generated by sloganizer.net

27. toukokuuta 2015

I'm a social butterfly

Voi ristus, että sitä osaakin ihminen olla urpo. Jaksan aina vaan ihmetellä, miten tämä ihmiskunta on koskaan pystynyt lisääntymään tähän nykyiseen laajuuteensa, kun pelkkä parinmuodostus tuntuu olevan täysin mahdoton tehtävä. Tai sitten se vaan on toisille helpompaa kuin toisille...

Minähän olen melko normaali ja ihan kiva ja hymyileväinen ihminen. Tai olen niin kauan, kunnes alan kaavailla jostain parempaa puoliskoa itselleni. Annas olla, kun nuo epämääräiset ajatukset tunkeutuvat tajuntaani, niin muutun sen jälkeen perunaksi. Kyllä, perunaksi. Semmoiseksi omituiseksi möykyksi, joka ei uskalla katsoa kohti saatika sitten hymyillä.

Miten luonto on voinut järjestää asiat niin typerästi, että siinä vaiheessa kun täytyisi yrittää tehdä positiivinen vaikutus ja antaa itsestään fiksu sekä filmaattinen kuva, niin ihmisraukka meneekin aivan sekaisin ja alkaa käyttäytyä juuri päinvastaisesti? Että antaa itsestään oikein urpon ja könkön ja jopa tosikkomaisen kuvan? Miksi? MIKSI??? Voi kerpele.

No ei tässä mitään. Tänään suoritin jopa aloitteellisen katsekontaktin. Sain vastaukseksi moikkauksen. Vastasin. Sentään. Ensi kerralla yritän sitä, mitä normaalit ihmiset kutsuvat hymyilemiseksi. Ei kannata ihan henkeään pidätellen odottaa, että mitään tapahtuisi.

Niin että jos joku ikiparisuhteellinen siellä ihmettelee, miksi me sinkut ollaan sinkkuja, niin... Joo ei ole kyse kranttuudesta, vaan täydellisestä kyvyttömyydestä ottaa kontaktia kiinnostavaan vastakappaleeseen. Morjens.

23. toukokuuta 2015

What's the story morning glory

Hauska juttu. Vähän aikaa sitten joku (anonyymi) kysyi minulta, mitä tarkoittaa "vatuloida", kun olin käyttänyt täällä blogissa kyseistä sanaa. Nyt sitä käytetään jo ministeritasolla:




Voisiko tästä siis suoraan vetää johtopäätöksen, että Juha Sipilä lukee minun blogiani? Totta kai voisi.

21. toukokuuta 2015

Kiss your past good-bye

Mietin tässä vähän, että alan karsia kaikenlaisia epäterveellisiä asioita elämästäni. Enkä tarkoita nyt fyysisesti epäterveellisiä, kuten sipsit ja sohvalla makaaminen, koska niitä on karsittu jo aika hyvin viimeisten parin vuoden aikana. Tarkoitan nyt semmoisia henkisesti epäterveellisiä asioita. (Vaikka toki se elämäntaparemontti tuo myös henkistä hyvinvointia).

Ennen ajattelin, että sanonta "keep your friends close and your enemies closer" on tosiasia, mutta nykyisin olen taipuvainen uskomaan, että elämä on ihan hitsin paljon helpompaa, kun vaan päästää ne "viholliset" lipumaan jonnekin kauas horisonttiin eikä enää vaivaa pientä päätään heillä. Jos toistuvasti tulee ahdistuksia siitä, kun toinen heittelee jotain täsmäpiikkejään, niin ei ole kovin järkevää altistaa itseään sille ehdon tahdoin. You've gotta let it fly, kuten otsikon biisi jatkuu (Aerosmith).

Osan toimenpiteistä olen suorittanut jo aikaa sitten. Olen esimerkiksi vähentänyt huomattavasti nettikommenttien lukemista, koska niistä sitä vasta huono olo tuleekin. Mutta sarkaa on vielä. Aionkin nyt alkaa tarkkailla ja kuunnella itseäni. Jos huomaan omassa käyttäytymisessäni tai ympäristössäni asioita, jotka toistuvasti aiheuttavat pahaa oloa, niin katkon ne pois elämästäni kuin huonot oksat. (Enkä tarkoita ketään ystäviä siellä nyt ollenkaan, ei tarvitse huolestua!)

Saattaahan tuo sitten tarkoittaa sitä, että vajoan yhä syvemmälle sinne omaan kuplaani (joka tässä vaalien jälkeen on ollut trendikäs ilmaisu), mutta siellä kuplassa on pehmeä ja pörröinen olla. Monien ihmisten arvot tuntuvat nykypäivänä olevan niin kamalan kovia, etten pysty jotenkin ollenkaan käsittelemään sellaista. Mieluummin elän kuplassa, jossa ollaan kilttejä ja kivoja toisille.

***

Mietin myös eilen illalla, että en taida enää kirjoittaa kovinkaan provokatiivisesti tänne blogiin. Tai provokatiivisista aiheista. Kommenteissa käytiin ennen kiivasta keskustelua. Nyt keskustelu on vähentynyttä, mutta se tuntuu pelkästään hyvältä. Syystä että se jatkuva vääntö ja vänkääminen oli kamalaa. Muistan vielä jokunen vuosi sitten, kun ahdistuin aina suunnattomasti jos blogiin kopsahti anonyymi kommentti. Nykyisin ei enää ahdista. Täällä on lähes pelkästään kivoja anonyymejä kommentoimassa. Osa ehkä vähän näsäviisaita, mutta... kukapa meistä ei olisi.

***

Luin hammastahnatuubistani: "rakkauden uusi ulottuvuus". Ajattelin, että onhan se ihan totta. On helpompi rakastaa ihmistä, jolla on puhtaat hampaat eikä hengitys haise. Oikeasti siinä luki raikkauden.

18. toukokuuta 2015

I'm too sexy for my shirt

Muistan vielä, kun joskus vuosituhannen vaihteessa harrastin semiaktiivisesti salitreeniä (hyvä, dementia ei uhkaa pahasti). Silloisella salillani oli hyvin tavallista, että mitä isompi körmy, niin sitä reikäisempi treenipaita. Tähän oli myös yleensä yhdistetty salihousut. Siis The Salihousut.

Nykyisellä salillani käy pelkästään ehjiin vaatteisiin pukeutuneita ihmisiä eikä salihousujakaan ole näkynyt kellään. En tiedä onko kyse lokaatiosta vai onko aika vain ajanut reikäisten treenipaitojen ja salihousujen ohitse. Ehkä nykyisin miehetkin ovat tietoisempia siitä, mitä päälleen laittavat, jopa urheillessaan. Paitsi viime viikolla tähän sitten tuli muutos. Näin meidän salilla nimittäin tyypin (suhteellisen nuori jamppa eikä edes valtava lihakasa), jonka treenipaidassa oli toisessa kainalossa niin iso reikä, että... no, olisi liioittelua sanoa, että siinä paidassa edes oli toista kainaloa. Koska ei ollut. Siinä oli tyhjä kohta, missä normaalisti on paidan kainalo.

No eipä siinä mitään, kukin saa urheilla niissä varusteissa kuin parhaaksi näkee ja kyllähän hyvä ilmastointi on hikoillessa varmasti tosi kiva juttu. Todennäköisesti (tai toivottavasti) ei ollut tarkoitus myöskään tehdä vaikutusta vastakkaiseen sukupuoleen (tai samaan, mutta reikäpaitaisen miehen täytyy melko varmasti olla hetero). Huvituin vain tuosta näystä aika tavalla ja samaan aikaan mieleeni palasi kirkuen sen edellisen kuntosalini treenimuoti 15 vuoden takaa.

Itsehän en käy missään esimerkiksi E-kirjaimella alkavassa trendikkäiden ihmisten ykköstreenimestassa. Meidän salilla on yleensä käynyt hyvin tavallista ja monenkirjavaa porukkaa. Ne isoimmat körmyt ja bikinifitnesseimmät misut ovat vain puuttuneet. Nyt kevään mittaan on saattanut huomata jonkinlaista muutosta. Better Bodies, Six Deuce ja kaikenlainen glitter on saanut enemmän jalansijaa. Olen jopa havainnut treenipipoja. Itselläni on muutenkin useimmiten niin kuuma treenatessa, että pyörryttää ajatuskin siitä, että upottaisin pääkoppani vielä jonkun pipon sisään. Yleensä tämän pipon kanssa yhteen kuuluu myös täysi sotamaalaus ripsenpidennyksineen ja rakennekynsineen.

Mutta kuten sanottua, kukin tyylillään. Minut itsenihän treenivaatettaa lähinnä Nike ja H&M. Ja Kambodzan lapset kiittää.

13. toukokuuta 2015

I can see the end is getting near

Älkää huoliko! En lopettanut fittnesstreenibloggaamista heti alkuun! Siinähän kävi nyt vaan niin, että olen ollut kipeänä siitä lähtien.

Eka olin silleen, että täähän on vain pikkuflunssa. Muutaman päivän lepään ja sitten salille. Sunnuntaina jo mietin, että meniskö salille, mutta en onneksi mennyt. Sunnuntai-iltana yhtäkkiä joku pieni norsu kiipesi rintakehäni päälle. Maanantaina se pieni norsu olikin kasvanut hirvittävän isoksi. Tiistaina aloin jo epäillä, että joudun kohta johonkin hengityskoneeseen. Onneksi tänään on jo parempi olo, vaikka melkoista röhimistä saan vieläkin pitää.

Yli viikko treenaamatta. (Tai siis ei vielä yli, mutta laskin tähän vielä pari päivää ainakin toipumisaikaa). Voi pojat, että alkaa pää hajota. Mutta jotenkin pahemmalta se tuntuu vielä fyysisesti. Tuntuu, että ruumis (elävä onneksi vielä) oikeasti huutaa päästä käyttämään itseään. Tuntuu, että lihakset on ihan surkastuneet ja kroppa on ihan vetelä. Tuntuu  myöskin, että tämä viikko on mennyt hitaampaa kuin edelliset kaksi vuotta yhteensä. Ymmärrän kyllä, että ylireagoin elikäs liioittelen aika vahvasti ja asiat voisivat olla miljoona kertaa pahemminkin, mutta just nyt vaan tahtoisin vaikka juosta maailman ääriin tai ihan mitä vaan. Maanantaina hengästyin rappusissa samaan malliin, kuin pahimpina sohvaperunavuosinani. Kyllä tuli mukava muistutus menneisyydestä, missä joskus ollaan oltu ja missä ollaan nyt (jos tätä flunssaa ei lasketa).

Parastahan (eli pahinta) tässä on se, että en ole muiden velvollisuuksien vuoksi voinut vaan kaatua kuolleena sänkyyn ja levätä. Opiskelija kun ei ota saikkua siitä, että deadlinet puskee päälle. Ja tällä kertaa ne deadlinet on erittäin olennaisia tulevaisuuteni kannalta. Joten olen sitten painanut kodin ja yliopiston väliä tuolla kylmässä, märässä ja viimassa. Istunut tietokoneen ääressä naputtelemassa. Lyönyt päätä näppäimistöön. Korjannut, viilannut ja vielä kerran korjannut. Pää pii paa.

Ja voi helvetti, autoilijat! Voi että jotkut autoilijat on sitten mulkkuja! Että on ihan pakko kaasuttaa siihen tien reunassa olevaan lätäkköön ja roiskuttaa jalankulkijoiden päälle? Olipa hirveän kiva istua märissä farkuissa naputtelemassa jäätävän kylmässä tietokoneluokassa. Teki varmasti hyvää tälle flunssallekin. (Ihan vaan vinkiksi niille mulkuille, että jotkut autoilijat jarruttavat tai jopa kiertävät ne lätäköt, jos kohdalla on jalankulkijoita).

TL;DR: En ole treenannut.

12. toukokuuta 2015

Vastauksia, osa III

Pahin stressi alkaa olla takana, joten nyt on aika vastailla loppuihin kysymyksiin! (Uusiakin saa esittää, jos hotsittaa!)



Anonyymi kysyi: Oliko Harmaa Hattu päässyt vahingossa postaamaan?

No musta tuntuu, että se on päivittänyt jopa pari kertaa tässä välissä. Siis välissä, jossa kysymykset on esitetty ja nyt vasta vastaan. Huh huh! Se ei kuitenkaan ollut syy oman blogini aktivointiyritykseen (koska tapahtui vasta sen jälkeen).


Lupus kysyi: Mikä on tärkeää?

Tärkeää on vapaus. En tarkoita sillä mitään parisuhdestatusta. Vapaa voi olla avioliitossakin tai perheellisenä ihan yhtä lailla kuin yksineläjänäkin. Tarkoitan esimerkiksi semmoista vapautta omiin mielipiteisiin, omaan elämään, tekemään sitä mitä itse haluaa tehdä. Kukaan ei kahlitse eikä paina minua maahan, enkä minäkään tee niin kellekään toiselle. Vapauteen kuuluu myös ehkä jonkinlainen pyrkimys hyvään ja antaa kaikkien kukkien kukkia -tyyppiseen ajatusmaailmaan. Tätä on ehkä vaikea selittää niin että kukaan muu täysin pystyisi ymmärtämään mitä tarkoitan.

Toki tiedostan, että tässä yhteiskunnassa on mahdoton olla täysin vapaa, ellei rupea joksikin elämäntapaintiaaniksi, jos silloinkaan. Kuten muistaakseni Nollavaimo joskus viisaasti sanoi: olen vapaa valitsemaan oman vankilani.


Lupus kysyi myöskin: Mitä tykkäät Lapkon uudesta albumista? Entä vanhasta?

Onko Lapkolla vain kaksi albumia?

Nyt jos olen aivan rehellinen, niin en ole ikinä kuunnellut yhtään Lapkon albumia. Lapkossa on teorian tasolla potentiaalia (Ville Maljalla on nätit silmät), mutta jotenkin käytäntö ontuu. No, se nyt on vain liian rauhallista musiikkia minun makuuni. Toki sieltä levyltä voi löytyä jotain raskaampaa poljentoa, mutta epäilen... No kyllä ainakin All the best girls ja Killer whales on ihan hyviä biisejä, mutta en ehkä jaksa levyllistä kerrallaan tuon sorttista kamaa.


Anolyysi kysyi: Mitä tarkoittaa "vatuloida"? 

Tuo sana nyt on aivan itsensä selittävä. Vatulointi on sellaista vatvomista ja vetulointia. Älä nyt vaan kysy mitä on vetulointi, kyllä sä tiedät. Vetkuttelua. Myös Urbaani sanakirja osaa selittää vatuloinnin.


Antti-Juhani kysyi: How many toes should a prebatout have?

As many as it feels comfortable with.

Antikliimaksina on pakko kertoa, että googlasin tuon eikä minulla oikeasti ole aavistustakaan mistä siinä on kyse. :( Mutta tykkään vastauksesta silti, vaikken varmaksi tiedäkään onko se oikea.

***

Kiitos kysymyksistä. Palataan ensi numerossa!

6. toukokuuta 2015

Täytyy pumppaa, painaa, hustlaa, graindaa

Flunssaa pukkaa. Tai sitten ei. En ole ihan varma. Tämä on vähän samanlainen kuin edellinenkin flunssani, ettei oikeastaan, mutta sitten kuitenkin. Ettei ole oikeasti kipeä, muttei oikeasti tervekään. Jo siis toinen laatuaan tänä keväänä. En tiedä, onko minulla nykyisin niin hyvä vastustuskyky/yleiskunto/jotain, että flunssa ei iske kunnolla päälle, mutta hinkuttelee sitten mukana kuitenkin tämmöisenä epämukavana pikkutautina.

Yöllä oli kurkku kipeä ja aamullakin vähän tukkoinen olo, vaikka kurkkukipu kyllä parani kun söin aamupalan ja join aamukahvin. Jos ei olisi ollut sovittuja treenejä tänään, niin olisin luultavasti jäänyt kotiin. Koska kuitenkin oli, niin lähdin salille. Pt:n mukaan silmäni näyttivät sameilta. Niin se sanoi silloin viimeksikin, kun olin vastaavassa ärsyttävässä pikkuflunssassa. Hassua tarkkasilmäisyyttä (kirjaimellisesti).

No eipä muuta kuin treenin pariin. Olin maanantaina oma-aloitteisesti saanut progressiota kaikkien liikkeiden painoissa. Tänään pt päätti, ettei se ilmeisesti ollut mistään kotoisin ja iski rautaa tankoon lisää niin, että heikompia olisi voinut hirvittää. Ja hirvitti minuakin, mutta täytyy sanoa, että pitkästä aikaa jumppailu alkoi tuntua ihan kunnon treeniltä. Olen taas varmaan alisuoriutunut ja vedellyt liian kevyillä painoilla ja luullut, etten jaksa enempää. No, onneksi olen ulkoistanut aivotoimintani tämän lajin parissa.

Sain selkääntaputuksia, koska olin kerrankin syönyt hyvän aamupalan. Vedin aamulla purkillisen rahkaa, jonka sekaan sotkin pakastemustikoita. Makuhermoni eivät kestä mitään kovinkaan hapanta, joten oli pakko lisätä sotkuun vähän sokeriakin. Mutta onko tuo nyt niin vaarallista? Sokeria siinä valmiissa jugurtissakin on (mitä siis normaalisti syön). Jos en olisi näin laiska, voisin harrastaa blenderöintiä ja saisin rahkan pupeltamisesta niin paljon enemmän irti. Mutta kun siitä tulee tiskiä... Montaa syömistäni varjostaa ja ohjailee se tosiseikka, että kaikesta tulee tiskiä. Mitä vähemmän, sen parempi. Mikropizza on kauhean kätevä. Vielä kun sen söisi kertakäyttöaterimilla... No ei. Voi kun olis tiskikone! Mutta pakko myöntää, että aamupala vaikutti treeniin pelkästään positiivisesti, vaikka olin olevinani puolikuntoinen.

Päästin OCD:ni (pakko-oireisen järjestelyhäiriöni) taas vähän riehaantumaan salilla tänään. Pt heitti maahan Bosun, joka on siis pyöreä puolipallo, joten luulisi, ettei sillä ole väliä miten päin se on. Mutta kun. Siinä on molemmin puolin ne semmoiset kahvat. Ja niiden kahvojen täytyy olla suorassa linjassa molemmilla sivuillani, kun teen vatsarutistuksia pallon päällä, joten aloin asetella Bosua mielestäni parempaan asentoon. Se aiheutti pientä huvitusta ja hämmennystä kanssaihmisessäni. Touhuttiin jotain muuta välissä ja seuraavaksi Bosu lensi lattialle vielä enemmän vinoon kuin ensimmäisellä kerralla. Pt sanoi painavasti: "nyt se saa jäädä tuohon asentoon". Hillitsin itseni vaivoin ja lupasin yrittää kestää tämän hirveän anarkian ja sekasorron.

Hassuinta oli se, että treenin jälkeen oli paljon parempi olo kuin ennen treeniä. Siis vähemmän flunssainen. Pt:n mukaankin silmäni olivat kirkastuneet treenin aikana. Toisaalta se saattoi myös olla joku endorfiinihumalan aiheuttama harhatila. Illalla olen niistänyt muutaman kerran, mutta vain muutaman. Nyt tarttee vähän katsella pitääkö loppuviikon treenit skipata vaiko eikö. Viimeksi tässä ärsyttävässä epäflunssassa kävi niin, että kun en levännyt, niin siitä eskaloituikin sitten ihan oikea flunssa. Nyt just ei olis aikaa sairastaa.


*Kuten ehkä huomaatte, kokeilin tätä treenibloggaamista nyt vähän tässä niin kuin muun sivussa. Mitään painoja ja semmoisia en tänne aio kirjoittaa. Ehkä jatkan tähän tyyliin, tuskin siitä joka treeniin jälkeen on edes mitään sanottavaa. Ainoa mikä tässä häiritsee on se, että tunnistusriski on suuri, jos jotenkin mystisesti pt päätyisi tänne. Haittaako se sitten? En tiedä. Tuskin. Kyllä se tietää jo valmiiksi, etten ole aivan normaali (ks. kirjoituksen toiseksi viimeinen kappale).*

5. toukokuuta 2015

Your time has come to shine

Käytiin tässä päivänä eräänä rainerin kanssa vähän läpi yhteistä historiaamme. Kumpikaan ei tietenkään muistanut enää yhtikäs mitään. Minä hieman enemmän, koska minulla on sentään dataa musteella kirjoitettuna paperille, mutta aika hatara pohja silti, koska mitään päivämääriä ei näköjään ole ollut tapana kirjoittaa ylös. Olen kyllä käyttänyt HeiaHeiaa jo silloin, mutta sinnekään en ole näköjään alkuaikoina kirjoittanut mitään muuta kuin että olen käynyt salilla. Revi siitä sitten.

Edellä mainitun seurauksena aloin sitten selata täältä blogistani noita vanhoja treeniaiheisia kirjoituksiani ja nehän olivat varsin mielenkiintoisia näin retrospektiivisesti katsottuna (minusta ainakin, ja sehän on hyvä, että edes yhtä kiinnostaa). Harmillisesti sitten jossain vaiheessa lakkasin raportoimasta siitä(kään) sen syvällisemmin.

Alussa sitä olikin niin kovin innostunut ja taisin puhuakin treenaamisesta kavereiden silmät ja korvat täyteen. Toki olen yhtä siitä innostunut, mutta tänään niin moni asia on täysin arkipäivää, mikä silloin oli vielä niin uutta ja ihmeellistä. Facebookissa tietysti tulee purpatettua treeniasioita, mutta sitäkin olen yrittänyt vähentää, koska henkilöni alkoi ärsyttää joitain "kavereita" vähän liikaa. Mutta harmittaa kyllä, kuitenkin ja nyt, että en ole tarkemmin pitänyt mitään treenipäiväkirjaa. Ja sitten taas toisessa kädessä (on the other hand), pitäisikö viimeistään nyt aloittaa?

Vaikka tuntuu, ettei tässä nyt enää mitään kiinnostavaa tapahdu eikä tästä oikein saa tarinan juurta aikaiseksi, niin ehkä joskus muutaman vuoden päästä siitä voisi olla iloakin. Ja koska olen äärimmäisen huono kirjoittamaan vain itselleni (paperiset päiväkirjani ovat laskettavissa yhden käden sormilla ja sormia taitaa jäädä jokunen ylitsekin), teenkö sen sitten tänne blogiin? Vai perustanko erillisen treeniblogin? Ja jos, niin tekisinkö sen ihan omalla nimelläni? Vai kirjoittaisinko sittenkin ihan vaan itselleni, ikään kuin pöytälaatikkoon, ettei kukaan pääsisi näsäviisastelemaan eikä olisi niin kovia paineitakaan nostaa/vetää/työntää vielä vähän enemmän? Luultavasti en. Tee mitään noista.

Se hypoteettinen treeniblogi voisi kyllä olla siihen malliin, että kirjoitan sitä pääperiaatteessa itselleni ja nimenomaan asioita muistiin enkä viihdyttääkseni lukijakuntaa (uskokaa huviksenne, että kirjoitan tätä blogia viihdyttääkseni teitä!), mutta ei se haittaisi, jos sitä lukisi joku jota aihe oikeasti kiinnostaa. Tai mahdollisesti joku, jota ei kiinnosta, mutta sehän ei ole minun ongelmani sitten. Tietty aika ilkeää olisi kertoa täällä, että kirjoitan treeniblogia oikealla nimelläni, mutta lälläslää, enpä kerrokaan missä.

*Voi perse, tässä välissä klikkasin itseni vahingossa pois tästä kirjoitusnäkymästä, mutta onneksi Bloggerissa on automaattinen välitallennus!!!*

No, jos noista vähäisistä historiaan jääneistä merkinnöistä mitään voi päätellä, niin 1) kehitystä on tullut roimasti (painot on kasvaneet ja oma paino samalla vähentynyt sen 40 kg) ja 2) ajat ovat muuttuneet. Treenit on muuttuneet, minä olen muuttunut, rainerikin on luultavasti muuttunut (ainakin olettaen siitä, että hän itse kyseenalaisti väittämäni treenimetodit taipaleemme alkuajoilta), meidän suhteemme on muuttunut. Kaikki paremmaksi tietysti, vaikka ei missään noista tekijöistä ole alusta alkaenkaan ollut valittamista. Edes minussa. Olin ihan hyvä silloin ja olen ihan hyvä nyt.  (Ainoastaan blogi on muuttunut huonompaan suuntaan eli epäinformatiivisemmaksi. Vähän tai oikeastaan aika paljonkin kaipaan niitä aikoja kun vielä kirjoittelin tänne jostain ihan oikeista asioista.)

No mutta. Tästä(kään) ei suunta ole kuin eteenpäin. Valoa kohti!


Ps. Sormenkynteni ovat kyllä aivan liian pitkät. Blogikirjoituksen naputtelu oli liian vaikeata. Taidanpa leikata kynnet.