te muut pidätte hampaanne nätteinä ja valkoisina? Vai eikö kukaan koskaan valkaise hampaitaan? Kertokaa, neuvokaa, ohjatkaa!

22. huhtikuuta 2010

What's the point if there's no point

Rupesin kirjoittamaan postausta, mutta sitten tajusin, ettei minulla ole mitään sanottavaa ja pyyhin sen pois. Päätin, että en enää kirjoittele postauksia väkisin, jos ei ole mitään sanottavaa. Ja sitten kirjoitin postauksen siitä, etten kirjoita enää postauksia, jos ei ole mitään sanottavaa.

Melkein teki mieli pyyhkiä pois tuo edellinen postauskin samalla vauhdilla, koska se jos mikä oli kuumehoureissa kirjoitettu, mutta päätin etten rupea sensuroimaan itseäni vain siksi, etteivät ajatukseni välttämättä saa kannatusta. Ja sitä paitsi Layne on pupu ja jumalasta seuraava. Olettaen, että Jim Morrison on se jumala. Paitsi etten ole ihan varma tuosta arvojärjestyksestä.

Olen yhä flunssassa. Onneksi aivastelu on vähän vähentynyt, niin ei tarvitse niistä ja rasvata nenääkään niin usein. Hiukkasen heikossa hapessa olen vielä. Lähdin tänään käymään yliopistolla, niin matkalla meinasin kävellä yhden talon seinää päin. Ja koululla elin jännittäviä hetkiä, kun jollekin puhuessani ei koskaan tiennyt etukäteen tuleeko kurkusta ääntä vai ei. Huomenna uudestaan, hiphei!

Okei. Joku flunssamato varmaan on ryöminyt aivoihini ja tyhmettänyt minut täysin. Hei tehdäänpä niin, että te päätätte mistä aiheesta kirjoitan seuraavaksi! Hahaa, mieletöntä delegointia! *mielipuolista naurua*

20. huhtikuuta 2010

Lost inside my sick head

Google on melko negatiivinen. Kuka edes haluaa nähdä kuvia pari viikkoa kuolleena olleesta tyypistä? Ilmeisesti aika moni. Laynesta taitaa olla kyllä viimeisiltä vuosilta tosi vähän mitään kuvia missään. Veikkaisin, että itse näkemäni viimeiset kuvat on jostain vuodelta -98, tyyppi kuitenkin kuoli vasta 2002. Ehkä ihan hyvä niin, kuitenkin. (Siis se, ettei ole niitä kuvia, ei se, että kuoli).

Olen tässä nousukuumeissani kuunnellut taas pitkästä aikaa Alice In Chainsia. Siis oikein kuunnellut. Luin jostain keskustelupalstalta, että Layne oli vain luuserinarkkari ja AIC kuulostaa ihan samalta ilmankin häntä. Ja paskanmarjat, sanoisin. Sävelkorvatonta, sanoisin. En usko, että löydän koskaan ketään toista laulajaa, jonka ääntä rakastaisin yhtä paljon kuin Laynen ääntä. Se menee korvistani sisään ja rakastelee jokaista aivosoluani kaikissa mahdollisissa asennoissa. Olisipa ollut niin hienoa päästä joskus näkemään ja kuulemaan se livenä, mutta ei voi mitään.

Kuunnelkaa vaikka.





Ps. Tämähän on melkein kuin olisin palannut blogini alkulähteille. Tästähän se kaikki lähti aikanaan.

19. huhtikuuta 2010

Long overdue kirjameemi

Minh haastoi minut joskus sata vuotta sitten vastailemaan meemiin, joka käsitteli tällä kertaa kirjoja ja lukemista. Olen nyt flunssainen ja aivokuollut, joten löysin tämän keskeneräisenä blogini kätköistä.


1) Mikä kirja itketti?
- Okei, heti ekana hassu kysymys. Tai hassu vastaus. En muista ihan kauheasti itkeneeni kirjoja lukiessani, kuten en itke kovin helposti elokuvia katsoessanikaan. Itken, jos olen jossain itsesäälikieriskelyvaiheessa elämässäni. Muuten saa aika paljon yrittää, että liikutun kyyneliin saakka. Muistan kuitenkin yhden kirjan, jota lukiessani itkin. Muistan sen, koska tilanne oli jotenkin absurdi ja jokseenkin odottamaton. Kun lainasin kirjastosta Mötley Crüesta kertovan Dirt - Törkytehdas, en ihan välttämättä ajatellut sen olevan se kirja, joka saa minut itkemään. Mutta toisin vain kävi. Minusta se kohta Vince Neilin kuolevasta pienestä tyttärestä oli vaan niin surullinen, että nyyhkytin ihan täysillä lukiessani sitä.

2) Mikä kirja nauratti?
- Aika monetkin kirjat on naurattaneet, mutta ekana tulee mieleen Nick Hornbyn Poika (About a Boy). Muistan nauraneeni ääneen (yksikseni) lukiessani sitä. Poika on leffana oikein hyvä, mutta itse kirja on leffaakin parempi. Leffaa on tietysti tehty suurelle (amerikkalaiselle) yleisölle sopivammaksi ja siitä on jätetty Kurt Cobainin kuolemat ja sellaiset pois. Nick Hornby on yksi lempparikirjailijoistani.

3) Mikä oksetti?
- Niin paljon kuin Salvador Dalía arvostankin taiteilijana, niin Neron päiväkirja oli minulle vähän liikaa. Dalí on sanonut, että ainoa ero hänen ja hullun välillä on se, ettei hän ole hullu, mutta en tiedä olenko aivan vakuuttunut asiasta... Pääsin Neron päiväkirjassa siihen asti, kun Dalí muistaakseni siveli itseään jollain silliliemellä tai muulla ällöttävällä ja antoi kärpästen tulla pörräämään ympärilleen ja kuvaili kirjassa jotenkin melko seikkaperäisesti omia kuviteltuja suomujaan. Ehkä joskus voisin kokeilla lukea kyseisen kirjan uudestaan, jos pääsisin tuosta kohdasta yli tällä kertaa.

4) Mihin henkilöhahmoon samaistuit?
- Luin viime kesänä Laura Honkasalon kirjan Tyttökerho. Sain sen ilmaiseksi jostain, joten en odottanut ihan kauheita kirjalta. En nyt muista oliko se erityisen hyvä kirja, mutta jostain käsittämättömästä syystä samaistuin siihen kirjan päähenkilöön, Katriin. En oikein tiedä tai muista mistä se samaistuminen johtui, koska en kuitenkaan pitänyt sitä Katria yhtään samanlaisena kuin itseäni. Pitäisi lukea se kirja varmaan uudestaan, että muistaisin, mutta varmaan sillä oli jotain tekemistä sen rakkauselämän epäonnisuuden kanssa.

5) Minkä kirjan jätit kesken?
- Olen jättänyt kesken ihan älyttömän monia kirjoja. Victor Hugon Kurjat jätin kesken, koska en halunnut Jean Valjeanille käyvän huonosti. Patricia Cornwellin Murhamiehen muotokuvan jätin kesken, koska se meni pelottavuudessaan ylitse uskallukseni enkä pystynyt enää lukemaan siitä Viiltäjä-Jackin tekemästä viimeisestä ja kaikista karmivimmasta murhasta. Taru Sormusten Herrasta olen jättänyt kesken, koska en vaan jaksanut lukea sitä loppuun. Jätän myös kaikki huonot kirjat kesken, olen kovin huono pakottamaan itseni lukemaan loppuun jotain, mikä ei jaksa pitää mielenkiintoa yllä.

6) Minkä kirjan toivoisit jättäneesi kesken?
- No, kuten edellisestä vastauksesta voi havaita, niin en juurikaan lue kirjoja loppuun mikäli ne eivät ole sen arvoisia. Tietysti on varmaan jokunen kirja, jonka loppuratkaisuun olen ollut pettynyt, mutta en nyt osaa nimetä yhtään. Enkä nyt silti olisi toivonut, että en olisi lukenut sitä loppuun, vaikka olisinkin tahtonut sen päättyvän toisin.

7) Minkä kirjan luit uudestaan?
- No ainakin sen aiemmin mainitun Nick Hornbyn Pojan olen lukenut pari kertaa ja muistaakseni myös Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla. Saattaahan noita joitain muitakin olla, mutta en nyt muista. Niin joo, Nikke ja nenä on tullut myöskin luettua pari kertaa.

8) Minkä kirjan luit mutta et kehtaa myöntää lukeneesi?
- Se oli joku semmoinen seksiopas, joka tuli ihan vahingossa ja pyytämättä jostain kirjakerhosta. Tai jos ihan suoraan saan sanoa, niin lukenut sitä kokonaan, koska se oli niin typerä. En nyt muista sen nimeä. Kirjoittaja oli joku, jolla oli ollut televisiossakin jotain typeriä seksiopastusohjelmia. Tai varmasti ihan kivoja ja tarpeellisia. Ei kun joo, tämähän se olikin. No, myönsin nyt sitten kuitenkin.

9) Mitä kirjaa suosittelet?
- Tällä hetkellä suosittelen William S. Burroughsin kirjoja Hämy sekä Kissa sisälläni, koska olen lukenut ne viimemmäksi ja tykkäsin niistä. Jälkimmäistä suositteli joku täällä blogissani, kiitos siitä. Kumpikin on ihan tosi ohut kirja, joten varsin sopivaa luettavaa aivokuolleellekin.

10) Minkä kirjan lukemisesta olet ylpeä?
- En minkään kai erityisesti. Olen ylpeä, että uskalsin jättää Paulo Coelhon Alkemistin kesken heti alussa, vaikka se onkin niitä kirjoja jotka kuuluu lukea. Tunsin itseni luopioksi enkä uskaltanut sanoa kenellekään, etten saanut luettua sitä alkua pidemmälle. Sittemmin olen tavannut muitakin, joiden mielestä se kirja on ihan täyttä paskaa. Mutta niin, palatakseni alkuperäiseen kysymykseen, en lue kirjoja siksi että voisin kehuskella niiden lukemisella. Muuten olisin lukenut raamatun ja Kalevalan ja kaikki muut merkkiteokset. Tai no joo. On minulla pari tuommoista ihan tajuttoman paksua Cisco Verkkoakatemia -opusta tuolla hyllyssä. Niiden lukemisesta varmaan voi jo vähän ollakin ylpeä.


Ja sitten lopuksi voisin vielä kysyä hyviä vinkkejä kurkkukivun poistamiseen? Siis sellaisia vinkkejä, jotka auttavat heti eikä joskus viikon päästä.

17. huhtikuuta 2010

Elämä on hauras

Viime päivinä on ollut vaikea löytää hyviä sanoja, jotka voisi asetella peräjälkeen tänne. Elämässä tapahtuu niin pahoja asioita, etten oikeastaan halua kirjoittaa niistä tänne, ja toisaalta taas on epäreilua vihjailla jostain ikävästä, jos ei kerro. Kuitenkaan en halua kauheasti yksityisasioilla repostella täällä, varsinkaan muiden yksityisasioilla. Olen itse siis ihan okei, mutta... No sanotaanko vaikka niin, että tilastojen mukaan useampi kuin joka neljäs suomalainen sairastuu siihen s-juttuun elämänsä aikana, ja että vanhempiaan ei kannata pitää itsestäänselvyyksinä. Mutta. Elämme toivossa.

Eilen illalla näin ihan sattumalta sen nuoren runopojan, jonka perään haikailin viime syksyn ja suuren osan talvestakin. Luulin, ettei se enää liikauttaisi minua suuntaan eikä toiseen, jos näkisin sen jonkun tytön kanssa. Toisin kuitenkin kävi. Yllätyin itsekin siitä hyökyaallosta, joka alkoi ensin vatsanpohjasta ja löi sitten koko kropan läpi päähän, josta seurasi vituttava olotila. Enhän minä kai enää edes haluaisi sen kanssa ihan oikeasti mitään. En tiedä oliko se tunne oikeastaan sitten vain vitutusta siitä, että kaikki muut saavat sen kestä oikeasti tykkäävät, tuokin poika, mutta minä en, eikä niinkään mustasukkaisuutta. En tiedä. Ilkeä mieleni teki kuitenkin heti huomion, että ne kävelivät toisistaan kauhean kaukana eivätkä edes puhuneet mitään. Ei se näyttänyt rakastuneelta parilta, mutta toisaalta ehkä ne ei vaan ole sitten sen tyyppisiä ihmisiä. No. Ihan sama. Ihan kiva.

Yksi ärsyttävä seikka on uudet naapurini. Ennen kylpyhuoneessani saattoi satunnaisesti haista tupakka todella voimakkaasti perjantai- tai lauantai-iltana. Sen jotenkin kesti, koska tiesi että se haju menee pois eikä se onneksi levinnyt kylpyhuoneen ulkopuolelle. No nyt ilmeisesti tämän naapurien vaihtumisen seurauksena kylpyhuoneessani on ruvennut leijumaan 24/7 sellainen ällöttävän imelä makea haju. Se on niin tunkkainen haju, ettei se voi mitenkään tulla mistään omasta pesuaineestani, vaan sen on pakko tulla ilmanvaihtoa pitkin naapurista. Siihen mitä naapurit harrastavat kylpyhuoneessaan ei kai voi olla kuin yksi vaihtoehto... Luulen, että niillä on siellä wunderbaum-viljelykset!

15. huhtikuuta 2010

Hyppy







Valokuvatorstain 163. haaste.

13. huhtikuuta 2010

Tiinan keittiössä: Haastava jälkiruoka

Tänään Tiinan keittiössä tehtiin mansikka-banaanirahkaa. Rahkan valmistukseen tarvitaan seuraavia aineksia:
  • purkki kuohukermaa
  • purkki maitorahkaa
  • pakasterasiallinen viime kesän mansikoita
  • pari ylikypsää banaania
  • sokeria

Tästä jälkiruoasta erityisen haastavan tekee se, että sen valmistelu täytyy aloittaa jo useita päiviä etukäteen. Ensin täytyy käydä ostamassa kaupasta ne banaanit. Koska kaupasta kuuluu ostaa vain puoliraakoja banaaneja, koska ne ovat parhaita, niin banaanien täytyy antaa kypsyä rauhassa muutaman päivän. Mielellään vaikkapa viikonlopun ylitse. Myös mansikat täytyy muistaa ottaa sulamaan etukäteen. Tämä onkin haastava vaihe, joka usein unohtuu, mutta ainakin se antaa banaaneille lisäaikaa kypsymiseen, kun siirtää mansikoiden sulattamisen taas seuraavaan päivään. Ja ei, mansikoita ei kuulu sulattaa mikrossa. Se ei ole riittävän autenttista toimintaa, että saataisiin hyvää jälkiruokaa.

Kun banaanit on riittävän kypsiä ja mansikat ainakin melkein sulaneita, niin voidaan tarttua toimeen. Ensin kaadetaan kuohukerma astiaan ja vatkataan se kivan kuohkeaksi. Kermavaahtoon voidaan sekoittaa jämät kaapista löytyneen vanilliinisokeripurkin pohjalta ja muuten ihan tavallista kidesokeria omantunnon (ja maun) mukaan, eli reippaasti. Maitorahka kipataan kermavaahdon päälle ja sekoitetaan. Tämän jälkeen voidaankin pilkkoa banaanit ja mansikat joukkoon, mutta kannattaa olla varovainen teräaseiden kanssa. Vaihtoehto on tietysti myös laittaa ne kokonaisina joukkoon, mutta erityisesti banaanin sekoittaminen kokonaisena rahkaan lisää valmistuksen haastavuutta entisestään.




Rahkan voi jättää tuollaiseksi, koska vatsassahan se menee sekaisin kuitenkin, mutta ehkä se maistuu vielä hitusen paremmalta, jos kaikki ainekset sekoittaa keskenään. Kannattaa vielä maistaa sitä ja lisätä sokeria tarvittaessa. Rahkan maku paranee, jos sen antaa tekeytyä jääkaapissa vielä vähän aikaa ennen suuhun mättämistä.




No niin, nyt kaikki vaan herkuttelemaan. Jos aloitatte valmistelut heti huomenna, niin voitte saada jo viikonlopuksi oikein maukasta rahkaherkkua!

12. huhtikuuta 2010

Optimism is the opium of the people

Joku (Mymskä?) joskus sanoi, että olen positiivisimpia tietämiään ihmisiä. Olen nyt tässä miettinyt omaa positiivisuuttani. En tiedä olenko oikeasti positiivinen ihminen. En ainakaan sellainen naminami-yltiöpositiivinen, joka ei kestä elämän realiteetteja. Olen oikeastaan aika skeptinen ihminen. Jokaisen ikävuoden mukana tulee aimo annos skeptisyyttä lisää. Samalla olen kai kuitenkin optimisti, koska optimistin kuulemma tunnistaa siitä, että hän alkaa täyttää ristikkoa kuulakärkikynällä. Tai sitten olen vaan suurpiirteinen. Mitä eroa on optimistisella ja positiivisella ihmisellä?

Positiivisuuteni on ehkä sitä laatua, että olen aika easy going enkä jaksa ottaa asioista kauheasti paineita. Tai stressata asioista. Olen varmaan saanut aina kaiken ihan liian helpolla, koska uskon yhäkin asioiden järjestyvän aina tavalla tai toisella. Joskus ryhmätöitä tehdessä rupean ottamaan väkisin ohjat käsiini ja piiskaamaan toisia ryhmän jäseniä eteenpäin, mikäli hommat eivät etene mieleni mukaisesti, mitä jotkut erehtyvät luulemaan stressaamiseksi. Sitä se ei kuitenkaan ole, en vaan tykkää (muiden) vätystelystä.

En myöskään jaksa enkä osaa ikinä murehtia asioita etukäteen. Uskon aina, että elämä kantaa ja "kyllä se siitä". Olen huomannut, että se ei ole aina hyvä asia. Sitten jos joskus toteutuukin se pahin mahdollinen, niin tilanne tulee minulle valtavana yllätyksenä. Kun joku enemmän asioita huolehtiva on ehkä osannut varautua siihen jo etukäteen. Esimerkkinä voi ottaa vaikka sen, kun edesmennyt kissamme lopetettiin. Vaikka tiesin miten kipeä se on, niin luulin meillä olevan vielä yhteistä aikaa. Se oli melkoinen shokki, kun se ei sitten viimeisellä kerralla enää tullutkaan eläinlääkäristä kotiin.

Typerää optimismia on myös se, että lähes jokaisen työhaastattelun jälkeen lapsellisesti jossain alitajunnassani luulen kuitenkin saavani sen työpaikan. Siis tämäkin on jotenkin niin kahtiajakoinen asia, kun ihan oikeasti en koskaan usko saavani niitä työpaikkoja. Tästä huolimatta mielessäni kuvittelen jo valmiiksi, miten kerron ilouutisesta kaikille tutuille ja kylänmiehille ja miten ihanaa on kun vihdoin saa palkkaa jostain ja melkein kulutan ensimmäisen tilin jo etukäteen. Ja sitten petyn, kun en saakaan sitä työpaikkaa. Vaikka haastattelussa olisi käynyt vain yksi ihminen minun lisäkseni, niin ikinä se arpaonni ei osu minuun. Mutta se olisikin sitten aihe jo ihan uuteen postaukseen.

Tämmöisiä nyt vaan mietiskelen täällä.

8. huhtikuuta 2010

Vaihtoehto


Valokuvatorstain 162. haaste.

7. huhtikuuta 2010

Give me a reason to be beautiful


Aina on yhtä kamalaa nähdä itsensä valokuvissa. Peilistä takaisin katsoo yleensä joku edes suhteellisen nätti tyttö, mutta valokuvissa sen tytön tilalla onkin joku kauhea olminvärinen ektoplasmasta muodostunut möhkäle. Sitten sitä tajuaa, että muut ihmiset todennäköisesti näkevät sen tyypin, joka näkyy niissä valokuvissa eikä siellä peilissä. Ärh. Inhoan.

Mietin joskus, kun näen ei-niin-kauniin ihmisen kävelemässä käsi kädessä ja rakastuneena jonkun kanssa, että miten tuokin on saanut jonkun rakastumaan itseensä. Kauheaa ajatella tuolla tavalla ja tosi sopimatonta sanoa se ääneen, mutta ajattelenpahan vaan niin. Monestikin. Mutta kun minuun ei ihastu koskaan kukaan. Ikinä! Joo, tietysti se on niin, että se sisäinen kauneus on tärkeämpää kuin ulkoinen kauneus, mutta siinä tapauksessahan se tarkoittaa sitä, että minä olen sisäisesti jotenkin tosi ruma. Tylsä. Tyhmä. Epämiellyttävä ihminen. Onhan sekin mahdollista.

Jos joku olisi edes ihan vähän ihastunut minuun, niin voisi tulla sanomaan sen nyt heti suoraan. Vaikka tunne ei olisikaan molemminpuoleinen, mutta ihan vaan minun itsetuntoni kohottamisen vuoksi. Toisaalta en kyllä itsekään mene sanomaan suoraan kenellekään, että olen ihastunut (paitsi yhdelle menin eikä sekään varsinaisesti kannattanut), mutta minun ihastukseni ovatkin aina niin ihania ja söpöjä, ettei niille erikseen tarvi sitä kertoa.

Tunnen sielujen sympatiaa kuvan kaljurotan kanssa!


Ps. Olenpas drama queen, jos huvittaa.

4. huhtikuuta 2010

Hurjat nallet teutaroi niin että tanner soi

Ennakkovaroitus: En tiedä kantsiiko tätä kirjoitusta lukea, jos ei ole yhtään seurannut X Factoria telkusta. Ei ainakaan kannata vaivautua kommentoimaan, jos mielipide on se, että nää tosi-tv:t on turhia ja kaikki on muutenkin ihan perseestä.

***

Olen nyt jonkun verran katsonut tuota Suomen X Factoria ja pakko sanoa sanaseni asioista. Vaikka formaattina tämä on mielestäni huonompi kuin Idols (esim. kilpailijat eivät saa valita omaa esitysmatskuaan, vaan tuomarit valitsevat monesti ah niin tylsät biisit), niin tykkään näistä kilpailijoista kuitenkin huomattavasti paljon enemmän kuin Suomen Idolsin kilpailijoista yleensä koskaan. Taso on paljon parempi, uskallan väittää.

Yhtä asiaa vaan ihmettelen. Jos tässä kilpailussa alunperinkin etsittiin tyyppejä, joissa on sitä "x factoria", niin sitten kun ne tyypit on valittu jatkoon, niin niistä yritetään yhtäkkiä karsia pois se "x factor". Katusoittelija Eliaksesta stailattiin tavis tusinarokkari, nyt se ei enää "piiloudu sinne hiustensa taakse". Samuli on kiltti ja ujo poika, joka on jollain tapaa viehättävää, niin siitä kilttiydestä sitten jaksetaan urputtaa joka kerta, että pitäisi olla jotain enemmän. Christian on uruguaylainen dramaattinen ylinäyttelevä hevimies, niin se taas on sitten liikaa. Siis ou mai gaad, antaisi niiden olla omia itsejään. Ei kaikkien tarvi olla sitä samaa harmaata massaa.

Omaa lempparia on kyllä tosi vaikea valita noista, tosin eri syystä kuin Idolsissa yleensä on ollut. Idolsissa ei vaan ole löytynyt sitä suosikkia kun kaikki on tasaisesti huonoja, mutta tässä kisassa on hyviä tyyppejä niin monta, että ei pysty päättämään. Tykkään Eliaksesta, Samulista ja Christianista kaikista omalla tavallaan, mutta toisaalta Yrjänä on kyllä aika munakas. (Haha, mikä termi!) Hyvä ääni ja asenne ja hirmu nätit silmät samassa paketissa. Mutta sitten taas toisaalta se poikanelikko Enchant on niiiiiin ihana, että niiden on ehkä pakko voittaa tuo koko kilpailu. Ei voi olla niin herttaisia ja söpöjä hyvin yhteen laulavia poikasia. Ihkui!

Aika miessukupuolipainotteinen tuo suosikkieni lista, huomaan nyt, mutta niinhän se yleensäkin on kuuntelemassani musiikissa. Sori tytöt.

2. huhtikuuta 2010

Tänä yönä karkaavat vankiloistaan ja lähtevät saalistamaan


Kuva: Natalie Dee

Mietin tässä ihmisiä. Ja kissoja ja koiria. On olemassa koiraihmisiä ja kissaihmisiä (ei mitään kauhuelokuvahahmoja, jotka ovat puoliksi koira tai kissa ja puoliksi ihminen, vaan sellaisia, jotka tykkäävät nimenomaan juuri kyseisen eläinrodun edustajista aivan ylipaljon) ja sitten on ihmisiä, jotka tykkäävät molemmista tasapuolisesti tai eivät välitä juuri kummistakaan. Tämä kirjoitus ei kuitenkaan koske kahta jälkimmäistä tyyppiä.

Koiria pidetään yleensä kiltteinä, tottelevaisina ja lempeinä, kun taas kissoja pidetään itsenäisinä, itsepäisinä ja joskus jopa vähän ilkeinä. Koirat ovat niitä harmittomia koko perheen hauskuuttajia, kun taas kissoilla on sarkastinen ja jopa hieman musta huumorintaju. Jos koira on tottelematon, sitä koulutetaan ja se oppii kuuliaiseksi. Jos kissalle opetetaan, että ruokapöydälle ei mennä, niin se tietää että ruokapöydälle ei mennä kun ihminen näkee. Kun koiraa kutsuu, se säntää häntä heiluen paikalle. Kun kissaa kutsuu, se kuulee sen vain halutessaan. Koiran saa vetämään vaikka valjakkoa perässään. Kissalle kun laittaa valjaat, se kaatuu maahan tai alkaa kävellä takaperin. Kissojen ja koirien älykkyyttä ei voi vertailla, koska koiraihmisten mielestä kissat on tyhmiä ja toisin päin.

Se mitä tässä nyt kuitenkin mietin, oli se, että kertooko tämä koira- ja kissaihmisyys meistä ihmisistä jotain? Miksi toiset tykkäävät enemmän koirien luonteesta kun toiset taas kissojen luonteesta? Tykkäävätkö kontrollifriikit ihmiset enemmän koirista ja tällaiset "easy going" -tyypit enemmän kissoista? En siis tarkoita, että kaikki koiraihmiset olisivat kontrollifriikkejä, mutta tuskin sellainen kissaa ottaa? Koiraihmiset haluavat kouluttaa koiransa ja olla sen laumanjohtaja, kun taas kissaihmiset ihailevat kissansa itsenäisyyttä ja kissojen järjestämät "pikku yllärit" ovat heistä lähinnä hauskoja. Eikä kissaihmisiä haittaa, että se kissa makaa siinä pöydällä vieressä, kun syö aamupalaa ja lukee aamun lehteä. Tai oikeasti se kissa kyllä makaa siinä lehden päällä eikä vieressä.

Toki nämä ovat vain stereotypioita ja niin kissoissa kuin koirissakin on eroja. Esimerkiksi meidän edesmennyt kissa tuli paikalle aina vauhdilla kun sitä kutsui ja se rakasti seuraa. Minun oma kissani on taas sekoitus jotain itämaista rotua ja jotenkin sen ylhäisyyden huomaa. Se ei ole mikään seurallinen maalaiskissa, vaan se on jossain edellisessä elämässään istunut jalustalla Kleopatran vieressä. Se reagoi puhutteluun juuri silloin kun sitä itseään huvittaa, mutta jos se haluaa huomiota, se tekee sen kovaan ääneen vaatien. Sillä on tietty paikka asunnossa, jossa sitä pitää silitellä ja jos hänen ylhäisyyteensä ei sovi koskea, se katoaa kätesi alta kuin henkäys. Sillä on viileän diplomaattiset suhteet kaikkiin muihin ihmisiin, paitsi minuun ja vanhempiini. Paitsi silloin, jos se haluaa ruokaa, niin joku hätävaraihminenkin käy.

Pahoittelen jutun subjektiivisuutta, mutta tämän tekstin on kirjoittanut kissaihminen. Siis sellainen, joka on puoliksi kissa ja puoliksi ihminen.