Dead memories in my heart

Usein tuntuu olevan niin, että kuolemat tulevat kolmen ryppäissä. Nyt ei onneksi ole ketään kuollut siviilielämässäni, mutta hevimiehet kupsahtelevat sitäkin tiuhempaan. Ensin meni Peter Steele, sitten Ronnie James Dio ja nyt Slipknotin basisti Paul Gray. (En tosin tiedä lasketaanko tuota viimeistä vielä kolmanneksi, koska kyseessä oli "vain" basisti. Voi siis olla, että joku keulahahmo vielä kupsahtaa lähiaikoina. Toivottavasti se ei ole ainakaan Jerry Cantrell, sen on syytä pysytellä hengissä elokuuhun asti.) Yhdistävä tekijä näissä kaikissa kolmessa kuolemassa oli se, että jokaisesta sain tiedon Facebookin kautta.

Facebook on kauhean kätevä. Nykyisin ei tarvitse enää edes lukea uutisia mistään, sillä kaiken "tärkeän" saa tietää sieltä. Esimerkiksi tässä pari viikkoa sitten kun Commercen (eli Mäkkärin) talo paloi Keskustorilla, niin onnekseni joku ystävällinen sielu saattoi asian tietooni FB:n kautta, joten osasin varautua asianmukaisesti keskustan läpi tarpomiseen. Meinasin nimittäin ensin hypätä bussiin päästäkseni nopeammin määränpäähäni, mutta todennäköisesti siinä olisi käynyt tämä "kävellen olisit jo perillä" -efekti.

Yritin viime viikolla selittää yhdelle jo viittäkymmentä lähestyvälle tyypille, mitä järkeä koko Facebookissa on. Lukuisien vastakysymysten jälkeen tulin itsekin siihen tulokseen, että ei siinä ole mitään järkeä. Mutta tarviiko kaikessa hauskassa ollakaan mitään järkeä? Taidan itse olla siellä vähän liiankin aktiivinen. Toisinaan yritän istua käsieni päällä, että en kirjoittelisi mitään päivityksiä, kunnes taas tapahtuu jotain josta on aivan pakko raportoida. Ei voi mitään. Sen havainnon olen kuitenkin tehnyt, että ne, jotka tunnen täältä blogien kautta, ovat myös Facebookissa kaikkein aktiivisimpia pälisemään ja kommentoimaan. Se on kauhean mukavaa minusta, vaikka jotkut nirppikset saattavatkin sitä pitää omituisena ja no-lifena.

On Facebookissa tosin vähän omituisia lieveilmiöitäkin. Kavereideni joukossa on pari yliaktiiviselta vaikuttavaa ei-(tiettävästi-)bloggaavaa miespuoleista henkilöä. Toinen on ihan kiva ja harmiton, joskin välillä mietin, että eihän sillä nyt ole mitään taka-ajatuksia. Toinen taas on tyyppi jostain vuosien takaa, jota en oikeastaan koskaan ole tuntenut mitenkään erityisen hyvin, mutta rupesin nyt kaveriksi kuitenkin kun pyydettiin. Tällä tyypillä tuntuu olevan pakottava tarve päästä sanomaan sanansa asiaan kuin asiaan, ja yleensä vieläpä sen viimeisen sanan. Välillä ärsyttää ihan sikana, mutta sitten yritän olla ihan zen ja ommmm. Voin nousta ylemmälle tasolle eikä minun ole pakko osoittaa tietäväni jotain asiaa paremmin kuin hän, vaikka oikeasti tietysti tiedänkin ja olen paljon parempi ja viisaampi ja kaikkea. Haha. (Lisäys: Niin piti tähän siis sanoa vielä että "ja nyt sitten kaikki tietysti luulee, että se on joku mun paras kaverini niine typerine juttuineen".)

Vajaan viikon päästä muuten alkaa työt, joka tarkoittaa sitä, että a) en pysty hengailemaan Facebookissa työaikana, koska se on blokattu ja b) blogiin on luvassa omituisia kahvitaukopostauksia ilman järjen hiventä.

Nyt rupean odottelemaan Euroviisujen esiviisuja, joissa Suomi karsiutuu pois lauantain finaalista.

Creep, osa II

Wow... Michael Jackson on kuollut. Pitäisiköhän siitä sanoa jotain? ("Ei!!!!" te huudatte kuorossa, mutta huutoanne en kuule.) En ole koskaan fanittanut Michael Jacksonia missään määrin, mutta silti tuosta uutisesta tuli jotenkin sellainen tunne, että... wow. (Enkä puhu nyt mistään nördepelistä).

Olen joskus ennen tätä päivää tai eilistä iltaa miettinyt, että mitä jos Michael Jackson kuolisi. Koska no, eiköhän se tyyppi aina ollut vähän rajalla. Jotenkin se on aina kuitenkin tuntunut melko kaukaiselta ajatukselta ja nyt kun se on totta, niin sitä on vaikea uskoa todeksi. En oikeastaan tiedä miksi. Ehkä Michael Jackson on ollut minulle vähän kuin Mikki Hiiri: en oikeastaan pidä siitä, mutta se on kuitenkin ollut koko elämäni ajan jonkinlaisena hassuna mustavalkoisena hahmona lehtien sivuilla.

Kuten Annareetalle aiemmin jo kommentoinkin, niin päällimmäinen tunteeni Jacksonia kohtaan on viime vuosina ollut sääli. Ei oikeasti voi olla kovin onnellinen elämä sellainen, jossa pikkupoikana jo isä pakottaa esiintymään ja tavallinen lapsuus jää kokematta ja isompana tulee vielä suurempi suosio ja kaikki repivät suuntaan ja toiseen eikä varmasti oikein kehenkään voi luottaa. Lehdissä repostellaan jokaista liikettä ja samaan aikaan tyyppi inhoaa omaa ulkonäköään niin, että tuhoaa kasvonsa täysin plastiikkakirurgilla. Uskon Jacksonin olleen loppujen lopuksi todella yksinäinen ja väärin ymmärretty.

Suhtaudun niihin pedofiliaväitteisiin myöskin hieman skeptisesti. Jos ne ovat totta, niin sehän on kamala asia, mutta toisaalta myös rahanahneus on kamala ja milläpä sitä paremmin saa tienattua itselleen sievoisen summan rahaa kuin käyttämällä lastaan pienenä välikappaleena yhden maailman rikkaimman ihmisen kynimiseen. Yhtä kauheaa on joutua tuomituksi tuollaisesta koko maailman silmissä, jos ei oikeasti ole tehnyt mitään väärää. Esimerkiksi Jacksonin entinen kokki sanoo nähneensä Jacksonin kopeloineen Macaulay Culkinia, joka taas itse sanoo, ettei Jackson ole koskaan ahdistellut häntä seksuaalisesti. Kumpaa uskomme? (Voihan se tietysti olla, että lapsi ei muista tapahtunutta, mutta Culkin oli joku 9-14-vuotias, joten todennäköisesti muistaisi jos jotain epämiellyttävää olisi tapahtunut. Korjatkaa jos olen väärässä.) Ja kun tällaisia juttuja alkaa kuulua jostain ihmisestä, niin aletaanko jo tavallista lapsen halaamista ja pussaamistakin pitää pedofiliana? Michael Jackson oli varmasti sekaisin ja pihalla, mutta en usko, että hän oli paha ihminen. Itse asiassa epäilen Jacksonin olleen täysin aseksuaalinen tai seksuaalisesti kykenemätön, joista jälkimmäinen ei tietenkään estä toisten kopelointia. Totuutta tapahtumista ei voi tietää kuin asianosaiset.

Muuten, mitähän niille Michaelin kolmelle lapselle tapahtuu tämän jälkeen? Mitenkähän sekaisin olevia aikuisia niistä kasvaa? Ja voi sitä hulabaloota mitä tästä kuolemasta seuraa! Spekulointi, salaliittoteoriat, jokainen kivi käännetään ja kaikki paska kaivetaan esiin. Keltainen lehdistö varmastikin hieroi karvaisia kämmeniään yhteen ja hykerteli dollarinkuvat silmissä, kun kuulivat uutisen.

Laitoin eilen tuon Creepin videoksi postaukseen, mutta se olisi kyllä oikeastaan sopinut tähän postaukseen vielä paremmin. Senpä vuoksi tänään on vuorossa toinen Creep.





Tuosta on joskus ollut olemassa ihan oikeakin video eikä pelkkä MTV Unplugged -versio, mutta se(kin) on kadonnut.