generated by sloganizer.net

31. toukokuuta 2012

I'm sexy and I know it


Turhautumus maximus.

Olen vuoden verran käynyt salilla ja jumpissa enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Personal trainer sanoi ohjelmaa minulle laatiessaan, että ruokavalio on 80 %  ja liikunta sitten ne loput. Kusettaa, ajattelin, ja jatkoin mässyttämistä samaan tahtiin. Ei kusettanut, perkele. Lihakset kyllä kasvoivat, minkä totesin kiiltävää hauistani taputellessani, mutta paino pysyi tismalleen samana.

Joo, lihas painaa enemmän kuin läski, mutta jotain rajaa. Ei tässä nyt maailman vahvin nalle nainen -kisoihin olla vielä pyrkimässä, joten läskiä pitäisi saada pois. Reilu kuukausi sitten tutustuin Annikin ystävällisellä ohjauksella Kiloklubiin ja siitähän avautuikin aivan uusi maailma. Aluksi paino putosi sellaisen kilo per viikko tahdilla. Elämä hymyili, aurinko paistoi, kukat tuoksuivat, linnut lauloivat ja kaikki tuntui helpolta. Kunnes yhtäkkiä se pysähtyi. Nyt killun siis jo ainakin toista viikkoa siinä tilanteessa, että neljä kiloa on lähtenyt, urheilen minkä ehdin ja jaksan, en napostele, en syö liian isoja annoksia, mutta vaa'an viisari ei hievahdakaan alemmas.

Yritän elää sellaisella 1400 kcal/päivä, vaikka Kiloklubi sallisi minulle enemmänkin ja silti paino ei putoa nyt yhtään. Miksei?!! Töissä käydessä on melko hankala kontrolloida paljonko ruoassa oikeasti on energiaa. Olenkin melko varma, että ruokalan täti on tahallaan piilottanut esim. salaattiini ylimääräisiä kaloreita. En toki joka päivä syö salaattia, eilen söin pizzaa, joka ei ole erityisterveellistä, tiedän. Myöskään se "syö kolmen tunnin välein" -ohje ei oikein toimi näissä olosuhteissa, koska työpäivä itsessään on jo kahdeksan tuntia plus työmatkoihin menee vähintään puoli tuntia suuntaansa. Ja mitään eväitä en kyllä rupea raahaamaan mukanani. Sitten töitten jälkeen jumppaan taikka salille ja sieltä kun lopulta raahaudun kotisohvalle, niin pakkohan sitä iltapalaa on syödä.

Epäilen, että kroppani on mennyt jonkinlaiseen shokkitilaan, kun elämänrytmini vaihtui yhtäkkiä ilta-/yöihmisyydestä aamu-/päiväihmisyyteen, jollainen olen vain yhteiskunnan pakottamana. (Geenit käskee, lukekaa vaikka Hesarista!) Ehkä pitää antaa kropalle pari viikkoa aikaa yrittää toipua tästä tilanteen muutoksesta. Jos sittenkään ei vielä tapahdu mitään, niin vaivun epätoivoon.

Hei viisaat ja kauniit, antakaa jotain vinkkejä! Mitä teen? Mieluummin kuitenkin sellaisia kannustavia ja hyviä vinkkejä eikä mitään "ei tosta mitään kuitenkaan tule, ei kannata edes yrittää" -tyyppisiä.

Hidas elämäntaparemontti on perseestä. Mullekaikkihetitännenyt!!!

30. toukokuuta 2012

30. your personality


Pehmeä, pörröinen ja puhallettaessa lähtee lentoon!

29. toukokuuta 2012

29. a number


City baby's revenge

Vituttaa kuin liito-oravaa hakkuualueen reunalla. Homma, jonka omasta mielestäni olen aikanaan tehnyt hyvin niillä resursseilla mitkä minulla oli, tulee jatkuvasti naamani eteen lällättelemään, että huonosti ja väärin tehty.

Aika hemmetin kova kolaus ammattiylpeydelle niellä taas kerran se epäsuora palaute ja olla hiljaa. Kai se on pakko sitten vaan myöntää, että päin persettähän se meni. Edelleen olen sitä mieltä, että tein parhaani niissä olosuhteissa, mitkä silloin oli, kun minut melko kylmilteen laitettiin hoitamaan projektia ja jätettiin sen kanssa aika yksin. Jos muilla oli erilaiset visiot asiasta, niin minun mielestäni minulle olisi pitänyt sitten antaa jonkinlaiset suuntamerkit. Sen sijaan ketään muuta ei kiinnostanut tai ei ollut aikaa ja tiesin edessä olevan urakan suuruuden ja ajan rajallisuuden, joten suunnittelin koko homman alusta asti tähdäten oman työmääräni helpottamiseen. Ja siihen, että muutkin pärjäisivät sen kanssa sitten, kun minä en olisi enää paikalla. Ja sitten, kun suurin työ oli takana, niin se olikin väärin tehty ja väärin opetettu. Nyt sitten asiantuntijat opettavat sen oikein. Tavallaan minä tein sen paskan duunin ja nyt toiset kiillottelevat kilpiään sillä, miten se paska duuni olisi pitänyt tehdä. Helppohan se on sanoa, kun ei tarvinnut liata käsiään asian toteuttamiseen. Kenenkään.

Koko projekti lähti taannoin vähän niin kuin perse edellä puuhun, koska se oli jo aloitettu ennen kuin minut otettiin mukaan ja sitten puolivälistä mukaan tempaistu jätettiin vastuuseen kaikesta. Voin vaan kuvitella sen paskan ja vahingonilon määrän, mitä niskaani on kipattu selkäni takana, kun Tiina teki sen ihan väärin ja Tiina sitä ja tätä väärin väärin väärin. Mutta sillä oikealla tavalla se olisi ollut aivan mahdoton tehtävä minulle yksin. Tätähän voin huutaa täällä vaikka maailman tappiin asti, mutta ei sitä kukaan kuule.

Pakko yrittää vaan olla zen ja rupeamatta puolustautumaan.

Paitsi jos joku ottaa asian puheeksi kanssani.

28. toukokuuta 2012

28. the weather today


Sää oli tänään vaihtelevaa. Välillä paistoi ja välillä ei, välillä jossain satoi.



Itse en nähnyt tämän enempää merkkejä vesisateesta tänään.

Oli kesä kesä kesä, oli pesä pesä pesä

Tässäpä uudet kuva päivässä -valokuvausaiheet kesäkuulle:


Harjoitukset siis jatkuvat säännöllisen epäsäännöllisesti!

Ps. Haasteen äiti on siis yhäkin Fat Mum Slim, josta voi tykätä ja jonka kuvia näihin haasteisiin voi seurata myös Facebookissa.

Pps. Minustakin voi tykätä Facebookissa!

27. toukokuuta 2012

27. something sweet





Joidenkin mielestä ehkä jopa ällömakeaa.

25. toukokuuta 2012

25. unusual


Vähän epätavallisempi kulkupeli oli tänään kadunvarressa parkissa.

One more time for old time's sake

Koska tämä blogini on aivan kohta 5 vuotta ja 4 kuukautta vanha (tai siis ei TÄMÄ blogi, koska aloitin Vuodatuksessa, mutta siis yhteensä), niin vanhojen hyvien aikojen kunniaksi ajattelin vähän listata hakusanoja. Jostain syystä ennen tänne tultiin paljon viihdyttävämmillä hakusanoilla kuin nykyään. Mummoseksiäkään ei olla haettu pitkään aikaan. Mikä on muuttunut, Google?

  • olit sinäkin päässyt listalle siinä urkinnassa (voi ei, en haluu!)
  • paul mccartney pinnallinen (olisit itsekin, jos olisi niin paljon rahaa)
  • mies ei anna laulaa (jätä se sika)
  • karvat poskissa (kaikilla meillä on karvaa poskissa, toisilla vahvempaa kuin toisilla)
  • ootkos koskaan nähnyt sä pingviiniä (en elävänä luonnossa, ainoastaan televisiossa)
  • nätit varpaat (varpaitani on kehuttu näteiksi, mutta nykyisin ne ovat lihoneet)
  • paksuneeko karva (joo, talvisin, ja kesäisin se sitten ohenee)
  • layne staley pituus (tämä on erityisosaamisaluettani: 184 cm)
  • leppäkerttu pakkaa tavaroita (onko se muuttamassa?)
  • tallinnanaukion tori kamala paikka (niin ne väittää)
  • voihan helvetin perkeleen vittu (saatana)
  • hiuspanta miehille (pitäisi kieltää lailla ja polttaa roviolla)
  • ilmaisia käpytikan kuvia (no ei täällä ainakaan! maksaa satasen, mutta sulle miljoonan, senkin varas!)
  • jäähdytysnesteen juominen (en suosittele, omalla vastuulla sitten)
  • mieshieroja (hieroja, jolla on vehkeet jalkojen välissä)
  • tapahtui vappu 1972 (en tiedä, kun en ole ollut näkemässä)
  • جمل (varmasti ihan järkevä hakusana, en vain ymmärrä sitä)
  • moderni perhe suomennos (tuohan on suomea)

Siinäpä niitä. Ihmiset, googlatkaa hassummin!

24. toukokuuta 2012

24. something new


Uusi tukka! Eihän sitä tuosta kauhean hyvin erota, mutta koitapa itse ottaa puhelimella kuvaa itsestäsi niskan puolelta.

Leikkaus on kuitenkin sellainen a-linjainen, mutta sen verran pitkä kuitenkin, että sen saa ponnarille vielä. Ponnari on urheillessa ja kesähelteillä pop. Väri on vielä ihan peestä, joten siksi värimuokkailtu versio kuvasta. Suoritan värjäystoimenpiteen huomenissa.

I would wish this all away

Olen miettinyt eutanasiaa, kuten moni muukin viime päivinä. Ja miettimisellä en siis tarkoita, että olen harkinnut hommaavani itselleni sellaisen tässä lähipäivinä. Vaan siis sitä, pitäisikö se laillistaa vai ei.

Olen kyllä vahvasti sen kannalla, että ihmisellä on oikeus päättää omasta elämästään ja ruumiistaan. En tokikaan kehoita ketään tekemään itsemurhaa, koska yleensä ongelmat ovat ratkaistavissa ja kaikki voi muuttua hyväksi. Mutta entäpä sitten, kun toivoa ei enää ole? Saako ihminen toivoa itselleen nopean kuoleman sen sijaan, että odottaisi yksin sairaalavuoteessa maaten sen hidasta, mutta vääjäämätöntä lähestymistä?

Vaikka hoitokoti, jossa äitini viimeiset päivänsä eli, olikin todella lämminhenkinen ja hyvä paikka olla, niin silti siellä mielestäni jätettiin liikaa vastuuta meille omaisille. Kipulääkettä annettiin aamulla ja illalla, ellemme me omaiset pyytäneet lisää. Vasta viimeisenä aamuna kipulääkettä alettiin antaa parin tunnin välein. Miksi ihmeessä? Jos ihminen ei siitä vuoteelta enää nouse, niin luulisi olevan ihan sama, vaikka kipulääkettä tiputettaisiin suoraan suoneen vuorokauden ympäri. Äidin viimeisinä päivinä todella toivoin, että joku lopettaisi sen kärsimyksen. Toisaalta tuskin olisin itse pystynyt tekemään sitä päätöstä ns. viimeisestä piikistä.

Lemmikkieläimiämme kohtaan olemme paljon armeliaampia. Jokaiselle on kai itsestäänselvää, että eläimen ei tarvitse kärsiä. Miksi sama sitten ei koske ihmistä? Miksi tämä ihmisen maallinen temppeli on olevinaan niin arvokas, että siinä pitää kituuttaa mahdollisimman pitkään? Onko "luonnollisessa" kuolemassa jotain niin ylevää, että se on ainoa oikea tapa poistua tästä maailmasta?

Tiedän, että sen rajan vetäminen tulisi olemaan todella vaikeata. Kenelle myönnetään eutanasia ja kenelle ei. Mielestäni olennaista on se, että jos henkilö itse on ilmaissut halunsa siihen ja on parantumattomasti sairas, se tulisi hänelle myös sallia. Eri asia on sitten taas ne, jotka eivät pysty haluaan enää siinä vaiheessa ilmaisemaan tai eivät ole aiemminkaan ilmaisseet. Ymmärrän myös sen, että lääkäreille se tulisi olemaan vakavan pohdinnan paikka. Mielestäni eutanasiaa tulisi ajatella kuitenkin potilaan auttamisena eikä tappamisena. Nykyaikainen lääketiede pidentää elämäämme, niin miksei se voisi myös auttaa sen lopettamisessa siinä vaiheessa, kun toivoa ei enää ole.

En siis pysty puhumaan kenenkään muun kuin itseni puolesta, mutta itse en halua kohdata sellaista loppua, jossa makaan vaipoissa sairaalan tai jonkun hoitokodin vuoteessa muiden riepoteltavana ja syötettävänä. Todennäköisesti, jos vanhaksi elän, olen yksi niistä mummoista, joita ei käy kukaan koskaan katsomassa, sillä eihän tässä ole tuota jälkipolveakaan näköpiirissä. Mieluiten eläisin riittävän pitkän ja hyvän elämän, jonka jälkeen haluaisin pudota suorilta jaloilta, ilman kituuttamista. Mutta koska harvapa loppuaan saa valita, niin antakaa minun edes päättää milloin haluan lopettaa kärsimisen.

22. toukokuuta 2012

22. pink


Tunnustan!

21. toukokuuta 2012

Oh you know I'm the hoochie coochie man

Sain LittleB:ltä 11 vastattavaa kysymystä.


1. Mikä inspiroi sinua?
Ihan mahdoton kysymys heti alkuun. Ensimmäisenä tulee mieleen, että ei mikään. Siis inspiroi minkä suhteen? En juurikaan tee mitään luovaa, johon tarvitsisin inspiraatiota. Voisin mainita joitain muusikkoja, jos itse tekisin musiikkia. Kirjailijoita, jos kirjoittaisin. Kuvataiteilijoita, jos kuvataiteilisin. Mutta kun en. Elämän elämiseen ei varsinaisesti inspiraatiota tarvita. Plääh, taidan olla tosi tylsä ja mielikuvitukseton ihminen. Ehkä ne ystävät inspiroivat. Ja toiset bloggaajat.

2. Miten asut ja miten haluaisit asua?
Asun vuokralla kerrostalossa kaupungin keskustassa. Tämä on ihan hyvä. Jos jotain voisi haluta lisää, niin neliöitä, varsinkin keittiöön ja lisää säilytystilaa esim. kirjoille. Lisäksi voisin haluta kodin, jossa on korkeat huoneet ja leveät ikkunapenkit, jostain vanhasta jugend-talosta. Taikka sitten jonkun loft-asunnon.

3. Oletko tyytyväinen työhösi?
En varsinaisesti, koska en omista sellaista tällä hetkellä. Se, mitä menen taas kesäksi tekemään, on ihan blaah ja haluaisin tehdä melkein mitä tahansa muuta (tai no en, jos rehellinen olen, sillä siisti sisätyö, josta saa kohtuullisen helposti kohtuullisen hyvät rahat, on huomattavasti mukavampi vaihtoehto kuin joku matalapalkkainen likaisempi työ). Haluaisin tehdä työtä, joka olisi kivaa ja joka välillä haastaisi minut älyllisesti.

4. Mitä harrastat?
Olen aina inhonnut näitä harrastuskysymyksiä. Ihmiset, jotka vastaavat, että lukemista, ulkoilua, elokuvissa käyntiä jne. ovat niitä, jotka eivät oikeasti harrasta mitään ja vaikuttavat ihan luusereilta niiden rinnalla, jotka kertovat harrastavansa ties mitä hienoa laskuvarjohyppelystä didgeridoon soittamiseen. Itse kuulun siis ensimmäiseen ryhmään, jos ei tullut selväksi. Kaipa sen voisi sanoa, että harrastan kuntosalilla käymistä. Ja seksiäkin toisinaan, kerta sekin suomenkielessä jostain kummallisesta syystä lasketaan harrastamiseksi.

5. Mitä aamuihisi kuuluu ja paljonko aamutoimiisi menee aikaa?
No siis laiskoina aamuina saan kulutettua aamupalaan varmaan tunnin. Jumitan tietokoneen ääressä samalla kahvia hörppien ja jugurttia suuhun lusikoiden. Sen jälkeen aamupeseydyn, vaihdan vaatteet ja ryhdyn siihen toimeen, mitä toimiini kyseisenä päivänä kuuluu. Työaamuina vedän aamupalan naamarin vähän lyhyemmän kaavan mukaan, sitten hammas- yms. peseydyn, pukeudun, meikkaan ja painelen töihin. Yhteensä aikaa kuluu ½-1 tuntia, riippuen siitä pesenkö hiukset aamulla vai en.

6. Missä olet hyvä?
Angry Birdsissä. Kaikessa muussa olen korkeintaan keskinkertainen.

7. Mikä on sun tämän kesän pakko saada-vaate?
Höm höm. Ostin tänään aimopinon mekkoja ja hörhelöpaitoja, vaikka oikeasti tarkoitukseni oli ostaa farkut. Vaan kun en löytänyt itseäni miellyttäviä farkkuja. Kaikki farkkuni ovat niin repaleisia lahkeidensuista, etten kehtaa laittaa niitä töihin jalkaani. Eli olisko ne farkut pakko saada vai tulisko niin lämmin kesä, että farkkuja tarvitsee seuraavan kerran vasta syksyllä? Muuta en tähän osaa vastata.

8. Lempihahmosi telkkariohjelmassa?
Modernin perheen Cameron. How I met your mother -sarjan (suom. Ensisilmäyksellä, typerimmän sarjannimen suomennoksen palkinto ojennetaan täten kyseiselle suomentajalle) Barney, ihan vaan elämänfilosofioidensa vuoksi. Tai Poliisit-sarjan Jaakko Heikkinen, jos nimi meni oikein. Se toinen Kuopion poliiseista kuitenkin. Uu mama...

9. Minkä luonteenpiirteen haluaisit muuttaa itsessäsi?
Varmaan lähes jokaisessa työpaikkailmoituksessa haetaan ulospäinsuuntautunutta ihmistä. En ymmärrä miksi, mutta koska sellaisia ihmisiä nyky-yhteiskunta haluaa, niin introvertin pitäisi muuttua siis ekstrovertiksi. Itse kyllä viihdyn ihan itsenäni eikä introverttiuteni oikeasti tee minusta yhtään huonompaa työntekijää, koska en ole hakemassa mihinkään myyntitehtäviin, vaikka en heti haluakaan jakaa kaikkea itsestäni toisille. Mutta ilmeisesti se sitten pitäisi vaihtaa ekstroverttiuteen.
Tai sitten haluaisin muuttaa sen, että alennan itseäni naapurisovun vuoksi. Tässä ei nyt ole oikeista naapureista kyse, vaan joistain kanssaihmisistä. Olen mieluummin sovussa itseni kustannuksella kuin pitäisin ylpeyteni. Joskus se harmittaa.

10. Tykkäätkö mökkeilystä?
Juu ja en. Kesähelteillä on ihana maata laiturilla ja välillä pulahtaa järveen uimaan, mutta muuten mökkeily on vähän pitkäveteistä. Muina vuodenaikoina tai sateisena kesänä mökillä ei varsinaisesti ole muuta tekemistä kuin syöminen ja saunominen eikä kumpaakaan voi tehdä koko ajan ilman vakavia seurauksia.

11. Oletko loman tarpeessa?
En voi väittää olevani. Vajaa viikko tätä joutenoloa enää ja sitten hypähdän hetkeksi 8-16 -elämään. Toisaalta voisin kyllä lomailla kevyesti koko kesän. Mutta tarpeessa... En.

Sääntöihin kuului vielä keksiä uudet 11 kysymystä ja haastaa jotkut toiset niihin vastaamaan, mutta en tee sitä ainakaan vielä, sillä näitä vastattavia kysymyksiä on vielä toinenkin setti tulossa. Ihan minä hetkenä hyvänsä!

21. where you stand


Seison milloin missäkin, silloin kun en istu tai makaa. Tänään menin kuitenkin ihan varta vasten seisomaan paljain jaloin nurmikolle. Ihana päivä! Tervapääskyt kirskuvat taivaalla ja ulkona tuoksui ensimmäistä kertaa puhtaasti kesälle eikä enää ollenkaan keväälle. ♥

20. toukokuuta 2012

20. something you can't live without


Happi on aika ilmeinen, mutta siitä on vaikea ottaa kuvaa. Vesi tulee suunnilleen heti toisena ja sen kuvaaminen jo onnistuukin. Rakastan vettä sekä juomana että elementtinä. Uiminen kesällä on ihanaa, tosin ilman uimista pystyn toki elämään. En koskaan ui vangitussa vedessä (lue: uimahallissa). Mutta janoon ja ruoan kanssa vesi on parasta juomaa.

Eilen tyhmyyksissäni en tajunnut ottaa omaa vesipulloa mukaan Likkojen Lenkille. Yllätyksenä tuli, että myöskään lähtöalueella ei ollut vettä tarjolla lenkkeilijöille, edes maksua vastaan. Onneksi ehdimme kipaista kaupassa vielä ja sain ah, niin ihanaa vettä!

19. toukokuuta 2012

19. a favourite place


Pyynikki ja Pispala ovat ehdottomasti lempipaikkojani Tampereella. Paitsi ei nyt ehkä just tänään. Silloin, kun siellä on vähemmän porukkaa.

Osallistuin tänään ensimmäistä kertaa ikinä Likkojen Lenkille. Lenkki oli kyllä hauska, kunhan selvittiin siitä alkujärkytyksestä, minkä väen(naisten)paljous aiheutti. Vielä Pyynikin kentällä harhaillessa ajatus tuon kantturalauman (kaikella rakkaudella) mukana kulkemisesta tuntui ihan mahdottomalta ja vähän kyllä yritimmekin jättäytyä innokkaimmista jälkeen. Esiintyjät (Tähkä, Pakarinen, Redford & Rainio) pyrimme parhaamme mukaan välttämään. Kaiken kaikkiaan kokemus oli kuitenkin positiivinen. Ilma oli kaunis ja maisemat taattua laatua.

Ps. Tällä blogilla on jo 14 tykkääjää Facebookissa. Hirmu nousut! Jos saan 30 tykkääjää täyteen, niin lupaan... lupaan... mitähän sitä oikein lupaisikaan..? Lupaan olla kerjäämättä tykkääjiä enää täällä blogissa. ;)

18. toukokuuta 2012

18. something you made


Kun kaikki on nyt niin Facebookia nykyisin, niin tietääkseni sinne kuuluu mennä myös blogina. Ja kun kaikki muutkin kerta. Ainakin melkein. Niin tein sitten tänään oman sivun tälle blogille Facebookiin. Kelatkaa! Voitte nyt aivan avoimesti fanittaa tätä blogia myös siellä! Hurraa!

Ei oo pakko tykätä.

I'm not a puppet, I'm a real boy!

No niin. Edellisen avautumiseni jälkeen onkin laitettu tuulemaan ja Facebookissa on nyt Blogistan-ryhmä, jossa on KAIKKI ihanat vanhat ja uudet tutut bloggaajat eikä ketään valikoida aloittamisvuoden, värin, iän, sukupuolen, päivänasun (tavutetaan päivä-nasun) taikka liikavarpaiden perusteella. Siellä ei väheksytä ketään, oli sitten muoti-, ruoka-, käsityö-, valokuva-, runo- taikka sitten tällainen täysin häilyvä bloggaaja, kuten minä itse.

Itseltäni on jotenkin tässä vuosien bloggaamisen aikana hävinnyt sellainen pelko, että mitä jos joku tunnistaa. Mitä jos, no mitä sitten? Seison kuitenkin kaiken takana, mitä täällä kirjoitan. Kunhan kaikki kummin kaiman serkut nyt ei sentään ala tätä blogiani lukea. Siis mm. sukulaisten ja entisten koulukavereiden vuoksi en nyt kuitenkaan ala blogata omalla nimelläni. Ja on kai itsestäänselvää, että ne oikeat henkilöllisyydet pidetään pois blogeista, ellei bloggaaja itse nimeään kerro, eikös vaan?

Edellä mainittu ryhmä on siis hyvin salainen siinä mielessä, että ulkopuoliset eivät pääse näkemään sen jäseniä eikä heidän toimintaansa millään tavalla. Vähän kuin blogimiitti kaapissa, kuten joku sanoi. Ryhmä on myös salaseura sillä tavalla, että siihen ei voi liittyä kuin kutsusta (tämä ominaisuus on tehty suojelemaan meidän bloggaajien henkilöllisyyttä). Tämä tietysti hankaloittaa ilosanoman levittämistä, koska ryhmään ei tietenkään pysty lisäämään kuin omia kavereitaan... Mutta jos olet minun tai jonkun muun ryhmässä olevan nykyinen tai tuleva Facebook-kaveri, ja haluat mukaan joukkoon iloiseen, niin laitapa vaikka viestiä. Mieluiten sähköpostilla, mutta toki telepaattista viestintääkin voi yrittää.

Ja jos olet jo kyseisessä ryhmässä, niin kaikista ihaninta olisi, jos  tiedät kuka  olen ja  tiedän kuka  olet, siis täällä blogien puolella, niin vinkkaisit asiasta!

Niin paitsi yksi syrjivä aspekti tässä ryhmässä tietysti on: se edellyttää Facebookissa olemista. Kuulemma kaikki eivät ole siellä. Ihme sakkia.

Ps. Hitto, kun oli vaikea kirjoittaa tämä teksti. Kun oli tarkoitus sanoa, että siellä ei syrjitä ketään ja kaikki mukaan vaan, mutta sitten salaseuran salaisuuden vuoksi on suhteellisen vaikea kuitenkaan lupailla kaikille paikkoja auringossa. No mutta hei, kaikki järjestyy! Tavalla tai toisella.

17. toukokuuta 2012

17. snack


Tämmöinen pähkyläpussi istui tässä pöydällä.

Tänään on löhöpäivä. Ulkona sataa ja kaupat kiinni. Jälkimmäinen oli kyllä vale, sillä osa kaupoista Tampereen keskustassa on auki. Kaupunki on kuitenkin hiljainen ja on jotenkin raukea olo. En lähde edes salille tänään, koska vatsa- ja pakaralihakset ovat eilisen jumpan jäljiltä ihan riittävän kipeät. Mukava, laiska epäsunnuntai siis. Ja pähkinät vedän ehkä tirkistellessäni Suomi-USA -jääkiekkopeliä sormieni lomasta.

15. toukokuuta 2012

I've been watching you (A la la la la long, a la la la la long long li long long long)


Mikä ulkopuolisuuden tunne sitä ihmiseen hulahtaakaan, kun kuulee, että Facebookiin on perustettu joku Wanha Blogistania -ryhmä (en linkitä, perkele), jossa on kaikki vanhat tutut, mutta jonka vaatimukseksi on asetettu bloggaaminen jo vuonna 2005. Silloinhan minulla oli vielä elämä, joten aloitin bloggaamisen vasta vuonna 2007 tammikuussa. En kelpaa joukkoon, en.

Nyt ne sitten kaikki on tänään kilpaa kirjoittaneet siitä, mitä niillä on päällä. Että meillä on tämmöinen kiva hauska juttu, johon sinua, niin juuri sinua ei oteta mukaan. Ala-aste all over again.

Enkä varmana kerro teille mitä minulla oli päällä tänään! Hah hah haa! The joke is on you!

No okei sitten. Jalassa oli ihan alimmaisena sukat, sellaiset vaaleansinertävät, joiden päällä oli turkoosit Conversen All Starit. Hiukan ylempänä jaloissa oli mustat legginsit (Indiska) ja farkkuhame (en muista mistä). Yläosassa vartaloa oli Led Zeppelinin United States of America 1977 -t-paita ja sen päällä kauhtunut musta neuletakki (Lindex tai KappAhl, en muista varmaksi koska olen leikannut niskalapun pois hiukan epäonnisesti, jonka seurauksena niskassa on pari reikää). Jealous much?

Pahoittelut Nollikselle englanninkielisten termien riistoviljelystä. Hang in there, buddy. 

15. love


Käytiin istuttamassa kukkasia äidin haudalle.

Näin tänään myös kaksi pulua harjoittamassa rakkautta. En saanut tilanteesta kuvaa kuitenkaan.

14. toukokuuta 2012

14. grass


Takapihalla tänään.

13. toukokuuta 2012

13. mum


Vain kuvainnollisesti.

12. something that makes you happy


Kuplajuoma tekee aina iloiseksi ja pirskahtelevaksi!

Ps. Taas päivän myöhässä.

11. toukokuuta 2012

10. a favourite word

Eilinen haaste ja eilinen idea, mutta toteutukseen pystyin vasta tänään.


Voihan vitalis!

Tuon purnukan olen ostanut puhtaasti lähinnä haisteltavaksi. Lapsena Vitalista lääpittiin aina naamaan talvipakkasilla, ettei paleltuisi. Aikuisiällä en ole käyttänyt sitä juurikaan mihinkään, mutta se tuoksuu aivan ihanalta!

Pyhää vihaa ja suurta rakkautta (tai sitten ei)



Onnistuin äsken lietsomaan itseni hyvin vihaiseen tilaan, kun pelasin jotain aivotonta nettipeliä ja ehdin samalla syventyä ajatuksiini oikein kunnolla. Ajattelin suhdettani eksän kanssa tai oikeastaan sitä, kun suhdetta ei enää ollut.

Älkää käsittäkö väärin, minulla on oikein hyvät välit eksääni nykyisin ja on oikeastaan ollut koko sen ajan, kun emme ole seurustelleet. Kaverisuhde toimii meillä selvästi paremmin kuin rakkaussuhde. En siis ole katkera eksälle (juurikaan) mistään. Tunnen silti toisinaan kokeneeni vääryyttä sen suhteen, miten muut ihmiset luulevat suhteemme päättyneen.

Yleinen käsitys tuntuu olevan, että eksä jätti minut, mahdollisesti jopa toisen naisen vuoksi. Ja minä, hänen kanssaan vain ja ainoastaan kaverina hengaillessani, tietysti haikailin vielä hänen peräänsä enkä päässyt ollenkaan asiasta yli enkä puusta pitkälle. Joo, ei.

Kun olen sanonut, että päätös oli lähinnä yhteinen, niin minulle on kerrottu, ettei (kertoja) usko yhteisiin eropäätöksiin ja aina se on se toinen, joka jättää. Äitini eli varmasti lopun elämäänsä siinä käsityksessä, että eksällä oli toinen nainen, jonka vuoksi minut jätti, vaikka minä olisin halunnut jatkaa eksän kanssa. Mikä on täysin absurdi ajatus, koska varmaan viimeisen vuoden suhteestamme näimme ehkä kerran viikossa ja silloinkaan en ollut mitenkään innostunut yhdessä viettämästämme ajasta. En koskaan kuitenkaan osannut oikaista tuota käsitystä oikeaksi. Joskus, kun olen puhunut eksän vaimosta ja lapsista, on minulta kysytty, että onko se se sama nainen... josta on seurannut vaivaantunut hiljaisuus ja kysymyksen jättäminen kesken, jolloin olen itse täydentänyt lauseen hiljaa mielessäni jatkumaan "jonka takia hän jätti sinut".

Tiedättekö, oikeastihan sillä ei pitäisi olla mitään väliä, mitä ihmiset ympärilläni ajattelevat. Sen pitäisi riittää, että itse tiedän mikä on totuus. Mutta aina se ei riitä. Joskus sitä haluaisi ihmisten ymmärtävän, että minua ei ole jätetty. Eikä varsinkaan kenenkään toisen naisen takia. Toki ymmärrän, miksi se ulkopuolisista näyttää siltä, mutta haluatteko tietää, mitä tapahtui 1,5 vuotta aikaisemmin? No minäpä kerron.

En viihtynyt suhteessamme enää ollenkaan siinä vaiheessa, kun seurustelua oli takana muutama vuosi. Eksässä ei varsinaisesti ollut mitään vikaa. Hän ei ollut ilkeä eikä ikävä, mutta minä en vaan rakastanut. Yhtenä kesäpäivänä sitten pienen riitelyn päätteeksi ehdotin taukoa suhteessamme. Jokainen älyllinen ihminen tietää mitä tauko tarkoittaa, ei siltä palata koskaan. Eksä meni ihan sekaisin (lähinnä henkisesti) ja uhkasi tappaa itsensä, mikäli jätän hänet. Se ilta oli pitkä ja piinallinen enkä lopulta keksinyt muuta ulospääsyä tilanteesta kuin sanoa, että ok, unohdetaan koko juttu. Olin silloin nuori, alle parikymppinen, joten en osannut käsitellä asiaa sen paremmin.

Siitä jatkui seuraavat 1,5 vuotta aivan kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Käsittämätöntä. Paitsi että minä olin ahdistuneempi kuin koskaan. Heräsin öisin siihen, että en saanut henkeä. Lopulta tilanne oli sellainen, että emme nähneet kuin viikonloppuisin melko lyhyesti, mutta olin silti vankina suhteessa, jossa en halunnut olla. Enkä enää uskaltanut ottaa uudestaan puheeksi suhteen lopettamista, koska en halunnut vastuulleni hänen henkeään. Rukoilin (niin kuin pakana nyt voi rukoilla), että hän löytäisi jonkun uuden naisen ja pääsisin pois häkistäni.

Kun sitten 1,5 vuoden päästä välikohtauksesta koitti se päivä, kun eksä soitti ja sanoi, että meidä pitää jutella, toivo tuntui heräävään. Kun sitten juttelimme ja eksä kysyi mitä mieltä olisin, jos lopettaisimme suhteemme, tuntui kuin valtava kivi olisi vierähtänyt rintakehäni päältä. Toki, valehtelisin jos väittäisin, että en olisi saanut pieniä ja hyvin ohimeneviä mustasukkaisuuskohtauksia, kun myöhemmin kävi ilmi, että kyseessä todellakin oli uusi nainen (siis eri nainen, kuin se nykyinen vaimo), mutta järjellä ei ollut mitään tekemistä niiden tunteiden kanssa. Pääosin kuitenkin koin todellista vapauden huumaa ja olin pitkästä aikaa onnellinen.

Näin pitkään suhteen päättymisen jälkeen ahdistavia unia siitä, miten jotenkin omituisella tavalla vaan jouduin takaisin suhteeseen hänen kanssaan. Nyt nekin ovat onneksi jo taakse jäänyttä elämää. Kyllähän eksä kahteen kertaan suhteemme päättymisen jälkeen olisi halunnut ryömiä takaisin luokseni, kun jutut muiden naisten kanssa menivät päin seiniä. Onneksi molemmilla kerroilla tein selväksi, ettei sellaista tulevaisuutta ole luvassa. Kerroin hänelle, etten yhäkään voi antaa hänelle sellaista yhteistä tulevaisuutta minkä hän haluaisi (ne vaimo ja lapset), jolloin eksä vastasi, että no hyvä, että ymmärrät itsekin ne syyt, miksi suhteemme päättyi. Joo, nehän ne syyt varmasti olikin. Minut jätettiin suhteessa, jossa olisin itse toki vielä halunnut roikkua, toisen naisen vuoksi, koska en halunnut naimisiin enkä parikymppisenä ryhtyä perheenäidiksi. Ihan sama. Sovitaan sitten vaikka niin.

Tapahtuneista on siis tosi kauan jo, joten oikeastaan ihan naurettavaa edes ajatella enää koko asiaa, mutta aina kun ajatuksissani palaan noihin aikoihin, niin sappeni alkaa kiehua. Ehkäpä tämä helpotti nyt loppuelämäkseni, kun sain avautua teille tästä asiasta. Toivottavasti edes joku teistä jaksoi lukea tänne asti ja ymmärtää, miksi tunnen kokeneeni vääryyttä ja miksi ei tällä historialla tunnu maailman hauskimmalta olla "se jätetty".

Ei varmaankaan ole ihme, että lempilauluni noihin aikoihin oli Juliet Jonesin Sydämen Jussi and the Boys? (Valitettavasti en voi laittaa kyseistä kappaletta tähän, koska sitä ei löydy mistään, mutta jos et tunne sitä, niin sanat voit kokonaisuudessaan tlukea täältä).


 Ajattelit, ettet yhtään matkaa 
Enää oikein jaksaisi kävellä. 
Lentäen voit aivan hyvin jatkaa, 
Sillä sinä et elä missään häkissä.


(Juliet Jonesin Sydän - Jussi and the Boys)

9. toukokuuta 2012

9. something you do everyday

Siitä ei puhuta, mutta kaikki sitä tekevät joka päivä. Jos ei tee, niin kannattaa hakeutua lääkäriin.



Meillä oli Irwikissin kanssa sama idea. Jätin sentään toteuttamatta sen ensimmäisen ajatukseni. Otin kuitenkin kuvan tästä vessasta, koska minua on aina hymyilyttänyt tuo "mun sali" vessakopin seinällä. Jos vessassa käynti tuntuu vastaavan kuntosalilla käyntiä, niin kannattaa lisätä kuituja ruokavalioon.

Nyt kaikki samalla salilla käyvät varmasti tunnistavat paikan, mutta en huolestu, koska siellä käy lisäkseni pari muutakin ihmistä. Ja jos joku nyt tunnistaa minut, niin saa tulla nykäisemään hihasta. Joka tosin voi olla hikinen.

Tie naisen vatsaan käy silmien kautta

Yritän lisätä kasviksien määrää ruokavaliossani, joten kokeilen erilaisia miellyttäviä tapoja suoriutua siitä. En ole mikään Kokki Kolmonen, joten hyvin harvoin vaivaudun itse laittamaan itselleni ruokaa, ainakaan mitään kovin haastavaa sellaista. Tai tekemäni ruoka on kyllä yleensä ihan hyvää, mutta olen patalaiska enkä viitsi nähdä kovasti vaivaa ruoanlaiton suhteen. Tämä esipuhe valmistelkoot teidät seuraavaan.


Löysin kaupasta tämmöisen HK:n kananpoikaa grillatuilla kasviksilla ja pestolla. Kuulosti hyvältä ja pakkauksen päällä kuva oli melko herkullisen näköinen. Ostin sen ja kotona iskin pakkauksen mikroon neljäksi minuutiksi.

Kun lämmityksen jälkeen avasin pakkauksen, järkytys oli melkoinen:


Kuulin vatsalaukkuni päästävän pelästyneen vingahduksen ja samalla se yritti paeta vuorille.

Eikä ateria lautaselle siirrettynä kovin paljon herkullisemmalta näyttänyt:


Annos ei loppujen lopuksi maistunut yhtä kamalalta kuin näytti, mutta en voi väittää, että sitä olisi siltikään tehnyt mieli syödä. Lappasin suuhuni melkein koko annoksen, koska syötävä oli. Yritin vähän lisätä jotain maustetta tuon epämääräisen läjän päälle, mutta se ei varsinaisesti auttanut asiaa. Annoksessa oli välillä jopa jotain ihan hyviä makuvivahteita, mutta valitettavasti en saanut selville mistä se maku oli lähtöisin, kun kaikki oli yhtä löllyvää läjää.

Olen muutenkin melko neuroottinen siinä, että ruoka-ainesten pitäisi olla jotenkin selkeästä erotettavissa toisistaan (yksi kaverini joskus sotki porkkanaraasteen perunamuussiin ja minä pöydän toisella puolella menetin ruokahaluni), joten voin vannoa, että en tule ostamaan tätä valmisannosta enää koskaan.

8. toukokuuta 2012

8. a smell you adore


Se, kun pitkän talven jälkeen yhtenä päivänä astuu ulos ja siellä tuoksuukin kevät.

7. toukokuuta 2012

Hey stoopid

Ai että mua nyppii... Wordpressissä on nyt lyöty viisaat päät yhteen ja muutettu jotain olennaista oletusasetusta:



Jos siis ihminen haluaa kommentoida Wordpressin blogiin (Wordpress muuten korjaa kommentissa olevat Wordpress-sanat kirjoitusasultaan automaattisesti muotoon WordPress), niin ihmisen täytyy erikseen ottaa joka jeesuksen kerta tuo yllä näkyvä ruksi pois, että sähköpostiin ei ala sadella spämmiä kyseisestä blogista.

Tämä on niin alkeellista käytettävyyttä, että ei tällaiseen pitäisi edes joutua törmäämään. Jokainen vähänkään webbisuunnittelusta mitään tajuava tietää, että jos on olemassa valintaruutu, jolla on jonkinlaisia seurauksia, kuten tässä tapauksessa tulevien kommenttien sähköpostiseuranta, niin sellainen valinta ruutu EI SAA olla valmiiksi valittuna. Ymmärrän toki, että jos firma yrittää myydä jotain ja ruksi on valmiiksi valittuna kohdassa "kyllä, haluan että tililtäni suoraveloitetaan joka kuukausi miljoona euroa ja vastineeksi saan arvotonta krääsää", niin kyseessä on taloudellinen hyöty yritykselle, vaikkakin hiukan kyseenalaisin keinoin. Mutta tietääkseni WordPress (huom! oikeinkirjoitus) ei hyödy tästä toiminnallisuudesta mitenkään eikä muuten kommentoijakaan. Kuka oikeasti haluaa saada sähköpostiinsa toisten ihmisten kommentteja jonkun toisen blogiin? En usko, että kukaan.

Niinkin pieni asia, kuin yhden ruksin poistaminen vit harm ärsyttää minua niin paljon käytettävyyden ammattilaisena (se on vähän sama kuin rakkauden ammattilainen), että aion pitäytyä kommentoimasta WordPressin blogeihin kunnes tuo oletusasetus poistetaan. Pahoittelut teille, jotka käytätte kyseistä blogialustaa, eihän se teidän vika ole. (No okei, tod.näk. kommentoin, jos oikeasti on jotain sanottavaa, mutta ärsyynnyn silti samalla ihan sikana!)

Ps. Kyseessä ei siis ole bugi, vaan näin sanoo WordPressin henkilö support-sivuilla (lihavointi oma): "The reported behavior of email notification for comments is not a bug. It is a new default setting when commenting. This feature was a recent change to the way comments work on all WordPress.com blogs. Once you click in the Leave a Reply comment box, you will see the "Notify me of follow-up comments via email" check box appear. Simply un-check this box before you submit your comment and you will not receive email notifications."
Niinpä. It's simple as that!!!

6. toukokuuta 2012

6. you

Päivän aihe on sinä elikäs siis minä...


Vasemmalla meikäläisen jalat tänään matkalla kuntosalille ja oikealla ne edellisessäkin postauksessa mainitut liian pitkät kynnet. Jonkun mielestä ne ei välttämättä ole pitkät ollenkaan. Sen enempää jalat kuin kynnetkään.

Minä minä minä minä minä!

Sain tässä taannoin tällaisen kunniamerkin sekä LittleB:ltä että Acatalta. Lämpimät kiitokset molemmille!


Ja kuten nykyisin on tapana, niin näiden prenikoiden mukana tulee velvollisuuksia:

The Rules 
1. Nominate 15 fellow bloggers. 
2. Inform the bloggers of their nominations. 
3. Share 7 random facts about yourself. 
4. Thank the blogger who nominated you. 
5. Add the Versatile Blogger Award picture to your blog post.

Huh huh. 15 bloggaajaa on kauhea määrä. En ole viimeiseen sataan vuoteen jaksanut koskaan jatkaa näitä, mutta katsotaan. Ensin kuitenkin ne randomit faktat, jos saisin jotain itsestäni irti. Sitä on tainnut tässä yli viiden vuoden bloggaustaipaleen aikana kertoa kaikki vähänkin kiinnostavat asiat itsestään (tai sitten niitä ei edes ole).
  1. Saan veronpalautuksia tänä vuonna ruhtinaalliset 8 euroa ja hilut päälle.
  2. Olen onnistunut pudottamaan painoa kahdessa viikossa kaksi kiloa. Kesäkunto 2021 here I come!
  3. Lauri Porra on luultavasti elämäni mies. Hän ei vain tiedä sitä. Ehkä kerron sen hänelle sitten kesällä 2021 (kts. edellinen kohta).
  4. Rottinkinen joulutähti roikkuu vieläkin ikkunassani. Sen pois ottaminen on aina niin raskasta. Vaatisi jakkaraa ja tavaroiden siirtelyä ikkunan edestä... Oliko se helatorstai, mihin mennessä joulukoristeet pitää olla otettuna pois?
  5. Kynteni ovat aivan liian pitkät tällä hetkellä. Inhoan pitkiä kynsiä (itselläni). Raavin niillä itseäni vahingossa aina ja jotenkin koko sormenpäitä alkaa jomottaa, kun kynnet ovat liian pitkät. En ole saanut leikattua niitä kuitenkaan, vielä. Tämä kirjoittaminenkin on hankalampaa pitkillä kynsillä. Ja pitkät kynnet voi taittua helposti. Yäk.
  6. Inhoan inhoan inhoan kotimaisesssa musiikissa kaikkia näitä huokailevia ja ulisevia naisartisteja (Chisu, Jippu jne.) tai sellaista iskelmämusiikkikamaluutta (Juha Tapio, Tuure Kilpeläinen jne.), jota suurin osa porukasta tykkää kuunnella (vai mistä muusta syystä niitä soitettaisiin radiossa jatkuvasti?). En saa yhtään niin pahoja inhonväristyksiä, kun kuulen jotain kotimaista hiphopia tai reggaeta. Paitsi se Sokka irti on jopa cheek-asteikolla mitattuna erittäin huono biisi.
  7. Aion mennä tänään tunnin syvävenyttelyyn. Venyttely on mukavaa.
No niin. Sitten pitäisi laittaa vahinko kiertämään: Mymskä, Elegia, Annikki, Puhalluskukkatyttö, Kummitus, Zepa, Neo, Yllätystyttö, Kaukolle ja Ekille yhteinen, Irwikissi, Itkupilli, Kirsikka, Riikka, Nuori Nainen, Piia... Joko siinä oli 15? Olette oikeasti ihan ihania ja ainutlaatuisia jokainen, vaikka tämä vaikuttaakin joltain massapalkinnolta. 

Ja nytkö pitäisi sitten käydä jokaista informoimassa, että palkinto odottaa? Oh no... Sovitaanko niin, että ne jotka huomaavat tämän täällä itse, huutavat kommenttilootassa hep tai jotain, ja lopuille käyn ilmoittelemassa illemmalla, ok? Nyt ei ehdijaksa.

5. toukokuuta 2012

5. bird

Osallistun näköjään vain parittomina päivinä tähän toukokuun haasteeseen.


Tänään on niin harmaata ja märkää, ettei paljoa huvita lähteä lintuja bongailemaan enkä ole näköjään kovin lintuorientoitunut sisustajakaan. Kotoani löytyy kuitenkin nämä Annikin piirtämät naakat, joita vaalin arteenani.

3. toukokuuta 2012

3. something you wore today


Tänään oli sen verran viileämpi päivä, että käytössä oli pietarilaismummolta ostamani ihana ruusuhuivi.

1. toukokuuta 2012

1. peace


Kävin kuntosalilla polttamassa edes muutaman syödyn nakin ja sokerimurusen munkkien päältä. Ainakin siellä sai olla rauhassa. Ihan yksin en siellä kuitenkaan ollut. (Epäilen, että kuvan leppäkertussa ei enää henki pihissyt).

Totuus on tarua ihmeellisempää


Sain sunnuntai-iltana luettua loppuun kirjan Kellokosken Prinsessa. Pidin kirjasta paljon ja päätin heti sopivan tilaisuuden tultua katsoa elokuvan Prinsessa. Vuokrasin elokuvan siis eilen vappuaattoni kuluksi ja katsoin sen. Vaikka tiesinkin, että elokuva on fiktiivinen, vaikkakin tositapahtumiin perustuva, niin petyin silti valtavasti.

Aika moni Prinsessan nähnyt, silloin kun elokuva oli ihan uusi ja pyöri vielä teattereissa, kehui elokuvaa ja muistaakseni liikutuksen kyyneliäkin katsomoissa oltiin vuodatettu. En tiedä, jos olisi kannattanut katsoa tuo elokuva ensin ja lukea kirja vasta sen jälkeen. Nyt kuitenkin ainakin tuntuu siltä, että ilman kirjaa en olisi saanut elokuvasta senkään vertaa tolkkua. Jotenkin siinä rynnittiin tapahtumasta toiseen ilman minkäänlaista punaista lankaa, edes ohutta sellaista. Myöskin Prinsessan persoonallisuus jäi kovin latteaksi elokuvassa. Kirjan perusteella hänestä sai paljon vaikuttavamman mielikuvan, sellaisen, jolle jopa voisi oikeasti kuvitella pystytettävän muistomerkin. 

Näyttelijänsuoritukset elokuvassa olivat varmasti ihan hyviä. Niin hyviä, kuin noin huteralla käsikirjoituksella ja ohjauksella pystyi tekemään. Prinsessaa näyttelevän Katja Kukkolan (nyk. Küttner) roolityöstä tykkäsin. Sen sijaan tarinaan oltiin lisätty joku kummallinen rooli Krista Kososelle, jotta elokuvaan saatiin alastomuutta ja seksiä, jota ilman ei kotimaista elokuvaa ilmeisesti voida tehdä, sekä pienen rakkaustarinakin. Ja tietysti sitä rakkaustarinan toista osapuolta näytteli juoppohullu Peter Franzén. Jotenkin tosi väsynyttä.

Edellisten lisäksi elokuvassa oli myös kummallisia tai yllättäviä roolituksia, kuten Terhi Kokkonen pankkineitinä, joka ei paljon tönkömpi olisi voinut olla, vaikka hänellä ei edes ollut kuin pari hassua vuorosanaa. Miksei kotimaisissa elokuvissa arvosteta ei-julkkiksia näyttelijöitä? Aina ne samat naamat tai sitten kaikenmaailman laulajia. Paula Vesala kyllä veti roolinsa ihan hyvin.

Minua häiritsi myös se, että kirjaa lukiessani sain sen käsityksen, että Kellokosken ylihoitaja Anna Pakalén oli varsinainen toiminnan nainen ja uudisti sairaalan toimintaa sekä paransi potilaiden oloja reippaalla kädellä. Elokuvassa taas Pakalén tuntui saaneen statistin rooliin ja niiden uudistusten ja parannusten takana olikin mies, joko Antti Litjan tai Samuli Edelmanin roolihahmo, tilanteesta riippuen. 

Googlailin leffan katselun jälkeen arvosteluja elokuvasta, koska halusin tietää olenko ainoa, johon se ei kolahtanut. Toiset kehuivat elokuvaa, toiset haukkuivat. Ehkä eniten samaa mieltä olen tämän arvostelun kanssa. Hetkittäin kaipasin elokuvaan tekstitystä, koska en ymmärtänyt roolihahmojen muminaa. Tosin huomattavan paljon vähemmän kuin kotimaisissa elokuvissa yleensä. 

Vaikka olenkin pari vuotta ajastani jäljessä (taas), niin suosittelen kaikkia lukemaan Kellokosken Prinsessan kirjana. Siitä saa hienon läpileikkauksen mielenterveyshoidon historiasta Suomessa ja myöskin hyvän kuvauksen Prinsessasta. Elokuva kannattaa varmaan skipata, mikäli et vielä ole ehtinyt sitä nähdä. Ja jos olet katsonut elokuvan, mutta et lukenut kirjaa, niin älä ainakaan luule, että elokuva olisi realistinen kuvaus tapahtumista.

Kuvassa oikea Prinsessa Anna Lappalainen vanhoilla päivillään.