generated by sloganizer.net

31. tammikuuta 2013

One more day to complain, my servant

Väliaikatiedoitus. Vasen polvi ei ole poksahtanut. Tänään se kesti aivan hyvin jalkaprässin, eikä edes tehnyt kipeätä, joten varmaan viikonloppuna uskallan myös kyykätä. Vatsakin voi heti paremmin, kun jätin pois leseet ja vaihdoin Ehrmannin maitorahkan Valion hyla-versioon. Mehukeiton kanssa Valion rahkasta tuli kyllä paljon vetelämpää kuin Ehrmannista, joten tilanne vaatii pientä säätöä vielä. Olen sen verran ruoka-ainedummy, että en tosiaankaan tiennyt maitorahkan olevan Suomessa käytännössä aina rasvatonta eli hyvin vähärasvaista (Lidlistä ilmeisesti saa jotain 10 %:sta). Onneksi on blogi, jossa saa aina ilmaista oman tyhmyytensä, niin joku viisaampi voi sitten kommenttiosastolla avustaa ja ohjata. (Tämä ei ollut sarkasmia, vaan ihan oikeasti).

Tarvitsisi varmaan kehittää jotain muuta(kin) sisältöä elämääni välillä. Pelkään pahoin, että porukka alkaa olla kohta korviaan myöten täynnä syömistäni ja treenaamistani. En kuitenkaan jaksa perustaa tuolle aihepiirille omaakaan blogia, koska... no, olisihan se aika tylsää, jos siellä ei kävisi kukaan. Alkaisinko valittaa gradun kirjoittamisen vaikeudesta tai sen välttelyn helppoudesta? Pitäisiköhän rakastua palavasti ja epätoivoisesti johonkin tyyppiin, joka joko ei vastaisi tunteisiini tai vastaisi, mutta olisi täysi ääshoul? Siitä sitä saisi uutta sisältöä blogiin, jota voisi sitten tunnekuohun laannuttua hävetä. Näh, ei jaksa...

Benropen blogi täytti juuri 10 vuotta ja minä velvollisuudentuntoisena kanssabloggaajana ystävällisesti kävin onnittelemisen sijasta huomauttelemassa harventuneesta päivitystahdista. Tässä kun itselläni pyörähti käyntiin seitsemäs vuosi bloggaamista toissa päivänä (!!!), niin tulin ajatelleeksi tätä omaakin blogiani ja bloggaamistani. Että eikös tässä virkaiässä pitäisi jo lopettaa? Tai ainakin vähentää rajusti. Jotenkin välillä jopa hävettää, että olen sen kuusi vuotta pajattanut menemään eikä merkkiäkään hiipumisesta. Kaikki muut tässä vaiheessa ovat jo joko rakastuneet, vääntäneet lapsia, saaneet huikean uran tai muuten vaan keksineet jonkun muun harrastuksen, että eivät enää ehdi tai jaksa blogata. Mutta en minä, täällä vaan no-lifena pyörin yhä kerjäämässä teidän huomiotanne! Onneksi teitä on vielä jokunen samaa bloggaajasukupolvea tai vanhempaakin, jotka jaksatte kohtuullisen paljon vuodattaa sieluanne blogeihin.

Otetaan pienet sille! (Ei kun ai niin, alkoholi on pahasta).


 

29. tammikuuta 2013

Joka päivä on ongelma uus

Kokonaiset kaksi päivää ehdin testailla tuota Super-Jutan dieettiä ja nyt on jo ongelma. Ei pysty, nimittäin. Siis dieetissä ei muuten ole mitään vikaa, paitsi että en vaan pysty syömään noin paljoa. Kaiken järjen mukaan siinä ei edes ole kovin paljoa syötävää, kalorimäärissä se jää huomattavasti alle suositusten, mutta vatsani sanoo, että no can do.

Todennäköisesti ongelma on nyt joko nuo maitotuotteet tai sitten leseet, mutta vatsani on koko ajan niin turvoksissa, että muutaman tunnin välein syöminen tuntuu aivan mahdottomalta tehtävältä. Maitorahkana olen käyttänyt Ehrmannin rasvatonta maitorahkaa, jonka laktoosipitoisuudesta liikkuu internetissä hyvin ristiriitaisia tietoja. Koska valmistaja on ulkomaalainen, niin tarkkaa tietoa ei ole. Toiset pahastikin laktoosivammaiset pystyvät syömään sitä ilman ongelmia ja toiset eivät yhtään. Lähikaupassa hyla-maitorahka maksaa saman verran kuin Ehrmann, mutta se ei ole ylläripylläri rasvatonta. Raejuustossa taas ei pitäisi olla laktoosia juuri ollenkaan.

Ennen kuin lähden kauempaa etsimään vähälaktoosista rasvatonta maitorahkaa, niin ajattelin ainakin jättää nuo hiutaleet ja leseet pois vähäksi aikaa, jospa ne vaikka turvottavat vatsaraukkani pinkeäksi kuin kaasupallo. Eihän niiden merkitys kai voi rasvanpolton kannalta olla mikään muu kuin kuitujen avulla pitää koneisto toiminnassa? Vai keksiikö joku jonkun muun selityksen niiden tarpeellisuudelle? Toisaalta olenhan kaurapuuroakin syönyt ilman sen ihmeempiä tuskia, joten miksi sekään nyt olisi syyllinen turvotukseen? Hmph.

Ja jotta paketti olisi täydellinen, niin vasen polveni alkoi kipuilla eilen pumppitunnilla. Vasen polveni on aina ollut kokoonpanossani se heikoin lenkki ja juuri viikonloppuna ehdin sanoa, että koskahan se sanoo sopimuksensa irti, kun rutisee joka käänteessä. Nyt pelottaa ihan tosissaan, että se sanoo poks ja treenit oli sitten hetkeksi siinä. Ainakin kyykkytreenit, mutta kuka hullu sitä nyt pelkkää yläkroppaa treenaa...




I wanna know you because you're so damn cool

Melkein unohdin, että minun piti vastailla noihin haastekysymyksiin. Ensiksi siis vastaan Mintun kysymyksiin, koska Minttu haastoi ensin.


1) Mitä sinulle on Onnistuminen?

Jaa-a. Onnistuminen on kai jonkinlaista itsensä ylittämistä. Yleensä kun alisuoriutuu kaikesta, niin on jo erittäin aiheellista taputella itseään selkään, kun suoriutuu jostain hyvin eikä edes rimaa hipoen. Myös tässä elämäntaparemontissa olen onnistunut yllättävän hyvin tähän asti (tällä hetkellä päällimmäinen tunne on kyllä itseruoskinta eikä onnistuminen), vaikka pitkä ja kivinen matka onkin vielä edessä.

2) Mitä itsessäsi arvostat?

Ööh... En kauheasti mitään. Siis ei nyt kyllä juuri tule mieleen mitään sellaista, mikä tekisi minusta jotenkin erityisemmän kuin kuka tahansa muu. Kai olen ihan hyvä ja luotettava korva, jos sellaista jossain tarvitaan. Ja ai niin, niitä epäkkäitä tietysti.

3) Millainen on "normipäiväsi" arkena? 

Herään, keitän kahvia, käyn lävitse sähköpostin ja Facebookin tapahtumat. Jumitan aamukahvilla niin kauan, että enää ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa sitä aamuksi. Sen jälkeen päivästä riippuen joko lähden salille tai kauppaan tai jumitan tekemättä mitään hyödyllistä. Pääasiassa välttelen gradua. Jossain väleissä syön ja jumitan vähän lisää. Normipäivät ovat aika tylsiä, joiden pääpaino on treenaamisessa, syömisessä (joista molemmista toki tykkään) tai treenaamisen ja syömisen suunnittelussa. Maanantaisin melkein masentaa, kun on taas kokonainen viikko edessä jolloin täytyisi keksiä mitä ihmettä sitä taas syö joka päivä ja miten suhteuttaa tilin saldo siihen. Epänormit arkipäivät on kivoja, kun vaikka tekee jotain jonkun kaverin kanssa.

4) Millainen olisi unelmapäiväsi? 

No ensinnäkin se alkaisi siitä, että ulkona olisi lämmintä vähintään 20 astetta, paistaisi aurinko ja tervapääskyt kirskahtelisivat kattojen yllä. Ei olisi pakko yhtään mitään, vaan voisi työntää jalat varvastossuihin ja lähteä helmat hulmuten ulos tassuttelemaan. Siihen voitaisiin lisätä vielä 1-4 mukavaa kaveria, joiden kanssa saisi kulutettua koko päivän erilaisissa aktiviteeteissa. Illalla palaisin kotiin vatsa- ja poskilihakset naurusta hellinä, iho auringonpaisteesta kuumottavana, hiukan ehkä alkoholia veressä ja paljon jäätelöä vatsalaukussa. Parasta olisi, jos päivään olisi kuulunut vielä jonkinlaista livemusiikkiakin.

5) Mikä saa sinut turhautumaan? Useinkin?

Työnhaku nyt aivan ensimmäisenä. Sitten heti toisena muut ihmiset. Eivät kaikki, mutta yllättävän monet. Helpoimmalla pääsee, kun tekee itse. Tästä syystä minusta ei koskaan voisi tulla hyvää opettajaa, koska en jaksa seurata vierestä toisten tunarointia. Aivan varmasti kyllä turhautan eniten itse itseäni, mutta minkäs teet, tämän kanssa on elettävä 24/7.

6) Mikä rauhoittaa sinut parhaiten? Miksi?

Joskus öisin, kun en saanut unta, minua rauhoitti Aamulehden jakajan askeleet porraskäytävässä. Jotenkin ymmärrys siitä, että joku pyörittää tätä maailmaa silti tuolla, vaikka minä nukkuisinkin. Tosin se rauhoitus loppui lyhyeen, kun tajusin, että silloisessa asunnossani se Aamulehden jakaja käveli ehkä metrin etäisyydeltä päälaestani. Vain betoniseinä erotti meidät toisistamme. Creepy. Nykyisessä asuintalossani en kuule enää lehdenjakajan askelia, mutta esimerkiksi lumiauran pörinä ja kolina ulkona kadulla saattaa ajaa saman asian. Joku muu valvoo, minun ei tarvitse. (Useimmiten kyllä nukun öisin).

7) Mikä biisi / runo / sanonta kertoo sinusta parhaiten? Omasta mielestäsi vai jonkun muun?

Kukaan ei ole koskaan kai sanonut minkään biisin/runon/sanonnan kertovan minusta, tai en ainakaan muista jos on. Laitan tähän muutaman lainauksen, vaikka tuskin ne minusta kertovat, mutta ne ovat suosikkejani.

  • "I just feel like all I do, all day long, is just manage myself, try to fuckin' connect with people. But it's like, no matter how much energy you pour into getting to the station on time, or getting on the right train, there's still no fuckin' guarantee that anybody's gonna be there for you to pick you up when you get there." (Nate tv-sarjassa Six Feet Under)
  • "Tiet vievät kyliin ja kaupunkeihin, mutta kaikkein tärkeintä on olla matkalla. Turha murehtia menneitä. Mennyt aika on vain kasa tuhkaa ja nyt meillä on uusi tie edessämme." (Kasper elokuvassa Lieksa)
  • "When I get sad I stop being sad and be AWESOME instead. True story!" (Barney tv-sarjassa How I Met Your Mother)
  • "Sometimes there's so much beauty in the world, I feel like I can't take it, and my heart is just going to cave in." (Ricky elokuvassa American Beauty)
Tuo viimeinen on oikeasti aika pitkä pätkä, mutta laitoin vain sen viimeisen virkkeen. Loput voitte googlata itse. Laitan postauksen loppuun jonkun biisin, joka voisi kertoa minusta.

8) Missä toivoisit olevasi elämässäsi 10 vuoden kuluttua?

Elossa. Tai jos en ole, niin ei kai sillä sitten niin väliä minulle enää silloin ole. Vuodenvaihteen tienoilla joissain blogeissa pyöri sellainen meemi, jossa koottin viime vuosi yhteen vastailemalla kysymyksiin. Yksi kysymys oli "selviääkö Obama hengissä". Voin vastata siihen, että ei selviä, kuten ei kukaan muukaan meistä. Mutta asiaan...

Välillä haaveilen asuvani jossain lämpimämmän ilmaston maassa (ai miten niin talvi koettelee sietokykyäni?), mutta toisaalta täällä on niin paljon kaikkea. Jos saisin koko possen muuttamaan mukanani, niin sitten. Voisin lähteä Australiaan hoitamaan pussieläimiä tai Uuteen-Seelantiin kissapetoja. Toisaalta pelkään kyllä tiikereitä ja leijonia aivan sairaasti, vaikka samaan aikaan rakastankin niitä palavasti. Kai se on jotain kunnioituksen sekaista pelkoa. En luota eläimeen, joka voi tappaa minut silmänräpäyksessä.

Niin missä siis olisin 10 vuoden kuluttua? No toivottavasti osan aikaa päivästä töissä, tai sitten voittanut lotossa tai nainut rikkaan miehen, niin ettei minun tarvitsisi tehdä töitä päivääkään. Olisin varmasti hyvä edustusvaimo. 10 vuoden kuluttua olisin myös niin hyvässä kunnossa, että voisin esitellä muitakin kuin epäkkäitäni. Eikä minua haittaisi, jos siinä nurkissa joku mieskin pyörisi, mikäli se olisi hyvä mies.



Kauhean vaikeita kysymyksiä, muuten.


27. tammikuuta 2013

Need a little time to wake up

Aamupalani:

Huomaa paheksuva Aku Ankka.

100 g raejuustoa (Jutan ohjeissa rasvatonta, minulla oli rasvaa 2 %)
150 g sokeroimatonta mansikkakeittoa
45 g kaurahiutaleita (minulla oli tuossa myös kauraleseitä seassa)

Minun versioni sisälsi (suurin piirtein) 107 kcal, josta proteiineja 59 %, hiilihydraatteja 24 % ja rasvaa 17 %.

Taaskin ulkonäköönsä verrattuna yllättävän hyvää. Tuo kaurahiutale & -lese turpoaa niin paljon, että lopulta mehukeitto katoaa ja pöperö on lähinnä kylmää kaurapuuroa, jossa on raejuustoa. Ainoa ongelma tässä on se, että annoskoko on jälleen niin valtava, etten ole tottunut aamuisin vetämään tuommoisia settejä. Puolet riittäisi. Minähän syön aamupalaa kaksi tuntia, jos tuo koko setti on vedettävä naamaan. Ainakin noita leseitä voisin vähentää, koska en usko niillä olevan tässä yhtälössä sen erityisempää merkitystä kuin ne kuidut.

Jutta ei sanonut mitään kahvinjuonnista, joten aamukahvista en luovu. Enkä sitä paitsi muutenkaan aio noudattaa tuota GoFatGo-dieettiä mitenkään tarkasti. Kunhan nyt otan jotain suuntaviittoja. Realistisesti en usko edes jaksavani kovin montaa päivää.

26. tammikuuta 2013

Step by step uu beibi

Iltapalani:



1 purkki Ehrmannin rasvatonta maitorahkaa
1,5 dl sokeroimatonta mansikkakeittoa
10 g vehnäleseitä

Tehty Super-Jutan ohjeiden mukaan. Vaihteluahan tuohon saa, kun vaihtaa vaikka mehukeiton toisen makuiseksi. Sisältää kilokaloreita yhteensä 174 kappaletta, joista protskuja 60 %, hiilareita 34 % ja rasvaa 6 %. Ulkonäöstään huolimatta yllättävän hyvää. Annos on niin järkyttävän kokoinen, että ei varmasti tule yöllä nälkä. 

Katsotaan meneekö huominen aamupalakin Super-Jutan ohjeilla. Raportoin.

25. tammikuuta 2013

Jostain löytyy vastaus kaikkeen


On se kumma, että ihminen on tähän ikään päässyt, eikä ole vieläkään oppinut syömään oikein. Kyllä pitäisi kouluissa olla kaiken maailman uskonnon ja ruotsinkielen sijasta tarjolla jonkinlaista ravitsemusoppia. Varmaan auttaisi montaa muutakin persjalkaista lylleröä kuin vain minua. Tai minuahan se ei auttaisi, kun en koulunpenkkiä enää kuluta, mutta pelastaisi ehkä tulevat sukupolvet.

Niin. Siis raineri(* laittoi tänään ruokavalioni käytännössä uusiksi. Hän oli kohtuullisen tyytymätön joulukiloihini, joita oli yhteensä vain kaksi kappaletta, mutta sitäkin sitkeämmät. Ja muutenkin homma etenee kuulemma (ja tiedän sen kuulemattakin) liian hitaasti, vaikka teen hartiavoimin töitä. Tai ainakin luulen tekeväni.

Olen pienen ikäni syönyt aamupalaksi jogurttia ja iltapalaksi leipää. Nyt minun kuuluukin syödä aamupalalla proteiinia, iltapalalla proteiinia ja mielellään ruokailun yhteydessäkin proteiinia. Välipalat saa sitten olla hiilareita eli hedelmiä. No saa toki lounaalla ja päivälliselläkin olla hiilareita, mutta syön yleensä sillä tavalla, että niitä ei hirveästi noihin päivän isoimpiin aterioihin kuulu. Nämä aamun ja illan proteiinit ovat kuitenkin sen verran hämmentävä uudistus, että äsken kaupassa oli kohtuullisen avuton ja urpo olo. Että miten ihmeessä melkein kolmevitonen ihminen ei itse osaa näitä juttuja.

Onneksi meillä on rainerin kanssa parin viikon päästä "teoriatunti" aiheesta syöminen, niin ehkä osaan sen jälkeen edes vähän paremmin.

*) Tampere-Suomi-sanakirjan suomennos: "personal trainer, henkilökohtainen ohjaaja"

24. tammikuuta 2013

Kirjasto

Metson katto sisäpuolelta. 

Koska en kehdannut mennä selälleni makaamaan lattialle, niin otin kuvan noin vyötärön korkeudeltani täysin tähtäämättä. Yllättävän onnistunut tuli, vaikka yläreunassa näkyy kyllä joku kaulahuivini tms. varjo.

Valokuvatorstain 271. haaste.

***

Edellinen oli varsinainen osallistuminen Valokuvatorstaihin, mutta koska otin enemmänkin kuvia, tuli tästä varsinainen tutkielma kirjastosta.

Vanha kirjastotalo Tampereella.

Täällä kävimme lainaamassa kirjoja silloin kun minä olin pieni.



Ja se uusi kirjasto, eli ihan tuttujen kesken vain Metso, avattiin vuonna 1986.

Kirjastossa oli esillä historian havinaa.

Kirjastossa voi lueskella mukavasti vaikka pallotuolissa.

Muumi vahtii Muumilaakson ulkopuolella.

Kaikki kuvat saa klikkaamalla isommaksi.

23. tammikuuta 2013

But I would walk 500 miles and I would walk 500 more

Kaikkea sitä oppii ihan vahingossakin, kun vähän googlaa!



Llanfairpwllgwyngyllgogerychwyrndrobwllllantysiliogogogoch on kylä Angleseyn saarella Walesissa Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Se tunnetaan pitkästä nimestään, joka on Britannian pisin ja yksi maailman pisimmistä. Lyhyemmin kylää kutsutaan nimillä ”Llanfair” tai ”Llanfairpwll”. Kylässä on 3040 asukasta (vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan). Kertoo Wikipedia.

Oikeasti en edes googlannut LL Cool J:tä. En ainakaan tunnusta.

19. tammikuuta 2013

Vain elämää, ei sen enempää, on kaikki tää, koita ymmärtää

Tänään on Suomen laissa määrätty, että jokaisen kansalaisen tulee tykätä Vain elämää -sarjasta ja sen haukkuminen on rangaistuksen uhalla kiellettyä. Kansalaista, jonka levyhyllystä ei löydy molempia Vain elämää -levyjä, paheksutaan suuresti.

Hynynen kirjoitti kolumnin Suur-Tampere-lehteen, josta kukaan ei ole kuullutkaan koskaan aikaisemmin. Kolumni sai niin suuren suosion, että lehden nettisivut kyykähtivät joksikin aikaa polvilleen, jonka seurauksena Korkojen kera -televisio-ohjelmassa eilen Jenni Pääskysaari virheellisesti väitti tuon Hynysen kolumnin olevan poistettu nopeasti ja vähin äänin netistä. Höpönlöpön. Siellä se on vieläkin luettavissa. Ei se ole mies eikä mikään, joka ei seiso sanojensa takana. Tai lehti, joka poistelee kolumneja jonkun omituisen kohun takia.

Vaikuttaa nyt kuitenkin siltä, että Vain elämää on niin pyhä asia, että siitä ei saa sanoa poikkipuolista sanaa. Varsinkaan Hynysen kaltainen hahmo, joka on tunnettu vain kohteliaista, kaikkea hehkuttavista eikä lainkaan (itse-)ironisista kirjoituksistaan. Nami nami, pusi pusi! Eiku hetkinen...

Itsehän tykkäsin kyseisestä sarjasta, koska vaatimustasoni eivät ole kovin korkealla (joskus katselen jopa tv-chatia), mutta en silti koe mitään pakonomaista tarvetta, että Hynysen pitäisi olla tästä asiasta samaa mieltä kanssani. Sitä paitsi en edes ihan hirveästi ollut hänen kanssaan eri mieltä, koska en tajunnut, että tässä kohtaa täytyy nyt raivostua ja lakata ymmärtämästä mitä taiteilija oikeasti yrittää sanoa(*. En myöskään ikimaailmassa ostaisi niitä levyjä, koska... no, ei siitä sen enempää. (Ja se jatkuva itkeminen siinä sarjassa ja jopa niissä jälkikonserteissa on minulle aivan liikaa).

Huvittavintahan tässä on se, että taho toisensa perään laukoo nyt Hynyselle takaisin mediassa. Ensin kommentoi Jonne Aaron (varmaan toimittajan pyynnöstä), sitten mielensä pahoitti Neumann, joka ei ymmärrä Hynysen tarkoitusta. Seuraavaksi kolumneja kirjoitti miljoona neverheard-toimittajaa jossain neverheard-lehdissä. Viimeisimpänä lusikkansa soppaan työnsi Marion Rungin mies. (Emme tiedä hänen nimeään eikä meitä kiinnosta).

Nyt vain odotetaan, että Riki Sorsan veli sanoo sanottavansa asiasta. (Vitsi ei ole omani, lainasin sen Facebookista, sillä se huvitti minua erittäin suuresti).


 

Miten minusta tuntuu, ettei tuo laulun (yllä) sanoma ole mennyt nyt porukalle ihan jakeluun?

*) Lainaus alkuperäisen kirjoituksen kommenteista, koska en osaa itse paremmin sanoa: "Hynysen teksteille on harvinaisen tyypillistä kolme asiaa: äärimmilleen viety kärjistäminen, raju liioittelu ja uskomaton itseironia. Näillä konsteilla saa suurimman osan näköjään harhautettua ihan täysin itse aiheesta, joka tässä tapauksessa on suunnilleen “markkinointikoneisto vie ihmisiä kuin pässiä narussa tuottamalla höttöviihdettä vailla minkäänlaista sisältöä”."

18. tammikuuta 2013

Elämä on kuin pikaruoka, koskaan ei tiedä mitä saa

Muistatteko vielä viimekeväisen kokeiluni HK:n kananpoikaa pestolla -mikroaterian kanssa? Ei se mitään. Nyt tuo ateria on näköjään löytänyt voittajansa HK:n jauheliha-kasvispaistoksesta.

Klikatkaa linkkejä, niin näette kuvat. Mutta omalla vastuulla, saatatte menettää niistä ruokahalunne ikuisiksi ajoiksi. En viitsi laittaa kuvia näkyviin tähän postaukseen, kun toinen ei ole omani ja toinen on jo täällä nähty.

Haluaisin vaan kysyä, että... mitä yrität, HK?

***

Tästä tulikin mieleeni yksi juttu, josta minun on pitänyt kirjoittaa jo kaaaaaauan sitten, mutta se on unohtunut!

Ostin joskus McDonaldsista Fiestasalaatin, jota ei näköjään enää ole edes valikoimassa. Otin kuitenkin tuotteen mainoskuvan silloin talteen ja se näytti tältä:
Vähän pieni kuva, mutta parempaakaan ei ollut tarjolla.

Harmi, etten tuolloin ottanut talteen kuvausta salaatin sisällöstä, mutta salaatin ja nachojen lisäksi siinä luvattiin olevan jotain erityishyvin maustettua jauhelihaa. Siis huom: jauhelihaa. Todellisuus oli tämä:


Sen lisäksi, että salaatin muhkeus ei varsinaisesti vastannut mainoskuvaa, salaatissa ei myöskään todellakaan ollut jauhelihaa, vaan siihen oli revitty hampurilaispihvi (no, jauhelihaahan sekin, mutta odotin saavani sen hiukan erilaisessa muodossa). Sellainen samanlainen, mikä löytyy jokaisen BigMacin ja perushampurilaisen välistä McDonaldsissa. Eipä sillä, ei se juurikaan salaatin makua pahentanut, mutta näky sai aikaan useamman hallitsemattoman naurunpyrskähdyksen, kun salaattilootan kannen olin avannut.

Osa salaatinlehdistä oli myös hieman kyseenalaisia:


Ja ei, en jaksanut mennä silloin valittamaan asiasta McDonaldsiin. Sen sijaan ajattelin valittaa siitä blogissa, minkä nyt teinkin, vain puolitoista vuotta tapahtuneen jälkeen.

***

Mitä tästä opimme? Kannattaa tehdä ihan itse ruokansa, niin saa sitä mitä tilaakin.

17. tammikuuta 2013

Me, myself and I

Sain sekä Mintulta että Nollavaimolta haasteet vastailla kysymyksiin. Vastaan haasteisiin osissa, koska ei kukaan jaksa lukea niin pitkää juttua kerralla. Tai minä en ainakaan jaksa kirjoittaa niin pitkää.

Mintun haasteen ensimmäisessä osassa täytyi kertoa 8 asiaa itsestään. Näitähän täällä on kerrottu viimeiset kuusi vuotta, mutta katsotaan, saanko puserrettua taas kahdeksan lisää.

  1. Nostan tällä hetkellä penkistä 25 kiloa eli en paljon paskaakaan. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, niin nostaa ehkä jaksaisin enemmänkin, mutta tuolla painolla pystyn tekemään sen 3 x 10 sarjan. Täytyy seuraavalla kerralla koittaa, josko nousisi jo 30 kg. En vaan uskalla kauheasti lisätä painoja yksin treenatessa, etten luhistu sen tangon alle.
  2. Etuvarpaani on pidempi kuin isovarpaani. Vanhan perimätiedon mukaan se tarkoittaa taloudessani akkavaltaa. Aika akkavaltaista täällä onkin, kun yksin asuu.
  3. Olen maailman hitain juomaan kahvia ja siksi juonkin kahvini melkein aina kylmänä. Olen elävä todiste siitä, että kylmä kahvi ei kaunista.
  4. Muurahaisten lisäksi minua on purrut leppäkerttu ja hamsteri. 
  5. Minusta ei saisi jalkafetistiä millään, sillä toisten ihmisten jalat ja varsinkin varpaankynnet inhottavat minua suuresti. Kovasikajutussa se jalkahoitokohtaus on ihan horroria minulle. 
  6. Teen eräänlaista vapaaehtoistyötä. Jossain jutussa vähän aikaa sitten väitettiin, että vapaaehtoistyö tekee onnelliseksi. Tekee my ass. Monikaan asia ei ole saanut minua niin raivon valtoihin kuin tuo vapaaehtoistyö viimeisen puolen vuoden aikana. Onneksi joulusesonki on ohi ja voin toivon mukaan olla seuraavat 10 kuukautta sekaantumatta koko soppaan.
  7. Olen aivan liian kiltti. Tämä liittyy myös edelliseen kohtaan. Jos en olisi irl täysi tossukka, niin olisin sanonut sille vapaaehtoistyöllekin jo aikoja sitten näkemiin. Nyt vaan kihisen selän takana ja kasvotusten olen sitten ihan että kyllä, mielellänihän minä, ei tässä mitään. Sama koskee kampaajia ja lääkäreitä. Kampaajille en ikinä kehtaa sanoa totuutta enkä voi myöskään kiintyä liikaa johonkin kampaajaan, sillä poden sitten huonoa omaatuntoa, jos joskus menenkin jollekin toiselle kampaajalle. Lääkärillekin vähättelen yleensä vaivojani, vaikka etukäteen olen päättänyt sanoa että asia on nyt näin ja piste. Yleensä palaan kotiin saatuani lähinnä lämmintä kättä enkä hoitoa vaivaani, sillä lääkäri on jotenkin saanut minut uskomaan, ettei minua nyt oikeasti mikään vaivaakaan.
  8. Tänä vuonna kannatan The Voice of Finlandissa Maya Paakkaria. En usko, että näissä karsinnoissa voi tulla toista, joka nostattaa ihokarvat pystyyn yhtä tehokkaasti. Aivan hemmetin kova veto. Mahtavaa!
No niin, helpostihan se kävi. Mistään ei ole yhtä mukava puhua kuin itsestään!

Vastailen niihin kysymyksiin sitten ensi kerralla. Tai sitä seuraavalla. Sommoro.

16. tammikuuta 2013

Tiina lienee kielinatsi



Voi yhden kerran, kun taas sain ylimääräisiä kierroksia luettuani internettiä. Ei mitään sen ihmeempää, mutta kun ihmiset eivät vaan osaa käyttää lienee-sanaa. Onko sitä sitten pakko käyttää, jos ei osaa? Tuntuu olevan. Lienee ei ole sana, jonka voi tunkea ihan mihin lauseeseen tahansa silloin, kun jostain ei ole aivan varma.

Lienee mahdotonta käyttää lienee-sanaa oikein. "Tämä lienee kertoo sen" (malliesimerkkilause, jonka juuri luin internetistä) on aivan päin pebanderia. Tuota virheellistä tapaa näkee nykyisin ihan käsittämättömän paljon. Voit sanoa "tämä kertonee sen", jos välttämättä haluat käyttää potentiaalia. Lienee ei ole synonyymi sanalle kai. Lienee on olla-verbin epäsäännöllinen potentiaali. Et varmaankaan sanoisi, että "tämä on kertoo sen", ethän?

Joku hyvinkin kielitaitoinen ihminen joskus väitti minulle, että lieneetä muka voi käyttää tuohon (väärään) tapaan, mutta tässä kohtaa en suostu joustamaan. En voi. Kielikorvani jo sanoo, että se on huonoa suomea, joten silloin sen täytyy olla huonoa suomea. Aivan kuin silmänaluksetkin, jonka Kielitoimisto hyväksyy nykyisin ihan suomeksi.

Anteeksi nyt vaan, mutta jos tekisitte niin kuin minä sanon, niin maailma olisi paljon parempi paikka. Minulle ainakin.

14. tammikuuta 2013

There's no time to discriminate


Ärsyttävät ihmistyypit kuntosalilla ja jumpissa:

  • Kaverustyypit, jotka istuvat vierekkäisissä laitteissa lähinnä juttelemassa ja tekevät ehkä kymmenen minuutin välein muutaman toiston, jonka jälkeen jatkavat juttelua. Se perinteinen.
  • Tyypit, jotka eivät laita painoja paikoilleen lopetettuaan.
  • Tyypit, jotka ovat juuri siinä laitteessa tai käyttävät juuri niitä painoja, joita minä tarvitsisin. Tätä he toki eivät tee kiusallaan, mutta ärsyttää silti, kun oma flow keskeytyy tai täytyy keksiä jotain muuta.
  • Tyypit, jotka kävelevät sentin päästä, kun olen tekemässä esimerkiksi etuheilautuksia kahvakuulalla. Ihan oma vika, jos osuu. 
  • Tyypit, jotka hikoilevat kuin niagara, mutta eivät lopetettuaan kuivaa lätäkköä ympäriltään. 
  • Tyypit, jotka tulevat jumppa-/venyttelytunnilla liian lähelle, vaikka tilaa olisi mennä vähän kauemmaskin. Jälleen oma vika, jos venyttelen vahingossa raajani ohimoosi.
  • Haahuilevat tyypit, jotka eivät tiedä mitä tekisivät ja missä kohtaa ja ovat koko ajan tiellä. Haittaa omaa rytmiä, kun täytyy odottaa, että toinen pääsee toimittamasta haahuiluaan siitä lähimaastosta. Monesti samoja kuin aiemmassa kohdassa mainitut sentin päästä kulkijat.
  • Tyypit, jotka alkavat puhutella kesken jotain tiukkaa liikesarjaa. En - pysty - vastaamaan.
  • Tyypit, jotka tulevat ohjatulle tunnille, asettuvat ikkunan viereen ja sulkevat sälekaihtimet. Eikö voisi mennä sinne toiselle seinälle, jos ei halua hyödyntää sitä ikkunan olennaisinta ominaisuutta, läpinäkyvyyttä? Itse kun menen aina ikkunan viereen juuri siksi, että näkisin muutakin kuin sen hikisen jumppasalin.
  • Tyypit, jotka joko eivät kuuntele ohjaajaa ja vetävät ihan omaa treeniään tai sitten kuuntelevat, mutta eivät silti jostain syystä tajua miten pitäisi tehdä. Varsinkin jos tämmöinen tyyppi on suoraan edessä, niin se jotenkin sekoittaa omatkin kuviot, kun näköpiirissä joku huitoo miten sattuu.
  • Tyypit, jotka kuuntelevat omalla soittimella omaa musiikkia, mutta eivät suinkaan kuulokkeiden kautta vaan kaiuttimen.
  • Tyypit, jotka piereskelevät.
  • Tyypit, joiden sukkahikiongelma on karmaiseva, mutta jotka silti haluavat venytellä ilman kenkiä.
  • Tyypit. Ylipäänsä.

Oikeastaan olisi aika ihanteellista, jos salilla ei kävisi ketään muuta minun lisäkseni. Jumppatunneilla voisi käydä lisäkseni joku parikymmentä tyyppiä, niin että ei olisi ihan tyhjää, mutta silti runsaasti tilaa. Tämä ei varmaankaan olisi liikuntakeskukselle kovin kannattavaa toimintaa.


Yksikään noista listatuista tyypeistä ei ole keksittyjä, vaan joka ainoan olen tavannut ihan itse treenatessani.


***

Kuulin muuten viime viikolla salilla, miten lyötiin ensimmäistä naulaa uudenvuodenlupausten arkkuun. Joku nainen oli tullut salille, mutta hikoilemisen sijaan hän meni suoraan istumaan hierovaan nojatuoliin. Jokaiselle mahdolliselle kuulevalle korvaparille tuo nainen selitteli sitten äänekkäästi kuinka tänään ei ole ollenkaan treenifiilis, tänään on vain rentoutumisfiilis. Noin, siitä se lähtee. Huomenna ei olekaan yhtään saalaattifiilis, vaan onkin vain hampurilaisfiilis. Hyvä, hyvä. Kohta mahdun taas treenaamaan salilleni muuhunkin aikaan kuin vain kahdeksalta aamulla tai illalla.

11. tammikuuta 2013

Best before end

Minulla on tänään "puhelinaika" lääkärille. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että lääkäri soittaa minulle kahdeksan ja kahden välillä. Onneksi ei tuon isompaa haarukkaa ole. (Ironiaa). Tässä sitten istun puhelimeeni kahlittuna enkä esimerkiksi uskalla käydä suihkussa ennen kuin lääkäri on soittanut. Ei sillä, että terveydentilassani olisi mahdollisesti jotain, joka tekisi suihkussa käymisestä vaarallista, vaan sillä, että en vahingossa missaa tuota puhelua. En ole myöskään kuolemassa, tiettävästi ainakaan, ennen lopullista loppua, ei tarvise huolestua. Kävin vaan viikko sitten verikokeissa, joiden tuloksista lääkärin pitäisi nyt kertoa. Ehkä sieltä löytyy jotain, tai ehkä ei. Todennäköisesti ei.

En ole nukkunut viime yönä paljon kilin kakin vertaakaan. Uni ei vain tullut ja sitten nousinkin kahdeksalta odottamaan lääkärin puhelua, jota ei vielä ainakaan ole kuulunut. Mutta ei kai sitä sikeimmästä unesta voi herätä vastaamaan tuommoiseen puheluun. Muutenkaan en tahdo ymmärtää kyseisen lääkärin puhetta, saati sitten puoliunessa. Ei sillä, että nytkään olisin hirveän skarppi. Niin, minulla on yleensä hyvät unenlahjat eli nukahdan pääni osuessa tyynyyn, mutta tietysti aina silloin, kun täytyy herätä jostain syystä aikaisin, jättää Nukkumatti osoitteeni väliin. Jos lääkäri soittaisi nyt... nyt... NYT... (ei tehonnut), niin ehtisin vielä torkahtaa hetken ennen päivän rientoja, mutta jos se soittaa vasta kahdelta, niin peli on menetetty ja mustat renkaat silmien ympärillä saavutettu.

Mennyt joulun viiva loppiaisen aika harmittaa, sillä uusi uhkea elämäntapani sai uhkeutta aivan väärällä tavalla. Vaa'an mielestä uhkeutta on tullut lisää melkein pari kiloa ja mittanauhan mielestä se kaikki on vyötäröllä. Ystäväni sanoi tällä viikolla, että ei ole väliä sillä mitä syö joulun ja uudenvuoden välissä, vaan sillä mitä syö uudenvuoden ja joulun välissä. Tottahan tuo taitaa olla, mutta jotenkin nyt on todella todella vaikea saada tehtyä korjaus- ja ryhtiliikettä. Eikä viikonloppu varsinaisesti tule auttamaan asiaa, sillä vietän sen tätini herkkuruokien (ja viinin) ääressä. Mutta ensi viikolla sitten. Ja tällä kertaa ihan oikeasti. En kehtaa sopia seuraavaa treeniä rainerin kanssa ennen kuin saan joulunajan vahingot korjattua.




9. tammikuuta 2013

Juuri nyt



Sattumaako? Enpä usko!

Kuka on pimentänyt verkot ja juna-asemat?! Onko syyllinen tabloid-kokoinen Helsingin Sanomat? Kelatkaa.

Aamulehti

4. tammikuuta 2013

Kymmentuhatvuotisen historian tulos: Hengitys - sisään ja ulos

Jotenkin taas tulevaisuuden näkymät masentavat.

Kävin viime viikolla työhaastattelussa. Kyseessä oli vuokratyö eli tämä haastattelu oli vaihe 1, ja vaiheessa 2 olisi sitten päässyt haastatteluun siihen firmaan, johon vuokratyöläiseksi olisi mennyt.

Haastattelija hoki vaikka kuinka monta kertaa haastattelun aikana, että työ ei vastaa ollenkaan kykyjäni. Siis siinä mielessä, että olen kyvykkäämpi kuin työnkuva vaatisi. Yritin siinä sitten vakuuttamasta päästyänikin vakuuttaa, että olen silti aidosti kiinnostunut työpaikasta, haluan sen enkä aio viikon päästä lähteä johonkin haastavampaa (koska, ollaanpa rehellisiä, niitä ei hirveästi ole tarjolla). Haastattelun lopuksi minulle kerrottiin, että asiaan palataan ensi viikolla. No, nyt on sen ensi viikon perjantai jo pitkällä illassa, joten melko varmasti voin sanoa, että eipä palattu asiaan.

Tämä on justiinsa niin tätä. En saa niitä "kykyjäni vastaavia" töitä, koska niihin on kilpailu todella kova ja aina niitä löytyy tekemään tyyppejä, jotka ovat minua pätevämpiä ja joilla on vankkaa työkokemusta alalta, toisin kuin minulla, ikuisella pätkätyöläisellä. Ja niitä muita hommia taas en saa, koska olen ylikoulutettu enkä näin ollen voi oikeasti haluta tehdä sellaista työtä tai ainakin haen koko ajan jotain parempaa.

Ja itse kun olisin tyytyväinen, jos saisin välillä edes vähän kolmea kuukautta pidemmän työsopimuksen, että ei joka kuukausi tarvitsisi miettiä mistä sen leivän repii ja millä laskut maksaa.

Suomeksi sanottuna vituttaa.

1. tammikuuta 2013

When life gives you lemonade, make lemons

Pieni yhteenveto viime vuoden treeneistä ja siitä projektista, jota kutsumme uudeksi uhkeammaksi elämäntavaksi. Joskin sen seurauksena minun olisi tarkoitus olla ulkoisesti vähemmän uhkea, mutta sisäisesti sitäkin uhkeampi.

Kiloista en puhu mitään, koska en aio koskaan kertoa kenellekään (paitsi rainerille) mikä se lähtöpaino oli, mutta vyötärö on kaventunut tässä kahdeksassa kuukaudessa yhteensä 18 senttiä. Kuulostaa paljolta. Itse en näe sitä missään muussa kuin siinä, että housut putoavat ja vanhat vaatteet mahtuvat päälle paremmin, jos eivät jopa ole vähän liian suuriakin. Peilissä en näe minkäänlaista muutosta. Oikeastaan nyt harmittaa, että en ole ottanut ylös muita ympärysmittoja kuin vyötärön, sillä esimerkiksi reisien ja käsivarsien kehitystä olisi ollut hauska seurata. Tosin habahan kasvaa samaa tahtia kuin läski palaa, joten siinä ei varmaan ole merkittävää muutosta, heh heh.

Joskus kesällä hurahdin BodyPumpiin, joka onkin ollut aivan mahtava juttu. Aloitin jumppailun "mummojumpasta" (niska-selkä), josta siirryin hiukan vaativampaan (vatsa-peppu), mutta BodyPumpin aloittamisen jälkeen tuskin tulen koskaan palaamaan noihin. Etenkään siihen mummojumppaan. Varsinkin tästä tämänhetkisestä BodyPump-ohjelmasta tykkään aivan sikana. Musiikki noissa on aina ihan huonoa, paitsi hauistreenin biisi on oikein tilanteeseen sopiva ja rintatreenin Welcome to the Jungle on aivan oiva. Muihin LesMills-jumppiin en ole vieläkään uskaltanut mennä. Ehkä uudenvuodenlupaukseni onkin se, että kokeilen tänä vuonna edes kerran jotain toista LesMills-tuntia. BodyBalancea ei lasketa.

Joskus syksyllä sitten sijoitin vähäiset roposeni personal traineriin ja siitä alkoi aivan uudenlainen elämä kuntosalin puolellakin. Voi hyvä ihme, miten paljon välillä vihaan sitä rääkkiä ja silti rakastan sitä niin paljon. Varsinkin sen jälkeen kun se on ohitse. Välillä ärsyttää oikein kunnolla, kun toinen väittää vieressä, että jaksan kyllä, vaikka en jaksaisi. Mutta oikeasti sitten jaksoinkin, koska en ole kovin periksiantavaa sorttia. Ainakaan jos joku toinen katselee.

Heiaheian mukaan olen saavuttanut 133 % vuoden treenitavoitteestani, vaikka kesällä en tehnyt juuri mitään (paitsi kävin pumpissa). Kannattaa siis asettaa tavoitteet mahdollisimman matalalle, niin sitten voi paukutella henkseleitä, kun se kerran viikossa lähettää viestin: "Urheilit 8 kertaa, yhteensä 5 tuntia 41 minuuttia. Tämä on 200% tavoitteestasi - mahtavaa!" Tilastojen mukaan olen treenannut tänä vuonna 283 kertaa, yhteensä 217 tuntia. Crosstrainerilla olen tampannut 81 kertaa, kuntosalilla käynyt 67 kertaa, venytellyt 36 kertaa (sehän riittää), pumpissa käynyt 34 kertaa ja jossain muissa jumpissa 29 kertaa, spinningissä olen käynyt 17 kertaa. Tilastojen mukaan olen myös siivonnut kerran, kävellyt kerran, shoppaillut sekä noussut portaita kerran ja yhden kerran olen jopa ulkoiluttanut koiraa. Voi olla, että en ihan joka siivous- tai kävelykertaa ole merkannut ylös. Sairauspäiviä on ollut vain seitsemän, tosin en niitäkään aivan jokaista ole ylös merkannut. Muistaakseni en kuitenkaan ole viime kesäflunssan jälkeen ollut sairaana.

Viime viikolla muuten tajusin ensimmäistä kertaa askelkyykyn syvimmän olemuksen. Jo oli ehkä aikakin. Eikä se ollutkaan enää ihan niin epämiellyttävää kuin se on tähän asti ollut. Ette usko, miten paljon olen vihannut askelkyykkyä tässä kuluneiden kuukausien ja vuosien aikana. Kyse oli ihan tosi pienestä nyanssista, jonka johdosta jaksoin ja pystyin paljon paremmin, mutta pakaralihakset olivat sen jälkeen toista päivää hellänä. "Mahtavaa!" sanoisi heiaheia.

Tässä joulun ja uudenvuoden välillä olen antanut itselleni aika paljon löysää ja syönyt paljon ja varsinkin juonut alkoholia. On ollut aika kivaa, mutta kohta eli ehkä jo huomenna on tarkoitus ottaa tilanne taas haltuun ja paikkailla parissa viikossa syntynyttä vahinkoa. Suklaata tosin on vielä jäljellä ja ne saan syödä (ihan itse annoin luvan), mutta muuten olisi tarkoitus palata ruotuun. Onneksi rainerin kanssa seuraava tapaaminen on vasta joskus tammi-helmikuun vaihteessa, joten tässä on hyvin aikaa ruoskia itseni siihen kuosiin (ja parempaankin) mihin viimeksi jäätiin.

Tästä on hyvä jatkaa ja muuten! Menemme koko ajan kesää kohti! Jee!


Otsikko lainattu lempparisarjastani Modern Familysta.