21. toukokuuta 2017

Say hello to heaven

Torstaiaamuna maailmalta putosi pohja, kun luin netistä, että Chris Cornell on kuollut. Tämä on asia, jota en oikein vieläkään pysty uskomaan. Tai ymmärtämään. Tai hyväksymään. Ja koska kyseessä mitä todennäköisimmin oli itsemurha, se särkee sydämeni ihan kokonaan. Olen — kuten varmaan muutama muukin — pyöritellyt päässäni kysymystä MIKSI ja yrittänyt saada jotain järkeä tähän tilanteeseen. Tietenkään sitä saamatta.

Olen nähnyt Cornellin kahdesti livenä: Soundgardenin Hartwall-areenalla syyskuussa 2013 ja Cornellin akustisen soolokeikan maaliskuussa 2016 Finlandia-talossa. And all I got was this lousy t-shirt. Eikä kun siis ei. Se oli hieno t-paita jonka ostin sieltä soolokeikalta JA NYT EN EDES LÖYDÄ SITÄ MISTÄÄN. Molemmat keikat oli ihan mahtavia. Muistan Finlandia-talossa ajatelleeni miten kukaan mies voi olla noin täydellinen. Sillä keikalla ei saanut kuvata, mutta otin silti salaa muutaman tuhruisen kuvan joista ei varsinaisesti saa mitään selvää. Muistoksi jäi siis vain t-paita ja se merkkumyyjä, leveää amerikkaa puhuva skrode mies, joka kutsui minua sweetieksi koko ajan. (Mies ei siis jäänyt muistoksi, vaan muisto hänestä...)

Sosiaalisessa medias lähes jokainen seuraamani yhtye tai artisti on jakanut sydäntäsärkeviä päivityksiä tämän suru-uutisen jälkeen. Jokainen on arvostanut ja ihaillut Cornellia aivan oikeasti, eikä vain sillä tavalla kuin kuoleman jälkeen kuuluu sanoa, että vainaja oli kaunis ja lahjakas ja hieno ihminen. Mietin tuossa taas paria surunmurtamaa päivitystä lukiessani, että tämä rakkauden määrä on valtava. Ja miten mikään määrä rakkautta ei riitä pelastamaan ihmistä?

Tämä on vain niin käsittämätöntä. Kuten kirjoitin toisaalla: Cornell oli minun pitkäaikaisin elossa pysynyt man crush, joka ei sitten pysynytkään elossa. Olen 25 vuotta rakastanut sitä miestä tavalla tai toisella ja sitä piti lähes itsestäänselvänä, että noita vuosia tulee vielä toiset 25 perään, helposti. Ja sitten ei tullutkaan.

Rakastan Cornellin ääntä, mutta sen kuuleminen juuri nyt tekee kipeää. Rakastan niitä kasvoja ja kiharia hiuksia ja käsivarsia ja koko sitä pakkausta, mutta niiden näkeminen juuri nyt sattuu. Ja silti kuuntelen ja katselen. Toisaalta olen myös kuunnellut Pearl Jamia enemmän, koska kai me grunge-sukupolven lapset tukeudumme nyt Eddie Vedderiin. Meillä ei enää ole muita jäljellä(*.




... and he hurt so bad like a soul breaking 
but he never said nothing to me...

... She knows that love heals all wounds with time 
Now it seems like too much love is never enough...

... I never wanted to write these words down for you 
with the pages of phrases of all the things we'll never do...


Yllä olevan kappaleen Cornell omisti menehtyneelle ystävälleen Mother Love Bonen laulajalle Andrew Woodille. Videolla taustoja laulaa myös Vedder. Laitan tähän alle vielä kaikkien aikojen lemppariduettoni Chrisiltä ja Eddieltä.




(Sydämeni särkyy myös hieman siitä — jos sen on mahdollista särkyä enää enempää — että Eddien sydän on varmasti myös särkynyt nyt. Katsokaa nyt vaikka tuo video.) 


Kiitos kaikesta, Chris. ❤️ 




*) Väheksymättä bändien muita jäseniä, joita on vielä jäljellä onneksi runsain mitoin, mutta tässä kohtaa on puhe vain näistä ns. nokkamiehistä eli vokalisteista.