generated by sloganizer.net

30. syyskuuta 2014

Can I be as my God am

Tulin tässä ajatelleeksi. Ei varmaan pitäisi, mutta niin elämässä joskus käy. Nämä nyt ovat hirveän yleistäviä ajatuksia ja saatan olla väärässäkin, mutta tällaista mieleeni tuli, kun seurasin Docventuresin keskustelua siitä, olenko minä/oletko sinä/onko Hentun Liisa isänmaallinen.

Niin siis. Ne samat tyypit, jotka yleensä kovimpaan ääneen kuuluttavat isänmaallisuuden perään, ovat niitä samoja tyyppejä, jotka kaikista huonoiten osaavat kirjoittaa tätä meidän omaa suomen kieltämme. Ne vihaavat ulkomaalaisia, mutta melkein yhtä paljon ne vihaavat kielinatseja (eli esim. allekirjoittanutta). Jos käy nyyläämään pilkkua, niin ne yleensä ovat sanomassa, ettei sillä ole mitään väliä miten jonkun kirjoittaa. Miten niin ei ole väliä? Ei minun mielestäni tuosta isänmaallisuuspullasta voi poimia vain rusinoita ja valita vain ne itseään miellyttävät asiat. Jos vaalitaan sitä kotimaata ja suomalaisuutta ja sen sellaista, niin sitten vaalitaan myös sitä kieltä. Muutenhan se on aivan sama mitä kieltä me täällä puhumme.

Henkilökohtaisella tasolla en muutenkaan tajua tuommoista "koti, uskonto ja isänmaa" -ajattelua. Koti on ihan kiva, mutta koti nyt sattuu olemaan siellä mihin on syntynyt. Suomessa on asiat paremmin kuin monessa muussa paikassa, mutta ei se tarkoita, että tämä olisi ainoa hyvä paikka sille kodille. Isänmaa... Tykkään tuijottaa itsenäisyyspäivänä televisiosta Tuntematonta Sotilasta (sitä ensimmäistä, mitä ihmettä se Aku Louhimies duunaa?), mutta lähinnä siksi, että se on hiton hyvä elokuva. Ja mitä uskontoon tulee, niin minun puolestani kaikki uskonnot voisi kadota maapallolta. Itse suosin enemmän ismejä, filosofioita ja tiedettä. En ole ateisti, koska olisi ylimielisyyttä kuvitella tietäväni totuuden tästä maailmankaikkeudesta, mutta mihinkään jumal-juttuihin en pysty sinällään uskomaan. Uskon kyllä, että täällä on valtavasti asioita, joihin meidän aivokapasiteettimme ei riitä. En usko yliluonnolliseen, vaan uskon, että kaikelle on joku luonnollinen selitys, me emme vain ymmärrä niitä.

Niin, olenko isänmaallinen? Vaikea kysymys. Minun oli pakko vastata kysymykseen en, koska koko sanalla on niin jotenkin outo kalskahdus. Ensin pitäisi määritellä mitä isänmaallisuus tarkoittaa. Totta kai minusta on kiva olla suomalainen. Maailmalla se on aika eksoottista, samoin kuin tämä hassu pieni kielemme, jonka pilkkujen kanssa tykkään rakastella. Mutta sama se on monessa muussakin maassa. Ja jossain muualla maailmassa ollaan ihan hemmetin paljon rennompia kuin täällä meillä. Helppohan se on olla rento, kun ei 9 kuukautta vuodesta tarvitse palella pimeässä.

Oletko sinä mielestäsi isänmaallinen?

26. syyskuuta 2014

You win some, lose some

Aina kun luen toisten treeniblogeja, niin alkaa tehdä mieli itsekin päivittää jotain treeniasiaa. Mutta sitten kun otan näppäimistön käteeni, niin en oikein keksi mitään sanottavaa. Ainakaan mitään uutta. Sitä paitsi tätä treenibloggaamista hillitsee hieman se, että jos jostain kumman syystä pt:ni eksyisi tänne, niin en tahtoisi hänen tunnistavan minua asiakkaakseen, ainakaan täksi tietyksi asiakkaaksi. Vaikka pelkkää hyväähän minä hänestä olen puhunut. Täällä tai missään. Mutta onhan se nyt vähän noloa kehua päin naamaa näin hävyttömästi.

Olen varmaan sanonut noin sata kertaa ennenkin, mutta personal trainerini on ehkä paras tyyppi ikinä. Siis minulle tuohon hommaan. Ensinnäkin ihailen hänen ammattitaitoaan ja loputonta tietomääräänsä. Voin kysyä oikeasti ihan mitä tahansa treenaamiseen liittyvää ja saan aina vastauksen (toki koulukuntia on monia, mutta minulle sopii tämä tapa treenata). Ja toisennakin, hänen luonteensa on aivan täydellinen tuohon ammattiin. Ei mitään järjetöntä simputusta, vaan lempeä kuin mikä, mutta tarvittaessa tiukka. Ja lisäksi hauska, mikä helpottaa elämää jopa niinä hetkinä, kun etureisiin sattuu niin saatanasti. Mitä pidempään tämä suhde on kestänyt, sitä saumattomampaa yhteistyömme on, eikä se alun alkaenkaan ole ollut yhtään hankalaa. Voin puhua puolikkailla lauseilla, mitä yleensäkin teen, ja hän useimmiten täydentää sen lauseeni. Treenin tuoksinnassa minun ei välttämättä tarvitse edes sanoa mitään, kun tyyppi näkee pelkästä katseestani missä mennään. Välillä epäilen, että hän tuntee minut jo vähän liiankin hyvin, kun vaikuttaa siltä, että hän on alkanut lukea ajatuksianikin.

Mitä treenaamiseen tulee, niin olen ihan intoa piukeassa taas. Sain tällä viikolla uuden treeniohjelman, josta tykkään tosi paljon. Siinä treenataan kroppa kolmessa osassa, mikä sopii minulle. Pystyn helpommin hinkkaamaan rinnan loppuun asti, kun tiedän, ettei sen jälkeen tarvitse enää hinkata selkää, vaan se tehdään aivan toisena päivänä. Olen vähän salaa ylpeä, että treenaan 3-jakoisella ohjelmalla, koska ei sitä aivan uunolle aloittelijalle edes annettaisi (minun pt:ni ainakaan). Olkapääni ovat myöskin yhä välillä jopa pelottavan ison näköiset, muussa kropassa treeni ei edelleenkään maininnan arvoisesti näy, koska laardi.

Niin, se laardi. Kesän aikana keräämäni lisäkilot taas eivät tahdo lähteä millään. Haluaisin syyttää hormonikierukkaa läskin intomielisestä kertymisestä sekä kiintymisestä minuun, mutta pahoin pelkään, että ongelma on lähinnä korvieni välissä. Netistä löytyy kyllä useita puheenvuoroja, jotka puhuvat hormonikierukan lihottavasti vaikutuksesta, mutta lähtökohtaisesti en oikein usko itse siihen niin suoraviivaisesti. Tarvitsisi vain saada jonkinlainen ryhtiliike tehtyä, mutta itseni motivointi on vaikeata. Niistä pudotetuista grammoistakaan ei oikein tällä hetkellä irtoa mitään voittajafiilistä, kun paino on yhä useamman kilon enemmän kuin viime toukokuussa. Kyllä vituttaa.

Ja jotta tunnistaminen ei olisi liian vaikeata, niin läpätään tähän loppuun todisteeksi kuvasarja siitä, miten hiton vaikeata pullistelukuvien ottaminen salilla itse itsestään on.



Kesän rusketuskin haalistuu hurjaa vauhtia. Kaikkihan me tiedämme, että ruskea läski näyttää paremmalta kuin valkoinen.

20. syyskuuta 2014

I danced myself right out the womb

Pari iltaa sitten havahduin tilanteeseen. Nyt kun kaikki tärkeämpi, kuten kesä ja työt ja silmäpelit ja sen sellaiset ovat ohitse, ehdin pysähtyä ajattelemaan ja tajusin, että minulla siis todellakin on diagnoosi. Sairaus, jonka kanssa elän lopun elämääni, tai ainakin vaihdevuosiin saakka. Sairaus, joka ei varsinaisesti tällä hetkellä vaikuta elämääni juuri mitenkään, mutta tulevaisuudesta ei voi tietää.

Tai no, "juuri mitenkään". Opin juuri itsestäni taas yhden asian lisää, mitä en voi enää syödä, koska vatsa ei kestä. Varmahan en voi olla, mutta epäilen vahvasti näiden ruokarajoitusteni liittyvän endometrioosiin. Keväällä minua närästi turkasesti ja melkein joka päivä. Leikkauksen lähestyessä ja varsinkin sen jälkeen aloin lipsua ruokavaliostani. Olin hurjan iloinen, että myös närästys jäi leikkauspöydälle ja pysyi poissa aina tähän viikkoon asti, kun ihan tosissani palasin ruotuun ja dieettiini. Tuntui hassulta, että silloin närästää, kun syö terveellisesti. Rupesin miettimään mikä olisi yhdistävä tekijä närästyksen ja ruokavalion välillä: banaani. Perhanan banaani.

Banaani on niin helppo hedelmä raahata mukana treeneihin, sen tuotepakkauskin on kerrassaan nerokas. Juon palautumisjuomaa aina treenin jälkeen, mutta nälän tasosta riippuen saatan vetää myöskin banaanin ennen ja/tai jälkeen treenin. Kesällä en tainnut syödä juurikaan banaania, koska hoidin palautumisen varmaan syömällä pullaa tai jotain. Nyt ruotuun palattuani lisäsin myös banaaninsyöntiä ja kas, närästys palasi. Ainakin toivon, että tämä olisi se avain onneen, vielä on liian aikaista sanoa mitään varmaa.

Googlailin vähän endometrioosia ja ruokavaliota, ja löysin tämmöisen kirjoituksen. Lainaan bloggaajaa: "Mulla ensimmäinen vaiva tuolla vuosituhannen alussa oli hartiapisto. Joka aiheutuu ilmeisesti jostakin hermosta jota endometrioosi ’ärsyttää’. Mua pidettiin lähinnä hulluna kun selitin lääkäreille, että hartiapisto tulee kuukautiskierron mukaan." Muistan jokunen vuosi sitten valittaneeni mieslääkärille, miten olkapäätäni särkee (aivan perkeleesti) ja särky selvästi kulkee kuukautiskierron mukaan. Tilanteesta jäi vahvasti fiilis, että lääkäri olisi ollut valmis antamaan minulle diapamia oireisiini (sama lääkäri muuten, joka keväällä antoi minulle närästysvaivoihini lähinnä lämmintä kättä). Ei sillä, en kritisoi lääkäriä, koska jos ei ole alaan erikoistunut, niin tuskin tuosta kenellekään tulisi mieleen alkaa epäillä endometrioosia. Jos silloinkaan. Mutta voinpahan nyt sanoa ainakin itselleni, etten välttämättä olekaan kaikkia näitä vuosia ollut väärässä tai aivan tärähtänyt.

Eilen muuten myöskin balance-tunnilla huomasin, että tietynlaista vartalonkiertoa en pysty tekemään, koska se sattui jonnekin tuonne kohdun tienoille (edellä linkittämäni kirjoituksen kommenteissa puhutaan myös kipukohtauksesta balancessa). Mutta onneksi minulla nyt on diagnoosi, niin ei tarvitse siitäkään kivusta liikaa huolestua. Vaikka pelottaahan se, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja montako kertaa tässä tarvitsee vielä käydä leikkauspöydällä.

13. syyskuuta 2014

Cause I'll tell you everything about living free

Tämmöisinä iltoina olisi kiva, jos olisi joku kaveri, jonka kanssa lähteä lenkille tai ihan muuten vaan istuskella iltaa jossain ja jutella. Ei ehtisi ajatella niin paljoa. Onneksi olen oppinut, että krapulapäivän ajatuksia ei kannata ottaa ihan hirveän vakavasti, koska huominen on aina parempi, vaikka se ei just nyt siltä tuntuisikaan.

Kevennyksenä minua rupesi tänään päivällä naurattamaan kaupungilla yksi pulu ihan hillittömästi. Siis ihan tavallinen citypulu. Seistiin siinä rinnakkain liikennevaloissa suojatien reunalla. Minä, joukko muita ihmisiä ja se pulu. Kun autoja lakkasi kulkemasta, se pulu lähti ylittämään autotietä suojatietä pitkin. Siinä se ihan kylmänviileästi tepasteli punaisia päin ja ihmiset jäivät hölmöinä seisoman jalkakäytävälle, vaikkei yhtään auto kulkenut. Valot vaihtuivat vihreäksi jalankulkijoille vasta kun pulu oli melkein ylittänyt koko suojatien. Tilanne oli jokseenkin absurdi ja katsoin ympärilleni naurattiko ketään muuta, mutta eipä tietenkään. Ehkä olin vähän väsynyt.

Nyt televisiosta alkoi 500 Days of Summer. En tiedä onko se tässä herkässä mielentilassa hyvä valinta, mutta menkööt nyt. Eikä voi edes vetää mitään krapulamättöä, koska dieetti. Ei oo helppoo, ei.


Ever fallen in love with someone you shouldn't have fallen in love with?

Tulin vaan tänne sanomaan, että...
gnaaaaaaaaaaaaaaahhhh!!!
Miten paljon se sattuukaan sydämeen viettää ilta tyypin kanssa, josta tykkää ehkä maailman eniten, vaikka elämänkatsomukset eroaakin toisistaan kuin yö ja päivä, ja kun on ihan satavarma että se tyyppikin tykkää takaisin, mutta ei ehkä samalla tavalla, ja kun se ilta on maailman hauskin ja nauretaan ja katsotaan silmiin ja illan päätteeksi halataan ja itse sanoo, että "nähdään ehkä joskus" ja se toinen sanoo, että "toivottavasti" ja sitten bussi vie sen toisen pois ja... sitten se on siinä.

Miksi mun elämä on aina siinä? Miksei koskaan mitään muuta ja vähän enemmän?

Olen hirveän onnellinen tuosta tyypistä elämässäni ja silti nyt jo on niin ikävä, että tekisi mieli itkeä.

Laskuhumala.


7. syyskuuta 2014

Don't you know that you're nothing more than a one night stand

Liityin tuossa Tinderiin aikana kuluksi. Se olikin hauskempaa kuin osasin arvatakaan.

Tinderhän siis on (jos joku ei vielä tiedä) deittisovellus, jossa nähdään tyyppien naamoja (toivottavasti, eikä muita ruumiinosia) ja mahdollisesti jotain lisätietoakin tyypeistä, mikäli he sellaista ovat antaneet. Sitten jos tykkää tyypistä, niin pyyhkäistään oikealle, ja jos ei tykkää, niin pyyhkäistään vasemmalle.

Aluksi otin sen pyyhkäisemisen aivan liian vakavasti. Siis nimenomaan oikealle pyyhkäisemisen. Ensimmäinen oikealle pyyhkäiseminen oli jännittävää ja pitkällisen harkinnan tulos. Sitten tajusin vähän relata, koska arvelin, että on aika harvinaista saada mätsääviä pyyhkäisyjä. Siis että joku sama tyyppi pyyhkäisisi oikealle minun kuvaani, jonka kuvaa minä olen pyyhkäissyt oikealle. Varsinkin, kun itse olen kranttu.

Jos miehellä oli kuvassa lapsi, pyyhkäisy vasemmalle oli melko taattu. Ei sillä, että lapsissa mitään vikaa olisi, mutta... nääh. Myös liian kaukana (vaikka itse määritinkin haluamani alueen) olevat tyypit saivat melko varmasti pyyhkäisyn vasemmalle. Ja vaikka ikähaarukankin sai itse määrittää, määritin sen aika laajaksi. Alle 30-vuotiaat saivat aika nopeasti pyyhkäisyn vasemmalle. (Paitsi yhdestä kaksivitosesta tykkäsin, kun se oli niiiin söötti! Ja mahkut vastatykkäykseen melko minimaaliset.) Ja erityisesti: jos tyypillä oli yhteisiä kavereita kanssani, niin pyyhkäisy vasemmalle tapahtui aika nopeasti! Niitäkin nimittäin löytyi heti ensimetreillä.

Oikealle pyyhkäisyn sai, jos oli kivan näköinen. Ei tarvinnut olla mikään Mr Finland (sen näköiset muutenkin saavat minulta vasemman pyyhkäisyn), vaan semmoinen symppis. Parta tai lippis oli melko varmasti nou nou, eli pyyhkäisy vasemmalle. Valtavan paljon vaikutusta tuntui olevan kuitenkin yhteisillä mielenkiinnon kohteilla. Ne kertovat tyypistä niin paljon enemmän kuitenkin kuin pelkkä naamakuva. Jos musiikkimaku mätsäsi ratkaisevalla tavalla, oli pyyhkäisy oikealle melko varma.

Jos tyyppi oli palomies (törmäsin yllättävän moneen palomieheen), mietin ainakin kahdesti ennen kuin pyyhkäisin vasemmalle. Jos miehellä oli kuvassa koira, pyyhkäisy oli melko varmasti vasemmalle. Jos taas kuvassa oli kissa, pyyhkäisy tapahtui hyvin suurella todennäköisyydellä oikealle. Ainakin, jos muut planeetat olivat oikeassa asennossa tapahtumahetkellä.

Onhan se kyllä aika raakaa peliä. Mutta kuten meillä Tinderissä sanotaan: YOSO! Eli you only swipe once. Jos harkitsemattomasti pyyhkäisee vasemmalle, ei tyyppiä koskaan enää saa takaisin. Oh well...

***

Se on kyllä aina yhtä kuumottava hetki, kun sitten tuleekin pari jonkun tyypin kanssa. Joudun aina hetkeksi sulkemaan koko Tinderin ja laittamaan puhelimen jonnekin tosi kauaksi. Minulla on tällä hetkellä seitsemän ihan oikeasti varteenotettavaa tyyppiä parinani siellä. Ongelma vain on se, että kukaan ei ota yhteyttä. Ja meitsi on nyt vähän sillä asenteella liikkeellä, että mies saa tehdä aloitteen. Sitä paitsi miten paniikkiin menisin yhteydenotosta, kun pelkkään parin löytymiseenkin suhtaudun... köh... melko voimakkaasti.


Ps. Voisinkin tehdä oikein listaukset ominaisuuksista, jotka saavat minut pyyhkäisemään vasemmalle ja ominaisuuksista, jotka saavat minut pyyhkäisemään oikealle. Ihan vaan huvin vuoksi ja urheilun kannalta, koska kuten Samuli Edelman jo muinoin sanoi: se on pienestä kii.

1. syyskuuta 2014

Talkin' 'bout my generation

Viikonloppuna Helsingissä oli jotkut massiiviset ysäribileet, joista vouhkattiin enkä oikeasti yhtään ensin tajunnut mistä on kyse. Sitten jotkut omat kaverinikin alkoivat sosiaalisessa mediassa jakaa itsestään kuvia ihan tosi rumissa vaatteissa ja meikeissä enkä vieläkään tajunnut, säälin vain hieman heidän tyylitajuaan. Pikkuhiljaa päässäni alkoi raksutella yks plus yks, ja googlasin mistä oikein on kyse.

Meinasin oikeasti pyörtyä. Festareilla oli kaikki, siis aivan kaikki karseat 90-luvun europoppibändit! Kuten mm. Mr President, Dr Alban, Günther, Rednex, E-Type, E-rotic, ei niin yllättäin Pandora, sekä DJ Bobo, josta myönnän itsekin tykänneeni silloin. Mutta se oli pimeätä, niin pimeätä aikaa elämässäni... Kotimaisista karseuksista mestoilla olivat ainakin Aikakone, Hausmylly, Waldo's People ja mitä paskaa sitä nyt olikaan.

Ilmeisesti festareilla oli vieläpä aivan törkeästi porukkaa (ja jutuista päätellen kalliin VIP-lipun ostaneet saivat jonottaa enemmän kuin normilipulla sisään menneet). En vaan käsitä. Kuka kumma tuonne voi haluta mennä? Onko tämä joku uusi masokismin muoto? Pitäisikö tästä sukupolvesta (joku syvä ja pimeä kuilu x- ja y-sukupolvien välillä) ja heidän mielenterveydestään olla huolissaan? Rikkoiko 90-luku meidät kokonaan?

Henkilökohtaisesti en ihan halvalla lähtisi kuuntelemaan tuota tauhkaa livenä. Ja tarkoitan siis sitä, että minulle itselleni saisi maksaa siitä aika paljon. Lipuista en maksaisi yhtään. Jotkut selittävät kieroutunutta käytöstään nostalgialla, mutta itse en saa tuon tyylilajin musiikista nostalgian ripettäkään kaivettua. Ja olen sentään altistunut sille vähintään siinä missä muutkin. Saan oikeasti välittömän inhoreaktion pelkästä ajatuksesta.

Vaikka olenkin jo siinä iässä, etten enää ymmärrä mitä nuoriso kuuntelee (ja miksi), mutta pakko antaa tämän kesän kokemuksieni(* jäljiltä hieman rispektiä nykynuorille. Tämän päivän nuorisolaismusiikki ei nimittäin ole yhtään niin huonoa ja tyhjäpäistä tauhkaa, kuin mitä se 90-luvulla oli(**. Ainakaan, jos Cheekiä ei lasketa.

Hrr. Hrrrrrrr! *puistatuksia*





*) En varmaan ole muistanutkaan kertoa, että vietin tänä kesänä kaksi päivää Blockfesteillä?

**) Levätköön Kurt Cobain rauhassa. 90-luvulla tehtiin sekä parasta että paskinta musiikkia ikinä.