27. joulukuuta 2016

Here we go gettin' smooth to the groove

Me Naisissa oli artikkeli ns. lihavien kuntosalista, kuopiolaisesta Alfidosta, ja Metallisydän kirjoitti omaan blogiinsa näkemyksiään siitä, kuinka tuollaisia saleja ei tarvita. En jaksanut alkaa kommenttilaatikkoon rustailla, vaan ajattelin jakaa ajatukseni täällä omalla areenallani. Mahdollisesti olen tästä ennenkin kirjoittanut, ei voi muistaa.

Ymmärrän kyllä Metallisydämen (ja muiden vastaavaa mieltä olevien) pointin siinä, että tuollaisia saleja ei pitäisi tarvita. Mutta tosiasiahan on se, että emme elä täydellisessä maailmassa. Vaikka suurin osa treenaajista olisivatkin tsemppihenkisiä ihan kaiken kokoisia ja näköisiä kanssatreenaajiaan kohtaan, niin se ei tarvitse kuin sen yhden sofiaruusilan, joka pilaa jo valmiiksi hataran itsetunnon kanssa treenaamaan tulleen ihmisen kokemuksen. Ja mahdollisesti koko hyvin alkaneen treenaamisen.

Henkilökohtaisesti minä en ole koskaan kokenut tarvitsevani mitään erityissalia, olen sitten ollut aloittelija tai läski tai vähän paremmassa tikissä. Viihdyn aivan hyvin hikisten miesten ja pakaroitaan treenaavien fitnessmimmien keskellä. Oikeasti siis pääasiassa aivan normaalien ihmisten kanssa treenaamassa. Muistan aikanaan, kun kävin tutustumassa nykyiselle salilleni, kun paikkaa esiteltiin minulle ja lausuttiin ne saatesanat "täällä ei katsota ketään oudosti" tms. Mikä on totta, näin useamman vuoden kokemuksella, mutta silloin lähinnä koin tuon lauseen loukkaavana. Koska ennen sitä hetkeä en ollut sekuntiakaan ajatellut, että olisin jotenkin "epäsopiva" salille. Vasta tuo mainoslause sai minut tiedostamaan, että olin silloin aika paljon lihavampi kuin keskiverto salijumppailija.

Meillä on erikseen pieni naisten sali, mutta en käytä sitä juuri koskaan. Ainoastaan silloin, jos "oikean" salin puolelta on varattuna kaikki sellaiset vimpsaimet, joita tarvitsisin ja tiedän naisten salin puolella sellaisen olevan ja siellä on aina tilaa. Ilmeisesti tuollekin salille on kuitenkin tilauksensa, koska erityiset monet vanhemmat naisihmiset haluavat treenata siellä mieluummin. Nuorethan nyt ei tietenkään, koska kuka siellä sitä pyllyä muka katselisi? Ei kukaan.

Tavallaan olen siis samaa mieltä siitä, että tuollaiset erityissalit ovat tarpeettomia, tai toivoisin niiden olevan. Mutta täytyy ymmärtää myös niitä, joille asiat eivät ole niin helppoja kuin kaltaisilleni helppotiinoille, jotka eivät vaan yksinkertaisesti jaksa välittää siitä mitä joku muu ajattelee.

***

(Muutaman ongelman kyllä keksin tuosta vain ylipainoisille suunnatusta kuntosalista:

  • Saako sieltä siis kenkää, kun painoindeksi putoaa liian alhaiseksi? Miten usein se tarkistetaan?  [Jutun mukaan ketään ei pullauteta pihalle, vaikka laihtuisi. Todennäköisesti fitness-kisaajiksi ryhtyvät lähtevät ihan itsellään.] Entä jos on niin lihaksikas, että painoindeksi on ylipainon puolella vaikka ei varsinaisesti olisi ns. läski? Bull Mentula varmasti pääsisi salin asiakkaaksi noilla kriteereillä ihan heittämällä. Mitataanko myös rasvaprosentti pihdeillä ennen kuin saa liittyä jäseneksi?
  • Jutun mukaan salilla ei ole ollenkaan peilejä. Miten ihmeessä treenaaja näkee suorittaako liikkeen oikein, jos ei näe itseään mistään? Minulle ainakin peilit ovat olleet aika olennaisen tärkeä osa koko prosessia. Voi tietysti olla, ettei noilla saleilla ole myöskään vapaita painoja, joten liikeradalla ei ole niin väliä.
  • Lisäksi inhoan sitä, kun ylipainoisia ihmisiä — lähinnä naisia — kutsutaan hassuilla kiertoilmauksilla kuten "great girls", "komea nainen" tai "suurenmoinen" kuten Alfidolla kutsutaan asiakkaita.
  • Artikkelin mukaan Alfidolla soi Coco Jamboo. Ei saatana.
Pääasia kuitenkin, että tekee edes jotain, joten kannustan Alfidolle tai vastaaville saleille kaikkia, jotka kokevat olevansa sen kohderyhmää!)

5. lokakuuta 2016

Ollaan vaan ihan au naturel

Luin Imagesta tämän jutun. Jos et jaksa klikata auki, niin siinä on puhetta naisten meikittömien ja meikattujen kuvien julkaisemisesta. Pähkinänkuoressa siis Anna Abreu oli julkaissut itsestään meikittömän kuvan, koska se on ok, ja bloggaaja on julkaissut itsestään meikatun kuvan, koska sekin on ok. Bloggaajalla on joku pointti siitä, miksi Annan näkemys ei välttämättä ole ok. No lukekaa tuo juttu. Olen sen kanssa sekä samaa että eri mieltä.

Rupesin miettimään tätä meikkaamisasiaa. Minähän meikkaan äärimmäisen harvoin. Tänä vuonna olen meikannut ehkä kolme kertaa. Viimeisin niistä viime lauantaina. Lopputulos oli se, että koko illan minulla oli epämukava olo, koska silmässäni hiersi jotain, ja sunnuntaina silmiäni kutisi ja kirvelsi. Osasyyllinen varmasti oli se, että ripsivärini on liian vanhaa, joten se varisi silmiini, ja pitäisi ostaa uusi. Osittain varmaan myös siksi, että silmäni ovat tottuneet olemaan au naturel.

Tunteeni meikkaamista kohtaan ovat siis ristiriitaiset. Toisaalta olen kateellinen niille naisille, jotka jaksavat laittaa naamansa nätiksi ja näyttävät hyvältä. Toisaalta taas mietin, että miksi minun tarvitsisi meikata, kun ei miestenkään tarvitse. (Toki jotkut miehet meikkaavat, mikä on sekin ihan ok, mutta jos ajatellaan nyt vain näitä ah niin perinteisiä sukupuolirooleja).

Eilen kiinnitin kaupassa huomiota nuoreen (n. 30 v) pariskuntaan, joka näytti jotenkin tosi epäsuhtaiselta, koska pariskunnan nainen oli viimeisen päälle laitettu, mies ei. Naisella oli kulmakarvat piirretty hyvin vahvasti, varmasti tekoripset laitettuna ja iho mielestäni täysin luonnottaman tummaksi puleerattu jne. Mies taas oli ihan kuin suoraan jostain raksalta tullut (ja saattoi ollakin, mistä minä tiedän), tukka epäsiistillä ponnarilla ja tuskin minkäänlaisia kauneudenhoitotoimenpiteitä kasvoihin suoritettu koskaan. Tunnistin naisen jollain tasolla ja tiedän hänen olevan kauneudenhoitoalalla töissä, joten siinä mielessä ymmärrän laittautumisen, mutta minun makuuni hän oli aivan liian meikattu. Jos se kuitenkin tekee hänet onnelliseksi, niin se on aivan ok. Pariskunnan kontrasti vain herätti huomioni.

Opiskeluaikoina minulla oli koulukaveri, joka suhtautui meikkaamiseen niinkin radikaalisti, että hän julisti jokaisen meikkaavan naisen olevan ruma. Ei kovin kiva asenne tuokaan. Sitten taas toinen ääripää ovat ne naiset, jotka eivät voi edes saunan jälkeen hetkeä esiintyä omana luonnollisena saunapuhtaana itsenään, vaikka oikeasti ovat kauniita myös ihan sellaisenaan.

Taannoin keskustelin jostain työhaastatteluihin liittyvästä (ilmeisesti siitä, etten taaskaan ollut tullut valituksi) yhden miespuolisen toverini kanssa ja hän kommentoi, että minun pitäisi panostaa ulkonäkööni ennen työhaastattelua. Siis käydä jossain kauneushoitolatyyppisessä paikassa, laittaa tekoripset ja ties mitä. Teki mieleni vedellä pitkin korvia tyyppiä. Siis ensinnäkin, millä rahalla? Ja toisennakin, miksi helvetissä? Moniko mies tulee valituksi työhön sen takia, että käynyt puunaamassa naamansa kuosiin edellisenä päivänä? Tuskin kovinkaan moni. En tiedä haluaisinko edes töihin firmaan, johon minut on valittu naamani eikä osaamiseni perusteella. Totta kai meikkaan työhaastatteluun (tässäkin: miksi totta kai?) ja laitan siistit vaatteet jne. mutta että ennen jokaista työhaastattelua kävisin jossain maksamassa naamani restauroinnista? Ei kiitos.

Vaikka olenkin tosi sinut oman itseni kanssa ja ilmeisesti itsetuntoni on ihan kohdallaan, niin en silti voi välttyä myös päinvastaisilta tunteilta. Kuten tuolla Imagen juttussakin joku kommentoi: "En meikkaa, koska musta se ei kaunista mua, on luonnotonta, vie aikaa ja rahaa ja luonnonvaroja … mut useimmiten tuntuu että pitäis, että on vaan liian ruma kaikkien meikattujen keskellä, näyttää väsyneeltä ja jotenki epätehokkaalta." Tajuan tuon täysin. Tunnen itseni usein niin vanhaksi, väsyneeksi, rumaksi ja rupsahtaneeksi laitetumpien naisten rinnalla. Silti tuntuu, että kelpaan — jopa miehille — ihan tällaisenaan. Tai jos en kelpaa, niin saan sitten olla kelpaamatta.

Olen joskus miettinytkin, että kuntosalilta olisi varmaan otollisinta pokata itselleen mies, niin ei tulisi sitten aamulla mitään yllätyksiä, kun siitä vierestä ei herääkään se viimeisen päälle puleerattu ja kukkasilta tuoksuva keijukainen. Siellä kun minut näkee trikoissa punaisena ja hikisenä ja meikittömänä, niin sen jälkeen ei voi yllättyä kuin positiivisesti.

Vai onko tämä enemmän naisten juttu eikä miehiä niin paljoa edes kiinnosta naisten meikkaaminen?


Ps. Tästä voisi jatkaa vaahtoamista vaikka kuinka pitkään ja lisätä vielä se aspekti, että miksi kauniilta näyttäminen ylipäänsä tuntuu olevan naisen pääominaisuus, oli sitten meikattu tai meikitön? Usein vasta toisena tulee se, mitä nainen tekee. Mediassa (myös sosiaalisessa) nyt ainakin. Tuolla Abreun Instagram-kuvan kommenteissakin esiintyy pääasiassa kaksi teemaa: 1) olet niin kaunis noinkin ja 2) helppohan se on noin kauniin ihmisen sanoa, että kelpaa tuollaisenaan. Ei noin.

28. syyskuuta 2016

Asiakaspalvelusta ja sen köpöisyydestä

Asiakaspalvelijan toiminnalla on yllättävänkin iso vaikutus siihen minkälainen fiilis asiakkaalle jää kyseisestä lafkasta ja omalla kohdallani se vaikuttaa ainakin sen yhden kerran lisäksi myös tuleviin ostopäätöksiin. Suomessa aina morkataan asiakaspalvelun tasoa, mutta minusta se on suurimmaksi osaksi ihan hyvää. Enemmän ahdistun siitä, jos myyjät ovat yli-innokkaita. Välttelen esimerkiksi astumasta kauppaan, jossa tiedän välittömästi alettavan tenttaamaan mitä saisi olla...

Ja sitten on tämä PostNord. Vaikka minä asun Suomen kolmanneksi suurimman kaupungin keskustassa, onnistuu kyseinen firma toimittamaan pakettini poikkeuksetta ainakin parin kilometrin päähän minusta. Posti on kohtuullisen lähellä, pakettiautomaatteja on useampikin ihan lähellä, Siwoja ja R-kioskeja piisaa, mutta PostNord toimittaa paketin aina jonnekin helvetin kuuseen. Ikinä ei tiedä etukäteen minne, mutta sen saattaa tietää, että kauas se menee. Mielelläni en tilaa edes firmoista, joissa toimittajana on PostNord, mutta aina ei voi valita. (Luojan kiitos he eivät edes yritä toimittaa minulle pakettia kotiovelle, koska siitä voi lukea satoja ellei jopa tuhansia kauhukertomuksia netistä, eikä tämä kirjoitus koske heidän asiakaspalveluaan, johon minun ei onneksi ole tarvinut olla yhteydessä).

No eipä siinä. Eilen sitten raahauduin hakemaan pakettiani taas jostain parin kilometrin päässä sijaitsevan nimeltämainitsemattoman kauppaketjuliikkeen myymälästä. Menin kassalle, jossa ei ollut ketään. Odottelin useita minuutteja eikä henkilökuntaa näkynyt eikä kuulunut. Perääni tuli toinenkin asiakas jonottamaan. Hetken päästä jostain paikalle könyää nuori mies, joka asettuu kassan taakse ja tervehtii. Kerron asiani, eli että minulla on paketti noudettavissa. Tyyppi tuijottaa jonkinlainen tyhjä katse silmissään eikä sano mitään. Katson kysyvästi takaisin, koska ei näissä tilanteissa ikinä tiedä millä perustein kyseinen myyjä haluaa paketin kaapista etsiä. Toiset kysyy sukunimeä, toiset firmaa mistä paketti on tullut jne.

No, hetken äänettömän tuijottamisen jälkeen tyyppi sanoo, että tarvii henkilöpaperit ja saapumisilmoituksen, äänensävynä sellainen kuin tyhmemmänkin olisi pitänyt itse tajuta antaa ne tälle mykälle myymälähenkilölle. Sanon, että saapumisilmoitus oli vain joku tekstiviesti. "Joo, mutta siinä on se hyllypaikka." Hyllypaikka! Ikinä ennen ei ole vastaavissa toimituksissa ollut mitään hyllypaikkaa, mistä minä sen olisin voinut tietää. No, kaivan puhelimeni esiin ja näytän tekstiviestin tyypille. Hän alkaa penkoa sitä hyvin pientä kaappia siinä selkänsä takana ja kaivelee ihan jokaista hyllyä huolimatta siitä, että oli saanut juuri sen hyllypaikan siitä tekstiviestistä. Vähän ajan päästä hän kysyy tuskastuneena, että onko paketti Ellokselta? Vastaan että ei ole, mutta samalla bongaan itse pakettini siitä hyllystä ja neuvon tyypille mistä kohtaa sen löytää. Kuittaan allekirjoituksen, poistun paikalta ja kuulen, kun seuraava asiakas sanoo "mulle olis kanssa paketti"... Säälin sekä asiakasta että sitä elämäänsä kyllästynyttä kassapoikaa.

Poistuessani huomaan kaupan ulko-ovessa seuraavan lapun:



Ymmärrän, että koko lafkassa ei ole kuin yksi reppana kerrallaan töissä jonka täytyy tehdä kaikki. Palvella asiakkaat, hyllytellä, hoitaa postin virkaa ja mitä kaikkea nyt ruokakaupassa tarvii tehdä eikä ehdi edes syödä. En tavallaan ihmettele enää yhtään, jos henkilökuntaa vituttaa. Toisaalta aikaa tehdä hommia varmaan jää enemmän, jos ensin karkoittaa kaikki asiakkaat omalla tympeydellään. Jos asuisin lähempänä, niin tuskin kävisin tuolla asioimassa ihan vakkariin. Onneksi en asu.


19. syyskuuta 2016

Vain elämää, ei sen enempää

Katselin eilen ensimmäisen jakson tämän uusimman tuotantokauden Vain Elämäätä ja ajattelin sanoa sanaseni näistä tähdistä.



  • Lauri Tähkä
Aloitetaan Tähkästä, koska ensimmäisessä jaksossa oli hänen päivänsä. Tähkään minulla on ollut vaihtelevainen suhtautuminen tässä vuosien varrella. Ensin fanitin Elonkerjuuta ja kävin pari kertaa heidän keikoillaan. Tokalla keikalla tosin tuli jo sellainen olo, että eiköhän tämä ole nähty, koska keikat olivat aika pitkälti yksi yhteen. Sen jälkeen tuli sitten sellainen suunnaton ärsytys. Viha olisi ehkä vähän liian vahva ilmaisu. Viime vuodet olen ollut sitten sellaisessa "ihan sama" -tilassa, eli Tähkä ei ole sen enempää kiinnostanut kuin ärsyttänytkään. Vähän aikaa sitten luin jonkun haastattelun, jossa Tähkä kertoi yksinhuoltaja-arjestaan, joka jollain tapaa nosti hänen arvostustaan minun silmissään (ei sillä, että meikäläisen arvostuksella olisi Tähkälle mitään merkitystä).

En ehtinyt katsoa Vain Elämäätä siis kuin vasta sunnuntaina, mutta jo lauantaina somessani alkoi näkyä merkkejä useammankin naispuolisen toverini näppäimistöltä, miten heidän suhtautumisensa Tähkään oli muuttunut. Positiivisempaan suuntaan siis. Ja ihan todella Tähkä vaikuttikin ohjelmassa symppikseltä ja aidolta ihmiseltä. Itse ainakin lämpenin Laurille aika paljon. Siis ihmisenä, silleen humaanilla tavalla. Tuntui aika pahalta, että tyypille oli tehty (en tiedä onko vieläkin) viharyhmiä Facebookiin. Sama koskee kaikkia julkisuuden henkilöitä. Artistin musiikista ei tarvitse tykätä, mutta henkilöön käyvä vihaaminen on aika sairasta. Henkisen kasvun paikka itsellenikin.

Lopuista tyypeistä sitten vähän lyhemmin:


  • Suvi Teräsniska
Suvin musiikki ei ole millään tavalla minun genreäni, eli en tykkää, mutta eilen ohjelmaa katsoessani kiinnitin huomiota siihen, miten tavattoman kaunis lauluääni Suvilla on. Tykkäsin! Suvi sai myös sympatiapisteitä handywoman taidoillaan ja muutenkin.


  • Mikko Kuustonen
Kuustosen tuotanto on minulle aika vierasta, mutta esim. Kaktusviinaa on yksi lallattelubiisejäni. Kesällä lallattelin Abrakadabraa ja minulle sanottiin että HYI ja vastasin, että voisi kai niitä huonompiakin biisejä olla. No, nää on näitä, makuasioita. Kuustonen on viime aikoina ollut joka toisessa ohjelmassa, mutta jotenkin siihen on kasvanut eikä se enää ärsytäkään. Vain Elämäässäkin Kuustonen on selvästi se, joka heittää vitsiläppää, kun muilla on herkkä hetki.


  • Chisu
Hmm, Chisusta minulla ei ole oikein mielipidettä noin ylipäänsä sen enempää kuin eilisen perusteellakaan. Lahjakas musiikintekijä, sen uskon. Ei toistaiseksi kutkuttele mitään aivoissani.


  • Mikael Gabriel
Mikael Gabrielia kohtaan olin etukäteen aika asenteellinen. En edelleenkään tiedä tyypin tuotantoa, paitsi ilmeisesti insertin perusteella sen biisin, missä kielletään herättämästä tai jotain. Kai niitä enemmänkin on kuullut, mutta ei tiedä kenen ne on, sitä samaa höttöä mitä muukin nuorisomusiikki. Myönnän ajatelleeni aika negsusti MG:n osallistumisesta tähän ohjelmaan, mutta ensimmäisen jakson perusteella tyyppi vaikuttikin aika symppikseltä ja osaa jopa laulaakin (toisin kuin vaikka J tai VG aiemmalla kaudella). Hänen päivästään voi tulla aika hauska, kun vanhat hipit viedään pois mukavuusalueeltaan.


  • Anna Puu
Anteeksi, mutta en tykkää. Anna Puussa närästää meikäläistä joku tosi pahasti. Olen kyllä valmis muuttamaan mielipiteeni ohjelman myötä, mutta Annan päivä pelottaa jo etukäteen, kun en oikein kovin hyvin siedä niitä biisejä. Se C'est la vie oli ihan kiva, mutta siitä eteenpäin homma on ollut alamäkeä. Tai siis ärsyttää ne kaikki säännöt rakkaudelle ja sinä halusit minut minut minut blaa blaa. Ensimmäinen jakso ei myöskään muuttanut mieltäni, sillä en tykännyt yhtään siitä Annan versiosta Suudellaan-biisistä. Mikä se särömikkihommelikin oli? (Vocoder, toim.huom.)


  • Hector
Henk.koht. tasolla luulen Hectorin päivän tulevan olemaan kaikista sykähdyttävin. Joskus vuosituhannen vaihteessa kuuntelin Hectoria paljonkin ja niihin biiseihin sisältyy aika paljon tunnelatausta ja muistoja. Mandoliinimies on yksi kauneimpia kappaleita ikinä. Hectorin folkahtava veto Tähkän biisistäkin oli kaunista kuultavaa. Ammattimies mikä ammattimies. En tiedä onko Hector jopa vähän aliarvostettu muusikko? Ehkä, en tiedä.



Vain Elämäässä ärsyttää se itkulla mässäily, varsinkin siis mediassa tätä tehdään, mutta silloin kun se on aitoa, kuten Tähkän tapauksessa eilen, niin se on ihan ok. Itse en ole mikään itkijänainen enkä aina oikein jaksa sellaista loputonta herkkyyttä, mutta näin vanhemmiten olen alkanut pehmetä. Musiikki koskettaa ja saatan jopa ymmärtää sen, miten artisti liikuttuu omasta tuotannostaan, jos on siihen sydänverensä vuodattanut. Mutta sitä en jaksa, jos se tuntuu teennäiseltä ja sitä oikein hakemalla haetaan ja zoomataan kameraa siihen silmäkulmaan, että no, no, joko se itkee?! Mutta kaiken kaikkiaan ihan kiva ohjelmakonsepti, varsinkin tallennuksena katsottuna, kun voi pikakelata huonompien kohtien ylitse.

Onneksi lukijakuntani on niin minimaalinen jo valmiiksi, ettei täältä kovin moni voi enää lähteä ovet paukkuen vaikka kirjoitinkin näin pitkän jaarituksen jostain televisio-ohjelmasta, jota ei ehkä edes ole kovin trendikästä seurata. Toista se oli silloin joskus, kun kerran mainitsin katselleeni Big Brotheria...


Ps. Seuraavaksi varmaan kirjoitan pitkän ja polveilevan raportin Bull vs. Vertti -ohjelmasta, joka alkaa TÄNÄÄN! Sitä olen odottanut kuukausia! Tai ei, ei minun tarvitse kirjoittaa pitkää kirjoitusta siitä, voin tiivistää sen jo etukäteen neljään sanaan: Vertti on niin kuuma! Ja hauska. No siinä tuli jo kuusi sanaa.

13. heinäkuuta 2016

Hey now, we've got to make it rain somehow

Lainasin Yleltä ja Zepalta tämmöisen listan. Eli "postaa nämä 10 kesäkuvaa, niin elämäsi näyttää täydelliseltä".

Kyllä vaan nyt näette, miten täydellinen kesä minulla on ollut!

1. Kesävarpaat



Nämä ovat minun ihan omat varpaat. Ja joku perhonen, joka siihen istahti.

2. Mansikkakakku



Ite tein. Tietysti.

3. Viiniä tai skumppaa



Valkkaria mökin terassilla.



Tai vähän perinteisemmin kossupullo puuvajan takana.

4. Reipas urheilusuoritus



Tuo ei välttämättä näytä reippaalta suoritukselta, mutta meikäläisen epänormaalin alhaisilla sykkeillä tuo todellakin oli reipas suoritus. Porrastreeniä, juoksua jne. Tuota suoritusta ennen korkein minulta mitattu syke oli 152 bpm. Itse suorituksista ei ole kuvia olemassa, koska enpä juuri kuljeta puhelinta/kameraa mukana urheillessani.

5. Kirja



Kirjan alla varvastossut ikään kuin todisteena, että kesä ja ulkona ollaan lukemassa.

6. Hauska kuva lapsista



Kuvassa jotain täysin minulle tuntemattomia lapsia ja lapsenmielisiä ruokkimassa alpakkaa. Sori siitä.

7. Luonto ja eläimet



Hullu lokki (huomaa heijastus järven pinnasta) hyökkii telkkäpesueen päälle.



Toinen varmaan yhtä hullu lokki itselleen luontaisten lihapatojen ääressä.

8. Festivaalihuumaa



Hän relaa.



Tummempi käsi on meikäläisen.

9. Pieleen mennyt leivonnainen tai hiileksipalanut makkara



Minun leivonnaisenihan eivät mene pilalle, mutta ihan lesoillakseni laitoin kuvan juhannuksen lettukesteistä.



Bonuksena Omar-munkkikahvit mökillä.

10. Born to be wild



Pakaasini odottelemassa reissuun lähtöä.



Meikäläisen autenttinen mökkilook. Born to be wild, sanos!


Vamos!

3. heinäkuuta 2016

Alive and kicking

Ai mitä?




Anonyymi tuolla kyseli, että onko tämä blogi ihan kuollut? Joo, toinen jalka haudassa, selvästi. En kyllä harrasta mitään semmoisia dramaattisia blogin lopettajaisia, mutta toisaalta en myöskään jaksa väkisin keksiä kirjoitettavaa. Tarttis varmaan järjestää jotain actionia elämään, että tulis kirjoitettavaakin?

Yksi suuri syy blogin hiljenemiseen lienee se, että — koska sosiaaliseksi mediaksi tätä kutsutaan — se sosiaalinen aspekti on käynyt aika vähäiseksi. Tarkoitan siis, että jos/kun kirjoitan jotain, niin juuri kukaan ei enää kommentoi. Ja toki tämä on vähän niin kuin semmoinen kierre, että mitä vähemmän kirjoittelen, niin sitä vähemmän kukaan täällä käykään lukemassa näitä vähiäkään.

Älkääkä käsittäkö väärin, tämä ei nyt ollut mikään kommenttikerjäyspostaus, kunhan totesin. Toiset väittävät kirjoittavansa blogia lähinnä itselleen, minä en ole koskaan sellaista väittänyt. Enkä väitä. Itsehän olen pääasiassa viihdyttäjä. Tai ainakin haluaisin olla.

Mut joo. Katsellaan. En ole lopettanut, mutta en lupaa jatkavanikaan. Jännän äärellä.

9. maaliskuuta 2016

Shut up and drive

Tulin tässä ajatelleeksi ihmisiä ja empatiaa. Tein omassa pikku pääkyssäni sellaisen havainnon, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat aina saamapuolella näissä empatiahommissa. Siis aina ja pelkästään vain saamapuolella. Sen lisäksi, että he saavat empatiaa, he suorastaan vaativat sitä. Aina. Joka helvetin päivä. Tuollaiset ihmiset ovat hirvittävän raskaita.

Tämä on itse asiassa aika hankala asia sanoa tai kirjoittaa mitään, koska tiedän, että siellä on heti muutama tyyppi, joka miettii, että tarkoittaako se nyt minua? En tarkoita. Luultavasti. Jos en tunne sinua, niin en tiedä, mutta jos tunnen, niin en. Mutta jos joku tuntematon siellä nyt tuntee piston sydämessään, niin kannattaa tutkiskella itseään: tuntuuko sinusta kaikkien muiden ongelmat vähäpätöisiltä omiesi rinnalla? Koska olet viimeksi kuunnellut jonkun toisen murheita sen sijaan, että olet kääntänyt asian koskemaan sinua itseäsi, koska kellään muulla ei voi olla niin paskaa kuin sinulla?

Eikä se riitä, että nämä tyypit vaativat ympärillään olevilta ihmisiltä empatiaa jatkuvasti. He myös pahoittavat mielensä siitä, jos joku ei sitä joskus jaksa tarjota. Sillä vaikka empatia on aivan normaali osa ihmisten välistä vuorovaikutusta ja useimmat meistä ovat siihen luonnostaan kykeneviä, ei aina vaan jaksa. Empatiavaras imee kaiken energian toisista eikä itse edes huomaa sitä, tai luultavasti välitä. Kunhan saa olla säälin keskipisteenä, kun taas on niin hirveän vaikeata. Ja pikkuhiljaa, yksi kerrallaan, ne kuuntelevat korvat ja nojattavat olkapäät liukenevat siitä ympäriltä, mutta onneksi aina löytyy jostain joku uusi korva ja olkapää, jota kuormittaa, kunnes sekin väsyy ja alkaa ottaa välimatkaa.

Kuten joku viisas joskus aikoinaan sanoi: Jos haluu saada on pakko antaa.

22. helmikuuta 2016

53/366

Välillä sitä aina tulee tuulahduksia jostain vanhan hyvän blogistanian ajoilta ja sitten harmittaa, kun ei oikein jaksa enää itsekään suoltaa tuubaa tänne blogiin. Ja mikä muuten on typerämpi aihe blogikirjoitukselle kuin se, että ei ole kirjoittanut pitkään aikaan eikä ole mitään sanottavaa? Aivan oikein, ei mikään.

Radio(blogi)hiljaisuus on kai merkki siitä, että elämässä on kaikki ihan hyvin? Vaikka aika hassu ajatus, että kaikki on nyt hyvin. Olen aika rehellisesti persaukinen eli rahaa ei ole mihinkään eikä työnantajat suoranaisesti jonotan oveni takana. Ja silti. Kaikki on ihan hyvin. Olen ehkä vihdoin saavuttanut jonkinlaisen valheellisen zen-tilan kaiken sen namasteilun jäljiltä.

Myöskään rakkauselämä ei ole mitenkään liekeissä tällä hetkellä. Minulla on pari hyvää ja tärkeätä miestä elämässäni (joista toinen toki isäni), ja jotenkin tällä hetkellä tuntuu, etten edes tarvitse enempää. Viikonloppuna juuri suoritin jonkinlaista mielikuvaharjoittelua mielessäni ja tulin siihen tulokseen, että hirveän raskasta olisi yrittää lisätä tähän elämään joku toinen ihminen, jolla on täysin erilaiset tavat ja kriteerit kuin minulla. Lisäksi minun vatsani ei kestä sitä semmoista ihastumis- ja epävarmuusaikaa, mikä uuden suhteen alussa usein on. Jos saisin päättää, niin voisin hypätä suoraan semmoiseen arkiseen ja vakaaseen yhdessäolemiseen. Ei kuitenkaan semmoiseen, missä toisen naama pääasiassa ärsyttää ja toivoisi, että se olisi vain hiljaa eikä koskisi.

Olen katsellut jostain käsittämättömästä syystä Akin ja Ritan rakkausdieettejä televisiosta ja viime viikolla siinä oli kyllä sellainen pariskunta, että huh huh. Parisuhteen naispuoli lupasi miehelleen, että halaa häntä joka päivä kerran. What? Tarviiko tuommoinen oikein luvata? Että edes kerran päivässä koskettaa elämänkumppaniaan? Turhaa lienee sanoa, että tuossa lupauksessa ei edes pysytty. Ja tämä pari oli seurustellut hurjat kolme vuotta. (Joo, televisio-ohjelma ja en tiedä mikä on totta ja mikä draamankaarta, mutta silti).

Ja mitä tämän postauksen otsikkoon tulee, joka tietysti viittaa omaan rakkausdieettiini (rakkaussuhteeni suklaaseen): ns. lakko on pitänyt ja ei ole pitänyt. Arkisin olen pääosin ollut syömättä herkkuja. Viime viikonloppuna kyllä vedin suklaata kaksin käsin.

Minulla on yksi tähän aiheeseen liittyvä projekti ollut tässä käynnissä. Projekti päättyy torstaina, joten yritän loppuviikosta raportoida projektin tuloksista. Niihin kuviin ja tunnelmiin. Moro!


Ps. Julkaisen tämän nyt heti, ettei tämäkin kirjoitus jää tuonne luonnoksiin lopuksi elämäänsä. En ehdi oikolukea, lähden jumppaan!

1. tammikuuta 2016

1/366

Ensimmäinen päivä vuotta 2016 ja terveellisempiä elämäntapoja. Tai no...



Lupasin raportoida tänne blogiin jokaisen suklaapalan, jonka syön tänä vuonna, jotta te voitte sitten ruoskia minua kohti parempaa ruokavaliota. However. Kuten kuvasta huomaatte, on nuo joulusuklaat syötävän ensin pois, että voi aloittaa sen dieetin. Tai elämäntavan, miksi sitä nyt sitten haluaa kutsua.

Huomenna joudun lähettämään joulunjälkeisraportin PT:lle. Siitä ei hyvä heilu, mutta toisaalta, jos tänään (ja eilen ja mitä näitä päiviä nyt on tässä ollut) tankkaa oikein hyvästi, niin siitähän suunta ei voi enää olla kuin alaspäin. Siis painon suunta. Elämänlaadun suunta on vain ylöspäin.

Olen siis tänään syönyt joulun ja uudenvuoden jämiä:
  • eilen keitettyjä nakkeja mikrossa lämmitettynä
  • perunasalaattia
  • ruissipsejä (maustettuja)
  • dippiä
  • Julia-konvehteja
  • liköörikonvehteja
Jääkaapissa on myös porkkanoita eilisen jäljiltä, mutta niitä ei tarvitse tuhota kiireellä ennen terveellisempiä elämäntapoja. Ja kermalikööriä. Sen juon ehkä viikonloppuna pois ja sitten alkaa tipaton ja sokeriton tammikuu. Ainakin suurinpiirtein. En harrasta mitään totaalikieltäytymisiä (paitsi aseista). 

Kuten otsikosta huomaatte (ja nokkelina olette toki voineet muutenkin huomata) on tämä alkanut vuosi karkausvuosi, joten päiviä on 366 kpl. Ja vaikka otsikko onkin numeroitu, niin en silti todellakaan aio raportoida tästä joka päivä, älkää pelätkö. Hyvä jos nyt edes toisen kerran joskus.

Valoa kohti!