28. syyskuuta 2016

Asiakaspalvelusta ja sen köpöisyydestä

Asiakaspalvelijan toiminnalla on yllättävänkin iso vaikutus siihen minkälainen fiilis asiakkaalle jää kyseisestä lafkasta ja omalla kohdallani se vaikuttaa ainakin sen yhden kerran lisäksi myös tuleviin ostopäätöksiin. Suomessa aina morkataan asiakaspalvelun tasoa, mutta minusta se on suurimmaksi osaksi ihan hyvää. Enemmän ahdistun siitä, jos myyjät ovat yli-innokkaita. Välttelen esimerkiksi astumasta kauppaan, jossa tiedän välittömästi alettavan tenttaamaan mitä saisi olla...

Ja sitten on tämä PostNord. Vaikka minä asun Suomen kolmanneksi suurimman kaupungin keskustassa, onnistuu kyseinen firma toimittamaan pakettini poikkeuksetta ainakin parin kilometrin päähän minusta. Posti on kohtuullisen lähellä, pakettiautomaatteja on useampikin ihan lähellä, Siwoja ja R-kioskeja piisaa, mutta PostNord toimittaa paketin aina jonnekin helvetin kuuseen. Ikinä ei tiedä etukäteen minne, mutta sen saattaa tietää, että kauas se menee. Mielelläni en tilaa edes firmoista, joissa toimittajana on PostNord, mutta aina ei voi valita. (Luojan kiitos he eivät edes yritä toimittaa minulle pakettia kotiovelle, koska siitä voi lukea satoja ellei jopa tuhansia kauhukertomuksia netistä, eikä tämä kirjoitus koske heidän asiakaspalveluaan, johon minun ei onneksi ole tarvinut olla yhteydessä).

No eipä siinä. Eilen sitten raahauduin hakemaan pakettiani taas jostain parin kilometrin päässä sijaitsevan nimeltämainitsemattoman kauppaketjuliikkeen myymälästä. Menin kassalle, jossa ei ollut ketään. Odottelin useita minuutteja eikä henkilökuntaa näkynyt eikä kuulunut. Perääni tuli toinenkin asiakas jonottamaan. Hetken päästä jostain paikalle könyää nuori mies, joka asettuu kassan taakse ja tervehtii. Kerron asiani, eli että minulla on paketti noudettavissa. Tyyppi tuijottaa jonkinlainen tyhjä katse silmissään eikä sano mitään. Katson kysyvästi takaisin, koska ei näissä tilanteissa ikinä tiedä millä perustein kyseinen myyjä haluaa paketin kaapista etsiä. Toiset kysyy sukunimeä, toiset firmaa mistä paketti on tullut jne.

No, hetken äänettömän tuijottamisen jälkeen tyyppi sanoo, että tarvii henkilöpaperit ja saapumisilmoituksen, äänensävynä sellainen kuin tyhmemmänkin olisi pitänyt itse tajuta antaa ne tälle mykälle myymälähenkilölle. Sanon, että saapumisilmoitus oli vain joku tekstiviesti. "Joo, mutta siinä on se hyllypaikka." Hyllypaikka! Ikinä ennen ei ole vastaavissa toimituksissa ollut mitään hyllypaikkaa, mistä minä sen olisin voinut tietää. No, kaivan puhelimeni esiin ja näytän tekstiviestin tyypille. Hän alkaa penkoa sitä hyvin pientä kaappia siinä selkänsä takana ja kaivelee ihan jokaista hyllyä huolimatta siitä, että oli saanut juuri sen hyllypaikan siitä tekstiviestistä. Vähän ajan päästä hän kysyy tuskastuneena, että onko paketti Ellokselta? Vastaan että ei ole, mutta samalla bongaan itse pakettini siitä hyllystä ja neuvon tyypille mistä kohtaa sen löytää. Kuittaan allekirjoituksen, poistun paikalta ja kuulen, kun seuraava asiakas sanoo "mulle olis kanssa paketti"... Säälin sekä asiakasta että sitä elämäänsä kyllästynyttä kassapoikaa.

Poistuessani huomaan kaupan ulko-ovessa seuraavan lapun:



Ymmärrän, että koko lafkassa ei ole kuin yksi reppana kerrallaan töissä jonka täytyy tehdä kaikki. Palvella asiakkaat, hyllytellä, hoitaa postin virkaa ja mitä kaikkea nyt ruokakaupassa tarvii tehdä eikä ehdi edes syödä. En tavallaan ihmettele enää yhtään, jos henkilökuntaa vituttaa. Toisaalta aikaa tehdä hommia varmaan jää enemmän, jos ensin karkoittaa kaikki asiakkaat omalla tympeydellään. Jos asuisin lähempänä, niin tuskin kävisin tuolla asioimassa ihan vakkariin. Onneksi en asu.


19. syyskuuta 2016

Vain elämää, ei sen enempää

Katselin eilen ensimmäisen jakson tämän uusimman tuotantokauden Vain Elämäätä ja ajattelin sanoa sanaseni näistä tähdistä.



  • Lauri Tähkä
Aloitetaan Tähkästä, koska ensimmäisessä jaksossa oli hänen päivänsä. Tähkään minulla on ollut vaihtelevainen suhtautuminen tässä vuosien varrella. Ensin fanitin Elonkerjuuta ja kävin pari kertaa heidän keikoillaan. Tokalla keikalla tosin tuli jo sellainen olo, että eiköhän tämä ole nähty, koska keikat olivat aika pitkälti yksi yhteen. Sen jälkeen tuli sitten sellainen suunnaton ärsytys. Viha olisi ehkä vähän liian vahva ilmaisu. Viime vuodet olen ollut sitten sellaisessa "ihan sama" -tilassa, eli Tähkä ei ole sen enempää kiinnostanut kuin ärsyttänytkään. Vähän aikaa sitten luin jonkun haastattelun, jossa Tähkä kertoi yksinhuoltaja-arjestaan, joka jollain tapaa nosti hänen arvostustaan minun silmissään (ei sillä, että meikäläisen arvostuksella olisi Tähkälle mitään merkitystä).

En ehtinyt katsoa Vain Elämäätä siis kuin vasta sunnuntaina, mutta jo lauantaina somessani alkoi näkyä merkkejä useammankin naispuolisen toverini näppäimistöltä, miten heidän suhtautumisensa Tähkään oli muuttunut. Positiivisempaan suuntaan siis. Ja ihan todella Tähkä vaikuttikin ohjelmassa symppikseltä ja aidolta ihmiseltä. Itse ainakin lämpenin Laurille aika paljon. Siis ihmisenä, silleen humaanilla tavalla. Tuntui aika pahalta, että tyypille oli tehty (en tiedä onko vieläkin) viharyhmiä Facebookiin. Sama koskee kaikkia julkisuuden henkilöitä. Artistin musiikista ei tarvitse tykätä, mutta henkilöön käyvä vihaaminen on aika sairasta. Henkisen kasvun paikka itsellenikin.

Lopuista tyypeistä sitten vähän lyhemmin:


  • Suvi Teräsniska
Suvin musiikki ei ole millään tavalla minun genreäni, eli en tykkää, mutta eilen ohjelmaa katsoessani kiinnitin huomiota siihen, miten tavattoman kaunis lauluääni Suvilla on. Tykkäsin! Suvi sai myös sympatiapisteitä handywoman taidoillaan ja muutenkin.


  • Mikko Kuustonen
Kuustosen tuotanto on minulle aika vierasta, mutta esim. Kaktusviinaa on yksi lallattelubiisejäni. Kesällä lallattelin Abrakadabraa ja minulle sanottiin että HYI ja vastasin, että voisi kai niitä huonompiakin biisejä olla. No, nää on näitä, makuasioita. Kuustonen on viime aikoina ollut joka toisessa ohjelmassa, mutta jotenkin siihen on kasvanut eikä se enää ärsytäkään. Vain Elämäässäkin Kuustonen on selvästi se, joka heittää vitsiläppää, kun muilla on herkkä hetki.


  • Chisu
Hmm, Chisusta minulla ei ole oikein mielipidettä noin ylipäänsä sen enempää kuin eilisen perusteellakaan. Lahjakas musiikintekijä, sen uskon. Ei toistaiseksi kutkuttele mitään aivoissani.


  • Mikael Gabriel
Mikael Gabrielia kohtaan olin etukäteen aika asenteellinen. En edelleenkään tiedä tyypin tuotantoa, paitsi ilmeisesti insertin perusteella sen biisin, missä kielletään herättämästä tai jotain. Kai niitä enemmänkin on kuullut, mutta ei tiedä kenen ne on, sitä samaa höttöä mitä muukin nuorisomusiikki. Myönnän ajatelleeni aika negsusti MG:n osallistumisesta tähän ohjelmaan, mutta ensimmäisen jakson perusteella tyyppi vaikuttikin aika symppikseltä ja osaa jopa laulaakin (toisin kuin vaikka J tai VG aiemmalla kaudella). Hänen päivästään voi tulla aika hauska, kun vanhat hipit viedään pois mukavuusalueeltaan.


  • Anna Puu
Anteeksi, mutta en tykkää. Anna Puussa närästää meikäläistä joku tosi pahasti. Olen kyllä valmis muuttamaan mielipiteeni ohjelman myötä, mutta Annan päivä pelottaa jo etukäteen, kun en oikein kovin hyvin siedä niitä biisejä. Se C'est la vie oli ihan kiva, mutta siitä eteenpäin homma on ollut alamäkeä. Tai siis ärsyttää ne kaikki säännöt rakkaudelle ja sinä halusit minut minut minut blaa blaa. Ensimmäinen jakso ei myöskään muuttanut mieltäni, sillä en tykännyt yhtään siitä Annan versiosta Suudellaan-biisistä. Mikä se särömikkihommelikin oli? (Vocoder, toim.huom.)


  • Hector
Henk.koht. tasolla luulen Hectorin päivän tulevan olemaan kaikista sykähdyttävin. Joskus vuosituhannen vaihteessa kuuntelin Hectoria paljonkin ja niihin biiseihin sisältyy aika paljon tunnelatausta ja muistoja. Mandoliinimies on yksi kauneimpia kappaleita ikinä. Hectorin folkahtava veto Tähkän biisistäkin oli kaunista kuultavaa. Ammattimies mikä ammattimies. En tiedä onko Hector jopa vähän aliarvostettu muusikko? Ehkä, en tiedä.



Vain Elämäässä ärsyttää se itkulla mässäily, varsinkin siis mediassa tätä tehdään, mutta silloin kun se on aitoa, kuten Tähkän tapauksessa eilen, niin se on ihan ok. Itse en ole mikään itkijänainen enkä aina oikein jaksa sellaista loputonta herkkyyttä, mutta näin vanhemmiten olen alkanut pehmetä. Musiikki koskettaa ja saatan jopa ymmärtää sen, miten artisti liikuttuu omasta tuotannostaan, jos on siihen sydänverensä vuodattanut. Mutta sitä en jaksa, jos se tuntuu teennäiseltä ja sitä oikein hakemalla haetaan ja zoomataan kameraa siihen silmäkulmaan, että no, no, joko se itkee?! Mutta kaiken kaikkiaan ihan kiva ohjelmakonsepti, varsinkin tallennuksena katsottuna, kun voi pikakelata huonompien kohtien ylitse.

Onneksi lukijakuntani on niin minimaalinen jo valmiiksi, ettei täältä kovin moni voi enää lähteä ovet paukkuen vaikka kirjoitinkin näin pitkän jaarituksen jostain televisio-ohjelmasta, jota ei ehkä edes ole kovin trendikästä seurata. Toista se oli silloin joskus, kun kerran mainitsin katselleeni Big Brotheria...


Ps. Seuraavaksi varmaan kirjoitan pitkän ja polveilevan raportin Bull vs. Vertti -ohjelmasta, joka alkaa TÄNÄÄN! Sitä olen odottanut kuukausia! Tai ei, ei minun tarvitse kirjoittaa pitkää kirjoitusta siitä, voin tiivistää sen jo etukäteen neljään sanaan: Vertti on niin kuuma! Ja hauska. No siinä tuli jo kuusi sanaa.