generated by sloganizer.net

27. huhtikuuta 2015

When I was an alien, cultures weren't opinions

Kävin elokuvissa katsomassa Kurt Cobain: Montage of Heck -leffadokkarin. Kahdestikin. Ensimmäisellä kierroksella olin tyytyväinen, että olin yksin. Toisella kierroksella olisin toivonut viereeni jonkun, jota olisin ottanut kädestä ja sanomatta sanaakaan se toinen olisi tajunnut mitä tunsin ja olisi tuntenut samoin. Mutta koska näin ei ollut, niin nyt vuodatan tänne blogiin edes murto-osan siitä, mitä tunsin. Ja tunnen.

Vaikka Nirvana on tullut ja mennyt ja tullut taas musiikkimakuni seilatessa vuosien varrella, enkä ole koskaan (ainakaan teini-iän jälkeen) listannut sitä lempibändieni top-3:een, niin tässä on kuitenkin joutunut totuuksien äärelle: uskoisin, että Nirvana on minuun kaikista eniten ja voimakkaiten vaikuttanut yhtye koskaan. Se antoi uuden suunnan musiikille, jota kuuntelin. Ja uuden suunnan teiniangstilleni. Nirvana on mahdollisesti tehnyt minusta sen, mikä olen tänä päivänä.

Rakastin Nirvanaa palavasti silloin 13-vuotiaana, ja rakastan sitä palavasti nyt. Jotenkin sitä kai taantuu tietyssä iässä ja palaa ns. juurilleen. Luultavasti arvostan vaan sitä musiikkia nyt vähän eri tasolla kuin teininä. Huomionarvoista on se, että Kurt Cobain ei ole ollut minulle koskaan mikään seksisymboli, mikä usein oli vähintään yhtä tärkeä kriteeri kuin hyvä musiikki fanittaa jotain yhtyettä teininä. Kurt oli kyllä valtavan kaunis mies — kyllä, nimenomaan kaunis — mutta pääsääntöisesti arvostan häntä täysin muista syistä.

Tietysti Alice in Chains oli toinen tosi kova juttu minulle silloin teininä ja meni jopa Nirvanan ohitse, mutta tänä päivänä arvostan molempia bändejä aika tasaisen varmasti. Ei niitä voi edes verrata, koska Alice in Chains on raskaampaa rokkia ja Nirvana taas enemmän punk. Mutta ei semmoista voi kokea enää koskaan uudestaan. Toki pari bändiä on tehnyt minuun myös 2000-luvulla suuren vaikutuksen: Tool ja Kyuss. Ironista kyllä, noidenkin bändien kultakausi oli silloin, kun minä olin teini 90-luvulla, joten... Teiniaikojeni musiikki oli maailmanhistorian parasta, huolimatta siitä kuuntelinko sitä silloin vai vasta isompana. Vaikea kuvitella, että nyt tulisi joku uusi bändi, joka tekisi yhtä tajunnanräjäyttävän vaikutuksen. Ja sitä paitsi, totta kai teininä tunsi muutenkin vahvemmin asioita.

Kun on tällainen musiikkiin lähes uskonnon tavalla suhtautuva intohimoinen suurkuluttaja, niin sitä on kaikenlaisia idoleita — rock-jumalia, jos sallitte vertauksen — kuten Jim Morrison tai vaikkapa John Lennon. Ne ovat kuitenkin täysin eri asia kuin Kurt Cobain, jonka kanssa elin rinta rinnan (kuvainnollisesti puhuen) ja asiat tapahtuivat oikeasti silloin kuin olin nuori. Morrison, olkoonkin suurin ja kaunein, ei aiheuta koskaan niin vahvoja tunteita syvällä sisimmässäni kuin Kurt Cobain tai Layne Staley. Ne ovat ne minun teini-idolini. Ja vähän vanhemman iän idolinikin. Moni siellä pyörittelee silmiään ja pitää "fanittamista" teinihommina, mutta olen antanut itselleni vapauden tuntea asioista juuri niin vahvasti kuin ne tuntuvat, ajattelivatpa muut mitä tahansa. Ja musiikki tuntuu.

Dokumentti oli samaan aikaan hauska ja surullinen, pakahduttavan ihana ja traaginen. Ja vahvisti täysin sitä käsitystä, joka minulla Cobainista on ollutkin. Dokkaria katsellessa sitä toivoi, että Kurtin ei olisi tarvinnut kärsiä niin paljon. Se katse niissä silmissä monessa kohtaa kertoi niin paljon. Toisaalta ilman sitä kärsimystä minulla ei olisi tuota musiikkia. Tuntuu, että joidenkin meistä vaan täytyy elää elämänsä nopeasti ja suurella liekillä tehdäkseen jotain suurta. Koskettaakseen toisia. Niin kuin Kurt itsemurhakirjeessään Neil Youngia lainasi: "It's better to burn out than to fade away".

Ikinä en Nirvanaa livenä nähnyt enkä ikinä tule näkemäänkään. Se harmittaa vietävästi ja on listallani "asioita, joita muuttaisin maailmassa, jos voisin".


Ps. Minulla on myös tuo kirja, Kurt Cobain Journals, joka tukee hienosti tuota leffaa. Elokuvassa näytettiin Cobainin muistiinpanoista sivu, jossa luki jotain "not sure if I don't care enough or if I care too much, haven't decided yet". Pikaisella selauksella en löytänyt juuri tuota sivua kirjastani, muuten olisin ottanut siitä kuvituskuvan tähän kirjoitukseen.

Pps. Muistan kyllä, että loppuihin kysymyksiin on vielä vastaamatta. Ei vaan ole ehtinyt oikein paneutua. Ihan pian kuitenkin.

10. huhtikuuta 2015

Vastauksia, osa II

Anonyymi esitti niin monta kysymystä, että taidan omistaa yhden postauksen pelkästään niille:


Kun ristit kätesi, kumpi peukku jää päällimmäiseksi? 

Vasen peukku tulee päälle. Mitähän syvällistä se kertoo ihmisestä?

Kuoliko se lihansyöjäkasvi ihan oikeasti, ja mikä on huonekasvitilanteesi noin muuten?

Joo, Bärtil tosiaan kuoli. Viimeisenä keväänään se ei noussut enää ollenkaan talvihorteestaan enkä sitten syksyn tullen edes enää yrittänyt laittaa sitä talviunille vaan suoraan roskiin. Tai siis... toki se sai arvoisensa hautajaiset. Se ei koskaan sopeutunut uuteen asuntooni, täällä vaan ei ollut sille syötävää.

Huonekasvitilanne on muuten aika kehno, mutta sitkeä. Minulla on kolme rönsyliljaa ja yksi saint paulia, joita en muista kastella koskaan. Siitä huolimatta ne eivät kuole. Ainoastaan näyttävät karuilta suurimman osan aikaa, paitsi silloin kun muistan kastella ja nyppiä niitä. No, osa silloinkin.

Saako näkötornilta jo simaa? Miten minun tulisi ajoittaa Tampereella käymiseni, että saisin sieltä simaa?

Kyllä! Näkötornilta saa jo simaa. Eli kannattaa ajoittaa käyminen (oma, ei siman) tämän hetken ja vapun väliin. Voihan sitä toki saada vielä vapun jälkeenkin.

Ehditkö opiskella Attilan aikana ja kaipaatko sitä koskaan (veistetyt portaikot, vintin oudot pikkusalit jne.)? Millainen tunneside sinulla on niihin vanhoihin rakennuksiin (Yo-talo, Pyynikintie 2, Commerce, Haarlan palatsi...), joista yliopisto ja Tamy ovat vuosien varrella luopuneet - kaipaatko sellaisia, vai riittävätkö uudet pytingit? 

Joo, olen minä Attilassa luennoilla istunut. Ja eksynyt siellä rakennuksessa (tai ainakin nähnyt unta siitä, että eksyn). Yo-talolla on tullut käytyä pääosin muista syistä kuin opiskeluun liittyvistä. Tykkään kyllä kovasti paljon noista vanhoista rakennuksista Tampereella, mutta ei ne silleen yhdisty opiskeluun kovin vahvasti pääni sisällä. Kaikki on hyvin, kunhan ne saavat arvoisensa kohtelun. Yliopiston rakennuksista Pinni on itselleni se läheisin paikka.

Lyhyt arvio Tampereen mieskeväästä 2015: kaduilla nyt näkyvät trendit, sinkkumies-pariskunta-suhde yms.

Mites tuota... En ole tainnut hirveästi kadulla kiinnittää huomiota miestilanteeseen? Mutta varmaan ihan semmoinen perinteinen tilanne eli hyvä. Tampereella on laatulihaa tarjolla. En minä niitä tyttöystäviä/vaimoja huomaa.

Omalla miesrintamallani on aika hiljaista tällä hetkellä, paitsi tuossa viime viikolla kävi hassu sattumus, joka — jos nyt ei ollut mitään, niin ainakin se muistutti minua siitä, että ei vaadita kuin silmänräpäys, että voi syntyä jotain. Että vaikken tänään vielä edes tuntisi sitä uljasta prinssiä valkoisella ratsulla, niin saatan törmätä siihen vaikka huomenna. Tekisi mieleni kertoa tarkemminkin, mutta en viitsi, koska blogiin kirjoittaminen aina jinksaa kaikki miesjutut. Eikä se sitä paitsi varmastikaan ollut mitään.

Festarihaaveita, festaritoiveita tälle kesälle.

No Pori Jazzeille on lippu jo ostettuna, koska Robert Plant. Porissa olisi myös aivan mahtavaa settiä Porisperessä (Danko Jones, Juliet Jonesin Sydän, Bad Religion, Olavi Uusivirta, mitä näitä on...), mutta tuskin sinne tulee lähdettyä kahtena peräkkäisenä viikonloppuna. Muuten taidan pitäytyä paikallisilla festareilla. Saatan skipata Blockfestit kuitenkin tänä vuonna, hohohoo.

Toiveitahan olisi monenlaisia, mutta toisaalta festarit on jotenkin vaivalloisia tämmöiselle ikäihmiselle (ellei niitä järjestetä ihan naapurissa), että ehkä vaan jotain yksittäisiä keikkoja voisi toivoa (Tool, Pearl Jam, vaikka mitä). Ja tietty paljon hyvää livemusiikkia ulkosalla kesäaikaan!

***

Ensi numerossa sitten luultavasti taas vastauksia! (Täähän on älyttömän kivaa! Voispa aina blogata niin, että joku muu määrää aiheen. Vähän kuin meemit vanhana hyvänä aikana!)

6. huhtikuuta 2015

Vastauksia, osa I

Ana kysyi: Miten vietät tämän pääsiäisen, ja miten sen viettäisit jos olisi rajattomasti rahaa käytössä?

Vietän/vietin pääsiäisen ihan kotona. Yksikseni. Perjantai oli nimensä mukaisesti niin pirun pitkä, että kävin leffassa. Katselin Kingsman: The Secret Servicen. Ikinä ei ole tarpeeton väkivalta ja päiden poksahtelu ollut yhtä viihdyttävää. Ja mikä siinä Colin Firthissäkin on... En tajua. Lauantaina kävin salilla ja ruokakaupassa (treenin jälkeen se oli maininnan arvoinen ponnistus). Sunnuntaina vähän ulkoilin ja kävin saunassa, mikä oli mukavaa. Tänään on taas treenipäivä ja BodyBalancea illalla. Muutoin olenkin lähinnä syönyt liikaa suklaamunia ja vältellyt gradua.

Ai niin, siis rajattomasti rahaa käytössä! Jos näin olisi, niin siinä tapauksessa olisin varmasti vuokrannut... no okei, ostanut yksityisen lentokoneen ja singahtanut jonnekin paljon lämpimämpään ilmanalaan. Ostaisin myös itselleni entouragen, joka pitäisi kanssani kivaa siellä lämpimässä, sekä henkilökunnan, joka palvelisi kaikkia tarpeitani. Lisäksi maksaisin jollekin graduni kirjoittamisesta valmiiksi. Jos rahaa olisi rajattomasti käytössä myös pääsiäisen jälkeen, niin sitten voisin alkaa käyttää sitä myös johonkin hyvään, mutta näin muutaman päivän onnen ja autuuden ajan ehtii vain oma napa paukkua. Maailmaa ei pelasteta yhdessä pääsiäisessä.

Helmi Nainen kysyi:  Kumpi on pääsiäisenä tärkeämpi, muna vai kana?

Muna. Ehdottomasti muna. Aina muna. Siis pääsiäisenä. Kana sitten taas muina aikoina vuodesta.

Veela kysyi: Miesihanne?

Haa. Kutkuttava ja samalla taas niin vaikea kysymys. Että olisko se miesihanne semmoinen utopistinen "koko paketti", jollaista ei ole olemassakaan, vai semmoinen ihan tavallinen miesihanne... Itse asiassa tykkään hyvin monenlaisista miehistä, mutta yhdistävä tekijä heille on se, että he kaikki ovat ns. hyviä tyyppejä. Tykkään miehistä, jotka ovat huumorintajuisia, kilttejä ja fiksuja. Ei tarvitse olla käynyt korkeakouluja (elämän korkeakoulua varsinkaan), mutta jonkinlainen sydämen sivistys on hyvä olla olemassa. Kiltteydellä en tarkoita mitään tossukkaa, vaan sellaista, ettei kohtele toisia rumasti, on kykeneväinen kompromisseihin eikä pomottele. Raivohullu mustasukkaisuus... ei kiitos. Minulle tärkeintä melkeinpä on se, että tyypin kanssa on hauskaa ja saan hänet nauramaan, kuten myös hän saa minut nauramaan. En kestäisi katsella tyyppiä, jolla on naama aina kuin sitruunan nielleellä ja vanne kiristää päätä. Miehessä ehdottomasti parasta on nauru.

Ulkoisesti taas tykkään pitkistä miehistä. Nenän on hyvä olla kaunis. Hyvät hiuksetkaan ei yhtään haittaa. Hammasrivistö kunnossa ja valkoinen. Ennen kävin kuumana ruipeloihin, mutta täytyy myöntää, että saliharrastukseni myötä lihaksikkaammat miehet ovat alkaneet saada viisarini värähtelemään. (Ei kun hetkinen, onkos minulla sitä... viisaria?) Mutta myös möhikset kelpaavat. Jos historia on kuitenkaan opettanut minulle mitään, ja onhan se, niin ulkoisilla ominaisuuksilla ei juurikaan ole merkitystä silloin, kun kemiat klikkaa.

Anonyymi kysyi: Blogin ulkonäkö on ollut sama ties kuin kauan. Koska tapahtuu push up?

Mitä tarkoitat, kissalleko push-upit?


Ei, tämän blogin ulkonäkö ei tule muuttumaan. Maailmassa täytyy olla jotain pysyvää. Sama kissa jo vuodesta 2007.

Tai: Sitten kun saan ensimmäisen yhteistyöpostauksen, niin voin vaihtaa banneriin sponsorin logon.

Anonyymi kysyi: Milloin postaat ensimmäisen naamallisen kuvan? :)

Luultavasti en koskaan. Jos joskus alkaisin blogata ihan omalla naamallani, niin tekisin se jossain toisaalla ja eri nimellä. Siis oikealla nimelläni. Tosin, never say never, mutta uskoisin sen jo tapahtuneen, jos se tässä blogissa olisi tapahtuakseen.

Anonyymi kysyi: Koska liikunnassa tulee se vaihe, että sitä haluaa sen sijaan, että täytyy?

No, kuten kommenttilaatikossa Ana puolestani jo vastasikin, niin kaikille se ei ilmeisesti tule koskaan. Minulla on kuitenkin pari ajatusta, millä sen voisi onnistua samaan:

  • Ensinnäkin, pitää löytää se oma laji. Se mistä tykkää ja mikä ei tunnu pakkopullalta. Kaikkien ei tarvitse nostella puntteja tai juosta. Sulle se juttu voi olla vaikka brasilialainen jujutsu.
  • Toisennakin, ylitä itsesi. Oma liikuntataipaleeni alkoi sillä, että aloin käydä helpossa lihaskuntojumpassa. Siellä minä jumppasin eläkeläismummojen kanssa ja vitutti. Tunti tuntui raskaalta, mutta jotenkin tunsin itseni myös tosi turhautuneeksi sen jälkeen joka kerta. Sitten pikkuhiljaa aloin kelailla, että vaikka olenkin rapakunnossa, niin ehkä tämä jumppa ei vaan haasta minua tarpeeksi. Vaihdoin astetta raskaampaan ja haastavampaan jumppaan ja vaikka olin tunnin jälkeen todella poikki ja toisinaan (usein) myöskin tunsin itseni muita huonommaksi, niin kas vain, aloin myös nauttia siitä, kun tunnin jälkeen tunsin ylittäneeni itseni. Olo oli hakattu, mutta se voittajafiilis oli huumaava. Tänäkin päivänä, vaikka kuntoni on kohentunut ja voimani kasvaneet, niin yhä ne suurimmat endorfiiniryöpyt tulevat niistä kaikkein raskaimmista ja tappavammista treeneistä, kun poistuu sieltä kuuluisalta mukavuusalueeltaan ihan oikeasti ja — kuten jo pariin kertaan sanoin — ylittää itsensä. Usko itseesi ja siihen, että pystyt paljon enempään kuin luulet!
  • Kolmanneksi, jos tykkäät käydä salilla, niin ota edes tunniksi tai pariksi joku hyvä PT siihen viereen vähän juttelemaan asioita. Itse tietysti kannustan ottamaan tyypin, joka näyttääkin siltä, että on nostellut muutakin kuin palkkaa, mutta ihan tietysti omien toiveiden ja tavoitteiden mukaan. Kannattaa treenata järkevästi ja silleen, että tulee progressiota. Siitäkin saa kiksejä, nimittäin. Saman ohjelman toistaminen päivästä toiseen samoilla painoilla ei kasvata sen enempää lihasta kuin intoakaan. 


Semmottii. Jatkan vastailua heti seuraavassa numerossa!

5. huhtikuuta 2015

Instant crush

Ennen kuin alan vastailla teidän kysymyksiinne, kirjoitan nopean avautumisen aiheesta, joka minua alkoi ärsyttää aivan justiinsa. Nimittäin ihastumisesta.

Ihastuminen itsessään ei ole ärsyttävää. Se on ihanaa ja kutkuttavaa. Mutta muiden ihmisten vatulointi asian suhteen on aivan älyttömän ärsyttävää. Ymmärrän, että ala- ja ehkä vielä yläasteellakin se oli "vähän noloa", silleen, että toi tykkää tosta, kika kika, mutta että aikuiset ihmiset...

Hirveän moni esimerkiksi tuntuu näkevän vaivaa siitä, olenko minä ihastunut personal traineriini. Se kysymys, mihin minulle ei ainakaan vielä ole auennut vastausta, on mitä sitten? Olin tai en, niin MITÄ SITTEN? Rhett Butleria lainatakseni, frankly my dear, I don't give a damn. Mutta se mistä I give a damn, on se, että ihan oikeasti: minä tunnen itseni paremmin kuin kukaan toinen ihminen tässä maailmassa. Tunnen itseni luultavasti paremmin kuin moni muu tuntee itse itsensä, joten on hyvin epätodennäköistä, että kukaan ulkopuolinen pystyisi kertomaan minulle minusta itsestäni jotain, jota en jo tietäisi. Tai vaihtoehtoisesti, tiedän vallan hyvin, ettei se pidä paikkaansa. Miksi siis ihmiset toistuvasti, jo sieltä peruskoulusta lähtien, näkevät asiakseen tulla kertomaan, että olen ihastunut milloin kehenkin? Mikä pointti? Oikeasti, voisiko joku vihdoin kertoa minulle vastauksen tähän?

Henkilökohtaisella tasolla näen ihastumisen pelkästään positiivisena asiana. Se on mitä suurin kohteliaisuus. Sehän kertoo siitä, että vastapuoli on jollain tapaa ihastuttava ihminen ja ihmisten välillä aika usein vain on seksuaalista vetovoimaa, sukupuolesta ja suuntautumisesta riippuen.

Minulle ihastuminen ei tarkoita sitä, että laittaisin peliin heti koko elämäni ja alkaisin haaveilla punaisesta talosta ja perunamaasta ja volvosta ja puolikkaasta koirasta. Se on yksi tunne muiden joukossa, mutta ehdottoman positiivinen tunne ja se tekee elämästä hetkeksi köykäisempää ja kivempaa.

On toki sitten niitäkin ihastumisia, semmoisia isoja ja painavia, jotka saattavat päätyä sydänsuruihin. Mutta siinäkin tapauksessa, mikä pointti on kertoa ihmiselle itselleen, että olet muuten ihastunut? Meinaatte, ettei se ihminen itse tiedä sitä? Vähän kuin silmälasipäiselle kerrottaisiin, että hänellä on huono näkö. Tai sitten ihan vaan asiasta vatulointi ihmisen selän takana. Miten kukaan jaksaa nähdä vaivaa sellaisesta? Ja miksi? Minusta nähden se ei varsinaisesti ole kenenkään muin kuin näiden kahden ihmisen välinen asia, jos heidänkään.

Onko tunteet meille jotenkin joku iso pelottava mörkö, joille tarvii vähän hihitellä, kun niitä ei muuten osata käsitellä?

3. huhtikuuta 2015

Silence is golden

Oi joi. Melkein kuukausi mennyt ilman inahdustakaan blogissa. Kertoo varmaan siitä, että asiat on joko tosi hyvin tai sitten huonosti.

No mut hei. Tehdäänkö sisältöä tänne blogiin? Kysykää te minulta ihan mitä haluatte, minä vastaan ihan mitä haluan! Joo?

Harmi, että tällä blogilla ei taida enää olla kuin noin kolme anonyymia lukijaa/kommentoijaa, mutta jos saan edes yhden hyvän kysymyksen, niin olen tyytyväinen. Jos en saa yhtään kysymystä niin tapan its

Aikaa esittää kysymyksiä on maailman tappiin saakka. Let's go.