I would wish this all away

Olen miettinyt eutanasiaa, kuten moni muukin viime päivinä. Ja miettimisellä en siis tarkoita, että olen harkinnut hommaavani itselleni sellaisen tässä lähipäivinä. Vaan siis sitä, pitäisikö se laillistaa vai ei.

Olen kyllä vahvasti sen kannalla, että ihmisellä on oikeus päättää omasta elämästään ja ruumiistaan. En tokikaan kehoita ketään tekemään itsemurhaa, koska yleensä ongelmat ovat ratkaistavissa ja kaikki voi muuttua hyväksi. Mutta entäpä sitten, kun toivoa ei enää ole? Saako ihminen toivoa itselleen nopean kuoleman sen sijaan, että odottaisi yksin sairaalavuoteessa maaten sen hidasta, mutta vääjäämätöntä lähestymistä?

Vaikka hoitokoti, jossa äitini viimeiset päivänsä eli, olikin todella lämminhenkinen ja hyvä paikka olla, niin silti siellä mielestäni jätettiin liikaa vastuuta meille omaisille. Kipulääkettä annettiin aamulla ja illalla, ellemme me omaiset pyytäneet lisää. Vasta viimeisenä aamuna kipulääkettä alettiin antaa parin tunnin välein. Miksi ihmeessä? Jos ihminen ei siitä vuoteelta enää nouse, niin luulisi olevan ihan sama, vaikka kipulääkettä tiputettaisiin suoraan suoneen vuorokauden ympäri. Äidin viimeisinä päivinä todella toivoin, että joku lopettaisi sen kärsimyksen. Toisaalta tuskin olisin itse pystynyt tekemään sitä päätöstä ns. viimeisestä piikistä.

Lemmikkieläimiämme kohtaan olemme paljon armeliaampia. Jokaiselle on kai itsestäänselvää, että eläimen ei tarvitse kärsiä. Miksi sama sitten ei koske ihmistä? Miksi tämä ihmisen maallinen temppeli on olevinaan niin arvokas, että siinä pitää kituuttaa mahdollisimman pitkään? Onko "luonnollisessa" kuolemassa jotain niin ylevää, että se on ainoa oikea tapa poistua tästä maailmasta?

Tiedän, että sen rajan vetäminen tulisi olemaan todella vaikeata. Kenelle myönnetään eutanasia ja kenelle ei. Mielestäni olennaista on se, että jos henkilö itse on ilmaissut halunsa siihen ja on parantumattomasti sairas, se tulisi hänelle myös sallia. Eri asia on sitten taas ne, jotka eivät pysty haluaan enää siinä vaiheessa ilmaisemaan tai eivät ole aiemminkaan ilmaisseet. Ymmärrän myös sen, että lääkäreille se tulisi olemaan vakavan pohdinnan paikka. Mielestäni eutanasiaa tulisi ajatella kuitenkin potilaan auttamisena eikä tappamisena. Nykyaikainen lääketiede pidentää elämäämme, niin miksei se voisi myös auttaa sen lopettamisessa siinä vaiheessa, kun toivoa ei enää ole.

En siis pysty puhumaan kenenkään muun kuin itseni puolesta, mutta itse en halua kohdata sellaista loppua, jossa makaan vaipoissa sairaalan tai jonkun hoitokodin vuoteessa muiden riepoteltavana ja syötettävänä. Todennäköisesti, jos vanhaksi elän, olen yksi niistä mummoista, joita ei käy kukaan koskaan katsomassa, sillä eihän tässä ole tuota jälkipolveakaan näköpiirissä. Mieluiten eläisin riittävän pitkän ja hyvän elämän, jonka jälkeen haluaisin pudota suorilta jaloilta, ilman kituuttamista. Mutta koska harvapa loppuaan saa valita, niin antakaa minun edes päättää milloin haluan lopettaa kärsimisen.