19. kesäkuuta 2013

You'll get your balls to the wall, man

Nyt on tosi painavaa ja tärkeätä asiaa.

Ensinnäkin nämä Nelosen Kuninkaalliset häät. Yhtä jaksoa katsoin noin viisi sekuntia ja vaihdoin kanavaa, koska monikaan asia ei tunnu puuduttavammalta katsoa televisiosta kuin suora lähetys kirkosta täysin vieraiden ihmisten häistä. En ole niiden oikeiden kuninkaallisten häitäkään jaksanut katsella, saati sitten joidenkin ihan tavisten. Toisen kerran televisioni oli äänettömällä kyseisellä kanavalla juuri, kun Tarja Turunen veisasi hääparille jotain. Turusen lauluosuus tuntui kestävän ainakin vuoden. Varasti shown mokoma, vaikka morsiamenhan pitäisi olla se päivän päätähti.

Eilen sosiaalisessa mediassa levisi linkki edellä mainitsemani sarjan eilisen hääparin esittelyvideoon (suosittelen toki katsomaan), jossa tyypit lässyttivät toisilleen kuin vajaaälyiset kolmevuotiaat. Tuollaiset rakkaudenosoitukset on varmasti ihan kivoja parien keskinäisessä toiminnassa, mutta siinä vaiheessa kun niistä aletaan kertoa ulkopuolisille, niin homma kusee. Rakastuneet parit: älkää tehkö niin. Ketään ei kiinnosta. (No okei, ehkä ohjelman konsepti vaatii jotain ällöimelää lässytystä, mutta vähänkö tuonkin parin kahdenkeskinen läppä meni nyt pilalle, kun kaikki kynnelle kykenevät nauravat sille ja pilkkaavat).

Kuten siis mainitsin, en ole juurikaan katsonut kyseistä sarjaa enkä ole noista pareista nähnyt kuin mainoksissa muutaman. Sitä vaan rupesin tässä ihmettelemään, että miksi noiden näkemieni parien morsiamet ovat erittäin kauniita naisia ja sulhaset... no, eivät nyt aivan mitään alfauroksia? Jokainen näkemäni sulhanen on ollut nököhampainen omituinen lässyttäjä. Onko tässä havaittavissa joku kaava kenties? Vaaleanpunaisessa hattarassa elävät naiset valitsevat puolisoikseen omituisia vässyköitä, jotta saavat palvontaa ja pääsevät sitten juhlimaan häitään televisiossa koko kansan edessä? Tykkään kyllä, että mies osaa ilmaista tunteitaan, mutta hei jotain munaa täytyy olla. Olisi kamalaa olla se parisuhteen munakkaampi osapuoli.

Josta tulikin mieleen Ilkka Kanerva ja Elina Kiikko. Mikä juttu se niidenkin suhde on? Joku tosi outo ja hatara kulissijuttu, josta kaikki tietävät molempien osapuolien paneskelevan ympäriinsä muiden ihmisten kanssa? Tässä täytyy olla joku win-win-tilanne molemmille, joka ei vaan avaudu muille. Eipä sillä, että asia kenellekään ulkopuoliselle kuuluisikaan.

18. kesäkuuta 2013

I got sunshine in a bag

Hmph. Kerrankin kun olisi ollut aikaa blogata työajalla, niin internetti on rikki. Kirjoittelen tätä nyt sitten notepadiin parempaa aikaa odottamaan.

Olen huomannut, että ihmisiä on kahta sorttia. No varmasti useampaakin sorttia, mutta ainakin näitä kahta. Jos ihmisellä on joku terveydellinen vaiva, niin ensimmäinen sortti välttelee viimeiseen asti hakemasta internetistä mitään tietoa mahdollisista vaivan syistä. Tähän käytökseen voi olla syynä se, että tieto lisää tuskaa, tai sitten vaan haluaa säästää itseään turhalta vainoharhaisuudelta. Itse kuulun siihen toiseen sorttiin, joka googlaa kaiken mahdollisen. Jos on riittävän foliohattuisuuteen taipuva henkilö, niin jokaisen pikkukrempan googlaaminen varmasti aiheuttaa mittavan listan virhediagnooseja. Itse kuitenkin olen huomannut, että tieto ei yleensä lisää tuskaa vaan lähinnä helpottaa ja rauhoittaa luulosairasta mieltäni. Joissain tapauksissa google on jopa tiennyt paremmin kuin lääkäri, se on todistettu, vaikka tämä varmasti kaikkia nykyisiä tai tulevia lääkäreitä ärsyttääkin.

Kuten viimeksi mainitsin, olen ollut huolissani erinäisten sisäelinteni terveydentilasta. Kävin eilen verikokeissa, joiden tulokset kerrottaneen minulle huomenna, joten mitään faktaa minulla ei vielä tällä hetkellä ole. Eilen kuitenkin verikokeiden jälkeen töissä tuntui, että vaiva vain paheni ja hetken harkitsin jo jonnekin ensiapuun poistumista. Sitä ennen päätin ottaa kuitenkin googlen pikku kätösiini ja haun seurauksena tulin seuraaviin lopputuloksiin: 1) en ole välittömässä kuolemanvaarassa, 2) minua vaivaa stressivatsa (mahdollisen muun vaivan lisäksi) ja 3) ensimmäisen kohdan stressaaminen pahentaa edellistä kohtaa, jonka seurauksena myös alkuperäinen vaiva pahenee. Virtuaalisen vertaistuen saamisen jälkeen olotilani helpottui huomattavasti enkä ollut enää ollenkaan niin ensiapukamaa.

Lohdutukseksi mahdollisesta (ja jopa todennäköisestä, mutta toivottavasti ei pikaisesta) tulevasta kuolemastani toteutin pitkäaikaisen unelmani ja ostin Globe Hopen olkalaukun. Olen tuollaisesta söpöläisestä haaveillut jo pitkään, mutta en ole raaskinut sijoittaa vähäisiä pennosiani siihen. Eilen sattui sitten sopiva kohdalle eikä se tilipäivän jälkeisessä huumassa tuntunut niin kalliilta, joten ostin. Toinenkin laukku jäi kyllä kaivelemaan mieleni perukoille, joten en tiedä joutuuko sen ostamaan pois seuraavan tilipäivän jälkeisessä huumassa.


Ainoa huono puoli söpössä laukussani on se, että sen sisäpuolella ei ole yhtään taskua. Olen tottunut pitämään avaimia laukun sisätaskussa, ettei niitä sitten tarvitse metsästää käsikopelolla kotioven takana. Ehkä keksin tähän taskuttomuuteen jonkun ratkaisun. Muutenhan laukku hipoo täydellisyyttä.

Nyt se internettikin alkoi taas toimia, joten laitetaas julkaisten.

16. kesäkuuta 2013

Jos kysyt miksi, ota pikaisesti yhteyttä apinaan

Jotenkin vähän harmittaa, kun tekisi mieli blogata, mutta ei ihan oikeasti keksi mitään sanottavaa. Ja jos korvien välissä etäisesti joku aihe joskus kolkuttelisikin, niin sitä ei millään jaksa alkaa muuttaa kirjalliseen muotoon. Miten tuo kevään hype tämmöiseksi vaihtui?

Sama koskeen muidenkin blogien lukemista. Ei oikein jaksa keskittyä lukemiseen, saati sitten kommentoimiseen. Kai se on tämä kesä. Kun elämä on tuolla jossain, lasiruudun ulkopuolella.

Olen vihdoin saanut katkaistua napanuorani Google Readeriin. Johan oli aikakin, sillä eihän se ole toiminnassakaan enää kuin pari viikkoa. Päädyin The Old Readeriin, joka on ihan perus perus perus syötteenlukija ilman mitään aerodynaamisia vai mitä nää ny on käyttöliittymiä ja kikkareita ja kakkaroita.

Treenit kulkevat hyvin. Niin hyvin, että jouduin pitämään vähän ylimääräistä treenitaukoa (kolme päivää), kun en pariin päivään pystynyt kävelemään kunnolla. Tänään aion mennä taas. Ensi viikkokin aiheuttaa jonkinlaisen tauon, koska juhannus.

Niin, se juhannus. Sekin aiheuttaa harmia. Olen jotenkin joutunut elämässäni sellaiseen asemaan, että en voi viettää pakollisia juhlapyhiä niin kuin itse haluaisin, vaan vietän ne niin, että mahdollisimman harvalle tulisi paha mieli. Hetkittäin vituttaa, mutta minkäs teen.

Lisäksi tiettyjen sisäelinteni terveydentila aiheuttaa huolta tällä hetkellä, mutta en kai vielä ole tekemässä kuolemaa kuitenkaan. Jos minusta ei tämän jälkeen enää kuulu niin

8. kesäkuuta 2013

Work it harder, make it better, do it faster, makes us stronger


Fail Blogista löytämäni kuva (yllä) aiheutti nauruntyrskähdyksen ja myös herätti monenlaisia ajatuksia, joita olen muutenkin ajatellut tässä viime päivinä. Ajattelin ulostaa ne nyt kirjalliseen muotoon, koska pitäisi siivota ja tiskata ja ulkona on hieno ilma.

Normaalissa maailmassahan minä olen se sivistynyt ja älykäs (joo joo, sanotte mitä sanotte) akateemisesti koulutettu tyyppi. Ja ne joilla on isoimmat lihakset, on yleensä myös niitä vähän vähemmän lukeneita ja... no, tyhmempiä. Mutta kuntosalilla tämä maailma kääntyy kuitenkin aivan päälaelleen. Siellä minä olen se tyhmä ja ne lihamurekkeet ovat paljon minua viisaampia. Ne tietävät paljon asioita, kuten mitä kaikkea voi tehdä, minkälaisessa suhteessa, mikä on paras tapa, miten asiat tehdään oikein jne. Minullakin on käytännössä aika vapaat kädet sen suhteen, mitä voisin tehdä treeneissäni, mutta aivoistani vain puuttuu joku sellainen osanen, että pystyisin improvisoimaan treenatessa. Tarvitsen treeniohjelman mustana valkoisella, tai muuten ei tule mitään. En vaan osaa.

Ehkä tässä on yksi osatekijä, jonka vuoksi tykkään treenaamisesta niin paljon. Ja varsinkin pt:ni kanssa treenaamisesta. Omassa elämässäni olen niin töissä, koulussa kuin joskus vapaa-ajallakin se tyyppi, joka aina tietää (tai ainakin on tietävinään), neuvoo ja opastaa muita. Toisinaan ihan pyytämättäkin ja varmasti ärsyttävyyteen asti, mutta kun en tahdo millään jaksaa tyhmempiä ihmisiä enkä varsinkaan jaksa seurata vierestä kun joku tumpeloitsee jotain ihan yksinkertaista asiaa täydellisen väärällä tavalla. Pt:n kanssa treenatessa taas minä olen se tyhjä taulu, jolla ei ole minkäänlaista tietoa, ennakkokäsitystä tai vankkumattomia omia mielipiteitä asiasta. Pt saa ohjata minua ja minä antaudun hänen ohjattavakseen täysin ilman minkäänlaista vastarintaa tai oletusta siitä, että osaan itse kuitenkin paremmin. Uskokaa tai älkää, mutta välillä se on todella vapauttavaa.

Ehkä tästä voisin ottaa opiksi myös kuntosalin ulkopuolisessa maailmassa, että minun ei aina tarvitsisi olla neuvomassa (vaikka tietäisin jonkun olevan väärässä), mutku...