30. joulukuuta 2014

One two three four, can I have a little more?

Tämä ei ole mikään yhteenveto kuluneesta vuodesta, mutta meemilöinen pitkästä aikaa. Lainasin Kispen blogista.

Nelosia ihan siinä järjestyksessä kuin mieleen tulee. Ei siis missään paremmuus- yms. järjestyksessä.


Neljä leffaa, jotka olen katsonut useammin kuin kerran:

  1. Tuulen Viemää
  2. American Beauty
  3. Pussikaljaelokuva
  4. Juno


Neljä paikkaa, joissa olen asunut:

  1. Lapsuudenkoti
  2. Oma koti #1
  3. Oma koti #2
  4. Nykyinen koti


Neljä maata, joissa olen käynyt:

  1. Sveitsi
  2. Englanti
  3. Tsekki
  4. Italia


Neljä maata joihin haluaisin matkustaa:

  1. Ranska (oon kyllä käynytkin lyhyesti)
  2. Belgia
  3. Ameriikan Yhdysvallat
  4. Australia


Neljä suosikkiruokaani:

  1. Hyvä pihvi
  2. Pizza
  3. Halloumisalaatti
  4. Melkein mikä tahansa, missä on Aura-juustoa


Neljä ruokaa, joita en syö:

  1. Mustamakkara
  2. Maksalaatikko
  3. Veriletut
  4. Pinaattikeitto


Neljä kaikkien aikojen suosikki-tv-sarjaa:

  1. NYPD Blue
  2. Frendit
  3. Frasier
  4. The Wire


Neljä lehteä, joita luen:

  1. Image
  2. Rumba
  3. Aamulehti
  4. Hesari


Neljä asiaa, joita odotan vielä tänä vuonna:

  1. Kahdet treenit ehtii vielä puristaa
  2. Pt:n hymyilevän naaman näkeminen
  3. Raclette
  4. Suolen toimiminen


Neljä asiaa, jotka teen aamuisin:

  1. Herään
  2. Keitän kahvia
  3. Käyn vessassa
  4. Tsekkaan sähköpostin ja intternetin


Neljä suosikkipaikkaa Suomessa:

  1. Pispala
  2. Pyynikki
  3. Tampere ylipäänsä
  4. Yksi kyläpahanen jossain Keski-Suomessa


Neljä harrastustani:

  1. Voimailu ja pullistelu
  2. BodyBalance
  3. Bloggaaminen
  4. Ihmisten ärsyttäminen


Neljä suosikkiurheilijaani:

  1. Ei hitto kun lyö tyhjää. Ei tule mieleen ketään muuta kuin Tuomo Ruutu.
  2. Ai niin tietty, Jari "Bull" Mentula!
  3. Tummaihoiset pikajuoksijat
  4. ... Lisään tänkin heti jos keksin.

Semmottii. Yritän väkästää semmoisen vuosiyhteenvedonkin vielä tänä vuonna tai viimeistään heti ensi vuonna! 

12. joulukuuta 2014

...



Reilun kolmen vuoden jälkeenkin yhä tulee sellaisia hetkiä, kun ensimmäinen ajatus on, että tästä täytyy kertoa äidille.

Ja sitten muistaa, ettei voikaan.



10. joulukuuta 2014

Rakas Joulupukki

Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi kirjoittanut sinulle.

Tänä vuonna toivelistani on enemmän semmoista henkistä hyvinvointia edistävä eikä niinkään materialistinen.

Ensinnäkin haluaisin nämä, kuten joka joulu:



Löysin Savon Sanomista pari vuotta vanhan kirjoituksen "Lue tämä ennen kuin ostat leffalippuja joululahjaksi". No voi kyynel. Että ihan kerran kuussa joutuu menemään elokuviin. Ihan hirveätä saada sellainen lahja! (Toki ongelma paikkakunnalla, jossa Finnkino ei toimi, mutta muuten...)  Keskimääräinen suomalainen käy elokuvissa 1,3 kertaa vuodessa?!! Miten on fyysisesti edes mahdollista käydä elokuvissa noin harvoin?


Yleensä pukin kontista löytyy myös joku kirja. Tänä vuonna se voisi olla tämä:



Antti Holma valloitti sydämeni Kissi Vähähiilarina ja Antti Holmana. Hänen kirjoittamansa kirjankin täytyy olla hyvä. Vai onkohan tuo kirja nyt sitä homorummutusta? (Check it out, video on hillitön!)
Tämä on se ainoa "vähän materialistisempi" joululahjatoiveeni, vaikka tietysti kirjan lukemisesta saa myös valtavasti henkistä pääomaa.

Loput paketit Pukki voitkin sitten täyttää näillä:





En tainnut tänä vuonna saavuttaa dieettitavoitettani täysin ja jouluna ilmeisesti aion torpedoida ne vähätkin menetetyt kilot. Oh well...

Siinäpä ne sitten olivatkin. Ei muuta.

Voi hyvin, rakas Pukkiseni!

♥:lla Tiina



*Postaus ei sisällä mainoslinkkejä. En saa Fazerilta edes pienintäkään rahallista/suklaallista korvausta tuotteidensa mainostamisesta. Toisin sanoen en hyödy tästä kirjoituksesta mitenkään. En ollenkaan. En pienimmissäkään määrin. (Paitsi jos Joulupukki lukee blogiani, ja miksipä ei lukisi). 

9. joulukuuta 2014

Eat me, drink me

Hesarin mielipidepalstalla ravitsemusterapeutti Nuutinen esittää mielipiteensä siitä, että ruokien kalorimäärien ilmoittaminen on tehotonta holhousta. En voisi enempää olla eri mieltä. Minä en olisi ikinä oppinut syömään oikein, tai edes vähän paremmin, jos en olisi ruvennut laskemaan kaloreita. Ja tein sen aivan omasta vapaasta tahdostani, joten holhouksesta ei voi sanoa olevan kyse.

Ravintolassa en välttämättä kaipaa kuitenkaan, että annoksen kalorimäärät iskettäisiin siihen menuun. Voin kuvitella, että se laskisi myyntiäkin, kun jälkiruokalistassa olisi tiramisun energiapitoisuus siinä heti hinnan vieressä. Normipäivänä siitä voisi olla apua, mutta yleensä kun menen syömään ravintolaan haluan syödä vapaasti. Siis kyseessä on vapaapäivä dieetistäni enkä halua potea huonoa omaatuntoa siitä, että näen miten paljon ruoassani on kaloreita. Jos haluan laskea kaloreita en mene ravintolaan syömään.

Olen huomannut kaupassa, että jotkut tahot yrittävät kiertää kalorimäärien ilmoittamisen laittamalla pakkausselosteeseen vain kilojoulet. Yleensä jätän sellaiset tuotteet ostamatta, koska kilojoulet eivät kerro minulle mitään. En osaa hahmottaa niitä enkä tiedä paljonko ne ovat kaloreissa. Ei se varmaan mitään rakettitiedettä olisi, mutta en jaksa vaivautua. Helpompi siirtyä seuraavaan tuotteeseen, jossa on myös kalorit ilmoitettuna.

Nälän- ja kylläisyydentunteen tunnistaminen ei tosiaankaan toimi (itselläni, jollain toisella voi toimia). Minulla on nytkin nälkä, jos kropaltani kysytään, mutta koska dieetti, niin en kysy. Sitä paitsi kehoni viestittää aika usein haluavansa suklaata, tai viime päivinä se on erityisesti toivonut joulutorttuja ja glögiä. Tajuan kyllä, että jutussa ei tarkoiteta tämän kaltaista tunnistamista, vaan pitäisi erottaa oikea nälkä mieliteoista, mutta... Mutta mutta. Itselleni on taottu kalloon tässä viimeisen parin vuoden aikana ruokarytmin tärkeyttä. Silloin ei jäädä odottelemaan sitä että on nälkä, vaan syödään tasaisesti muutaman tunnin välein. Ennen, kun "kuuntelin nälkääni", saatoin mennä iltakuuteen asti pelkällä aamupalalla ja syödä päivän kaikki ateriat sitten vasta illalla. Koska aineenvaihdunta ei toiminut ihan oikein. Jos olisin saanut ravitsemusterapeutilta tällaisia ohjeita, kuin Hesarissa annetaan, painaisin ainakin 40 kiloa enemmän kuin nykyään.

Totta kai se olisi kivaa ja kuulostaa varmasti teoriassa helpolta, että sitä vaan osaisi syödä oikein. Miten monta kertaa olen tässä viime vuosien aikan pyöritellyt päätäni itselleni, miten voi olla mahdollista, ettei ihminen tässä iässä tiedä miten syödään oikein. Lautasmallit ja kaikki ovat tuttuja, mutta käytäntö ontuu, ja pahasti. Ihminen, jolle syöminen on "helppoa", ei koskaan voi tajuta millaista se on ihmiselle, jolle syöminen on oikea ongelma. Oli kyseessä sitten anoreksia tai ylensyönti.

Minä en usko, että pystyn koskaan suhtautumaan ruokaan normaalisti, pelkkänä polttoaineena, sittenkään kun dieettini on ns. lopussa. Olen siltä osin epäkunnossa sekä henkisesti (pääkoppa!) että fyysisesti (aineenvaihdunta!) ja sen kanssa on elettävä.

Tässä on muuten varsin hauska kirjoitus eri dieeteistä. On asiantuntijoita ja sitten on asiantuntijoita.


Ps. Toivottavasti nämä dieettaamiseen tai treenaamiseen liittyvät kirjoitukseni eivät kuulosta saarnaamiselta, koska se ei ole tarkoitukseni. Jokainen eläköön ja tehköön tavallaan, sama se minulle, mutta jos joku on siinä ihan reunalla lähestymässä terveellisempiä elämäntapoja, niin toivon voivani hellän määrätietoisesti auttaa sen reunan yli sysäämisessä. Koska itse olen oppinut nämä asiat aika tavalla kantapään kautta, niin ei kaikkien välttämättä tarvitse. Tai ehkä tarvitseekin. Enkä tarkoita, että minun tapani toimia olisi ainoa oikea, mutta... no, ollaanpas nyt rehellisiä, se järkevin (ja pysyvin) tapa kuitenkin.

5. joulukuuta 2014

Anyway the wind blows

Kävin tänään elokuvateatterissa katsomassa Queen Rock Montrealin (kiitos vaan tuhannesti luottoleffasuosittelijalleni Zepalle, joka herätti minut horroksesta juuri ajoissa!!!) ja voi hyvänen aika sentään...

Konsertti oli vaan jotain niin... Sanotaanko näin, että joillain meistä on aika paljon enemmän sitä karismaa ja talenttia kuin toisilla. Hassua, että en omista yhtään Queenin levyä enkä juuri koskaan kuuntele sitä muualtakaan, mutta Freddie Mercury vie minulta hetkessä jalat alta ja räjäyttää tajunnan ja kaikkea sellaista.

Freddie on muutenkin ihme jäbä. Oli kyse sitten dokumentista tai live-taltioinnista, niin tyyppi saa minut vetistelemään. Love of My Life oli ensimmäinen, joka avasi vesihanani, ja sitten tietysti Bohemian Rhapsody, joka on ehkä parasta mitä musiikissa koskaan on tehty. Rakastan Mercurya sydämeni pohjasta ja rakastin muuten jo pikkutyttönä, silloin kun Freddie oli vielä elossa (tunsin muutenkin vetoa homoviiksimiehiin, kuten Magnumiin = Tom Selleck). Tästä on todisteena jonkinlainen leikekirjanen, johon olen leikkaillut ja liimaillut fanittamieni hahmojen kuvia ennen vuotta 1991.

Mitenkähän se onkin niin, että jotkut vain palavat isolla liekillä ja sitten sammuvat nopeasti pois. Kuolevat aivan liian aikaisin. Toki se liian aikainen poismeno nostaa ihailun aivan uudelle tasolle ja monet lahjakkaat tyypit elävät vaikka kuinka vanhoiksi, mutta silti tuntuu (vaikka voihan se vain olla tunne), että toiset meistä tekevät suurempia asioita ja elävät lyhyemmän ajan... Aivan kuin sitä lahjakkuutta ja tunteenpaloa ei riittäisi enää pidempään. It's better to burn out than to fade away, niin kuin Neil Young lauloi ja Kurt Cobain lainasi itsemurhakirjeessään.

Queenin konsertti. Asioita joita ei enää ikinä voi kokea livenä. Minä pakahdun. PA-KAH-DUN.



It's one of those songs which has such a fantasy feel about it. I think people should just listen to it, think about it, and then make up their own minds as to what it says to them... "Bohemian Rhapsody" didn't just come out of thin air. I did a bit of research although it was tongue-in-cheek and mock opera. Why not? 
—Freddie Mercury


2. joulukuuta 2014

Do you even care if I die bleeding

No nyt löytyikin jännä artikkeli internetistä, "5 moves you should avoid at the gym".

Voin nopeasti briiffata tähän, mitkä ne viisi liikettä ovat:

  1. Syväkyykky
  2. Maastavedot
  3. Pystypunnerrukset
  4. Penkkipunnerrus
  5. Mikä tahansa isoilla painoilla tehtävä
Jäljelle jäikin sitten... öm, kaikki laitteet, hauiskäännöt ja muut semmoiset pikkuhinkutusliikkeet? 

Artikkelissa perustellaan jokaista liikettä sillä, että niissä on suuri loukkaantumisriski. Mutta mitäpä jos vaan opettelisi tekemään ne liikkeet oikein? Kyllä mavessa menee selkä, pystäreissä olkapäät ja penassa ties mitkä nivelet, jos sen liikkeen tekee vähän jotenkin sinne päin tai ei sinne päinkään. Mutta jos tekniikka on kunnossa ja paketti (se kroppa) kasassa, niin ei pitäisi sattua mitään. Minä olen aivan urpo näissä jutuissa enkä kertaakaan ole loukannut itseäni treeneissä (jos sitä yhtä noidannuolta ei lasketa), koska vieressä on ollut ammattimies nyyläämässä loputtomiin sitä meitsin asentoa. 

Muistan itse, kun aikanaan kävin BodyPumpissa. Siellähän tehdään kyykyt max 90 asteen kulmaan. Minulla oli polvet jatkuvasti kipeänä. Siksi minua jännitti vähän, tai oikeastaan aika paljonkin, kun heti ensimmäisestä kerrasta alkaen PT laittoi minut kyykkäämään syvään. Olin ihan varma, että polveni eivät pitkään kestä sitä, mutta kas! Sen jälkeen minulla ei ole ollut polvien kanssa mitään ongelmia. 

Lauantaina meidän kuntokeskuksessa oli joku LesMills-maraton, mikä toi salin puolellekin monenlaista hiihtäjää. Ja kun sanon monenlaista hiihtäjää, tarkoitan kikattavia nuoria naisia. Itseni lisäksi treenaamassa ei ollut kuin yksi tuttu naama, semmoinen vähän skrodempi kaveri, ja sitten näitä aivan vieraita kälkättäjiä. En tuntenut oloani yhtään kotoisaksi, toisin kuin yleensä tuolla paikassa. Älkää käsittäkö väärin, kuka vaan saa käydä salilla, mutta sehän on nykyisin vähän niin kuin toinen olohuoneeni, joten tulee outo olo, jos porukka on yhtäkkiä ihan uutta ja vierasta. 

No joka tapauksessa, siinä penkkipunnerrellessani isoilla käsipainoilla (omassa mittakaavassani) katselin samalla sarjatauoilla peilin kautta näiden naisten touhua. Ihan kamalaa. Siinä vaiheessa päätin olla enää kiinnittämättä huomiota siihen mitä muut tekee, kun näin kyykkyä niin karsealla tekniikalla (köyristys alaselästä jonkinlaiseen mäkihyppääjä-asentoon), että omaan selkäänikin alkoi melkein sattua. Onneksi kyseinen hahmo kyykkäsi pelkällä tangolla. Siinä vaiheessa, kun hän lähti hakemaan levypainoja, alkoi sydäntäni kylmätä ja mietin, että pitäisikö minun puuttua tilanteeseen vai antaa toisen tehdä? Jos hän paskoisi selkänsä siinä silmieni alla, niin olisin lähes osasyyllinen tapahtuneeseen, mutta en hetkeäkään usko, että nainen olisi ottanut kovin rakentavasti ohjeitani vastaan. Enkä sitä paitsi muutenkaan ole kovin kiinnostunut sekaantumaan toisten treeneihin. En ole vielä sen näköinenkään, että minulla edes olisi mitään auktoriteettia neuvoa ketään. No, onneksi tämä huoleni kohde käyttikin levypainoja vain johonkin sivutaivutuksiin tms. eikä lykkinyt niitä siihen kyykkytankoonsa. Ja pianhan he lähtivätkin jo johonkin pumppiin tai shäbämiin. 

Long story short: Kyllä kannattaa ehdottomasti tehdä noita viittä "kiellettyä" liikettä salilla, mutta kannattaa myös edes pari kertaa ottaa joku viisaampi tyyppi siihen mukaan tsekkaamaan sen tekniikan. Ja alaselkä suorana. Alaselkä AINA suorana! (Liikekohtaisesti toki, ei nyt oteta liian kirjaimellisesti. Ettei kukaan neropatti nyt tule kysymään, miten tehdään vatsarutistuksia alaselkä suorana...) 

Ps. Anteeksi, tästä tulee nyt ylipitkä vuodatus, mutta pakko tähän loppuun vielä ihmetellä sitä, miten hirmu moni esim. noista Puolen vuoden superdieettaajista päättää sen puolen vuoden aikana ruveta personal trainereiksi, ja osa varmasti rupeaakin. Sama tuntuu koskevan myös hurjan monia fitness-bloggaajia. Minusta tuntuisi aivan absurdilta ajatukselta, että olisin joskus 1,5 vuotta sitten ruvennut itse pt:ksi, kun tälleen kahden vuoden jälkeenkin opittavaa tuntuu yhä olevan valtavasti. Joko minä olen keskivertoa lahjattomampi tässä hommassa tai sitten tämä maa on pullollaan epäpäteviä personal trainereita...