5. kesäkuuta 2017

It's the eye of the tiger

Nelonen (se tv-kanava) ilmoitti tänään, että Selviytyjät (se tv-sarja) palaa Suomeen ja tällä kertaa julkkisversiona. Itse en kyllä muista sitä aiemmin edes tulleen, mutta kai sitä on tullut koska käytetään sanaa palaa.

Ajattelin kirjoittaa teille lyhyen ja täysin tyhjänpäiväisen selonteon noista julkkistyypeistä kevennyksenä edelliselle postaukselle. Sen jälkeen kun vaihtoehdot oli käytännössä koko blogin lopettaminen siihen tai äkkiä vaan jotain huttua perään. Niin saatte nyt sitä huttua.

Juontaja:

  • Juuso Mäkilähde. Olen tästä ilahtunut, koska Juuso on lempparijuontajani heti Antti Holman jälkeen. Tämä hyvä. 

Kilpailijat:
  • Tanssinopettaja Helena Ahti-Hallberg. Koska ohjelma kuvataan Filippiineillä kesäaikaan, niin Helena saa varmasti pitää dekolteensa hyyyyyvin avoimena koko sarjan ajan. 
  • Pokeriammattilainen Ilari Sahamies. No tästä tyypistä en tiedä kuin nimen. Voi olla etu.
  • James Nikander aka Musta Barbaari. Ainakin luulisi, että kunto riittää keskivertojannua paremmin ja myös suojaa aurinkoa vastaan löytyy omasta takaa. Lisäksi osaa katsojista ei haittaa jos James vähentää vaatteita. 
  • Fitnessmalli Janni Hussi. Janni pärjää. Janni on sisukas. 
  • Somepersoona Maria "Jekku" Berglund. Nevahöörd, mutta nainen, joten hyvä. (Kilpailijoiden sukupuolisuhde on 9  miestä ja 7 naista. Mielestäni tuo olisi voitu laittaa ihan fifty-fifty.)
  • Erikoismies Juhana Helmenkalastaja. Mistä tääkin tyyppi on taas kalastettu esiin? Muistan, että Juhana oli joskus sata vuotta sitten Diilissä ja oli varsin erikoinen hahmo. Meillä oli Juhanan kanssa yhteinen kauneusvinkki eli valokynän sijasta Max Factorin panstickia silmänaluksiin (vanhat lukijani ehkä muistavat noista aluksista käydyn debatin, ellei dementia ole iskenyt). En tiedä käyttääkö Juhana tuota niksiä enää, mutta minä käytän.
  • Näyttelijä Kai Vaine. Kaitsu on niin ihana ja kuuma. Pakko ehkä katsoa tätä ohjelmaa ihan vain hänen takiaan. (Kuten Gladiaattoreita vain Vertin takia). Kai asui joskus muinoin Tampereella ja olin aina häneen törmätessäni ihan että humina humina humina... (Katsokaa tämä Frendien pätkä, jos ette tajua mistä puhun). 
  • Ex-alppihiihtäjä Kalle Palander. En mä tiedä mitä tästä sanoisi. Joko tulee menestymään kisassa hyvin tai sitten ei. Joko ärsyttää tai sitten ei. Nähtäväksi jää.
  • Toimittaja Katja Ståhl. Hauska nainen, ainakin sen perusteella mitä olen telkussa nähnyt omana itsenään, ei-juontajan ominaisuudessa. Saattaapi tuoda viihdettä ohjelmaan.
  • Radiojuontaja Kimmo Vehviläinen. Elän siinä käsityksessä, että Kimmo ei — anteeksi nyt vaan — ole se penaalin terävin kynä, ainakin hän näyttää aina olevan vähän kujalla. Ei myöskään varsinaisesti maamme johtavia feministejä. Ennakkoasenteena ärsyttää jo.
  • Mediapersoona Cristal Snow. Tota noin niin. Tykkään kyllä Cristalista, mutta on kyllä melkoinen ihme, jos tyyppi tulee pärjäämään kovinkaan askeettisissa olosuhteissa. Saatan myös yllättyä iloisesti. Prove me wrong.
  • Laulaja Mariko Pajalahti. Kwanista tuttu. Hirveänä ei ole ennakkotietoja Marikosta, mutta jos hän on kerta joogaopettajakin, niin varmaan jonkinlainen zen pysyy ainakin tilanteessa kuin tilanteessa. 
  • Mentalisti Noora Karma. Jotenkin en tätä tyyppiä jaksa missään televisiossa, toivottavasti ei ainakaan rupea mentaloimaan. Luultavasti se porukan kovin manipuloija, koska mentalisti.
  • Malli Sara Chafak. Sara on ainakin käynyt armeijan, joten se voi olla hänen etunsa. Miestenhän on pakko käydä armeija (tai sivari tai mennä vankilaan), joten se ei kerro varsinaisesti miehestä mitään, mutta jos nainen menee vapaaehtoisesti armeijaan (meinasin kirjoittaa vankilaan), niin se yleensä kertoo jonkinlaisesta sissiluonteesta jo valmiiksi. 
  • Sulkapalloilija Ville Lång. No en kyllä hänestäkään mitään tiedä, mutta koska urheilija, niin varmaan ainakin kunto on hyvä. 
  • Yrittäjä Sampo Kaulanen. Ei jumalauta. Ei jumalauta. Eihän se Sampon vika ole, että olen korviani myöten täynnä niitä Sampon kaupan "tykkää ja jaa" -postauksia, vaikka olen jo vuosia sitten piilottanut koko lafkan itseltäni Facebookista. Tai jos tarkkoja ollaan, niin kyllähän se on juurikinIt's the eye of the tiger Sampon vika. 

Huh huh, johan ne loppui, olipas niitä paljon. Ehkä teen tästä kaksiosaisen kirjoituksen ja sitten sarjan loputtua (mikäli edes olen jaksanut seurata sitä) vertaan, miten paljon käsitykseni tyypeistä on muuttunut ohjelman aikana. Ai niin, ohjelma siis alkaa joskus ensi keväänä. 

21. toukokuuta 2017

Say hello to heaven

Torstaiaamuna maailmalta putosi pohja, kun luin netistä, että Chris Cornell on kuollut. Tämä on asia, jota en oikein vieläkään pysty uskomaan. Tai ymmärtämään. Tai hyväksymään. Ja koska kyseessä mitä todennäköisimmin oli itsemurha, se särkee sydämeni ihan kokonaan. Olen — kuten varmaan muutama muukin — pyöritellyt päässäni kysymystä MIKSI ja yrittänyt saada jotain järkeä tähän tilanteeseen. Tietenkään sitä saamatta.

Olen nähnyt Cornellin kahdesti livenä: Soundgardenin Hartwall-areenalla syyskuussa 2013 ja Cornellin akustisen soolokeikan maaliskuussa 2016 Finlandia-talossa. And all I got was this lousy t-shirt. Eikä kun siis ei. Se oli hieno t-paita jonka ostin sieltä soolokeikalta JA NYT EN EDES LÖYDÄ SITÄ MISTÄÄN. Molemmat keikat oli ihan mahtavia. Muistan Finlandia-talossa ajatelleeni miten kukaan mies voi olla noin täydellinen. Sillä keikalla ei saanut kuvata, mutta otin silti salaa muutaman tuhruisen kuvan joista ei varsinaisesti saa mitään selvää. Muistoksi jäi siis vain t-paita ja se merkkumyyjä, leveää amerikkaa puhuva skrode mies, joka kutsui minua sweetieksi koko ajan. (Mies ei siis jäänyt muistoksi, vaan muisto hänestä...)

Sosiaalisessa medias lähes jokainen seuraamani yhtye tai artisti on jakanut sydäntäsärkeviä päivityksiä tämän suru-uutisen jälkeen. Jokainen on arvostanut ja ihaillut Cornellia aivan oikeasti, eikä vain sillä tavalla kuin kuoleman jälkeen kuuluu sanoa, että vainaja oli kaunis ja lahjakas ja hieno ihminen. Mietin tuossa taas paria surunmurtamaa päivitystä lukiessani, että tämä rakkauden määrä on valtava. Ja miten mikään määrä rakkautta ei riitä pelastamaan ihmistä?

Tämä on vain niin käsittämätöntä. Kuten kirjoitin toisaalla: Cornell oli minun pitkäaikaisin elossa pysynyt man crush, joka ei sitten pysynytkään elossa. Olen 25 vuotta rakastanut sitä miestä tavalla tai toisella ja sitä piti lähes itsestäänselvänä, että noita vuosia tulee vielä toiset 25 perään, helposti. Ja sitten ei tullutkaan.

Rakastan Cornellin ääntä, mutta sen kuuleminen juuri nyt tekee kipeää. Rakastan niitä kasvoja ja kiharia hiuksia ja käsivarsia ja koko sitä pakkausta, mutta niiden näkeminen juuri nyt sattuu. Ja silti kuuntelen ja katselen. Toisaalta olen myös kuunnellut Pearl Jamia enemmän, koska kai me grunge-sukupolven lapset tukeudumme nyt Eddie Vedderiin. Meillä ei enää ole muita jäljellä(*.




... and he hurt so bad like a soul breaking 
but he never said nothing to me...

... She knows that love heals all wounds with time 
Now it seems like too much love is never enough...

... I never wanted to write these words down for you 
with the pages of phrases of all the things we'll never do...


Yllä olevan kappaleen Cornell omisti menehtyneelle ystävälleen Mother Love Bonen laulajalle Andrew Woodille. Videolla taustoja laulaa myös Vedder. Laitan tähän alle vielä kaikkien aikojen lemppariduettoni Chrisiltä ja Eddieltä.




(Sydämeni särkyy myös hieman siitä — jos sen on mahdollista särkyä enää enempää — että Eddien sydän on varmasti myös särkynyt nyt. Katsokaa nyt vaikka tuo video.) 


Kiitos kaikesta, Chris. ❤️ 




*) Väheksymättä bändien muita jäseniä, joita on vielä jäljellä onneksi runsain mitoin, mutta tässä kohtaa on puhe vain näistä ns. nokkamiehistä eli vokalisteista.

19. maaliskuuta 2017

Hallelujah I love her so

Ihme on tapahtunut! Nyt tulee vuoden ensimmäinen blogipostaus! Kiittäkää tai syyttäkää tästä minun alitajuntaani, joka viime yönä siinä unen ja valveen rajamailla syötti minulle tämän postausidean. Tiedättehän sen tilanteen, kun puoliunessa mieli kehittelee jonkun aivan älyttömän hyvän ajatuksen ja sitten aamulla sitä ei muistakaan enää? No tällä kertaapa muistinkin, ihme ja kyllä. Tiedä sitten miten "hyvä ajatus" tämä oikeasti on, mutta antaa mennä kun alamäki on.

Mietin nimittäin, että jos tässä vanhoilla päivillä vielä pariutuisi, niin minkälaisia vaatimuksia minulla sille miehelle olisi. (Kyllä, näin heteronormatiivisesti yksi olennainen vaatimus olisi se, että hän olisi mies). Listaan tähän nyt ne muutaman kohdan, jotka minulle yöllä tuli mieleen:


  1. Mies ei saisi olla liian herkkä. Koska itse en ole kovin herkkä ja olen tosi huono kestämään herkkiä ihmisiä. En siis tarkoita semmoista tavallista herkkyyttä, ei tarvitse olla mikään maailman kovin kundi, mutta sellainen... hmm, yliherkkyys on välillä kestämätöntä. En jaksa sitä, jos ihmisen seurassa täytyy olla koko ajan varuillaan, ettei jotenkin pahoita hänen mieltään. En mitenkään tahallisesti jatkuvasti yritä loukata läheisiäni, mutta jotkut ihmiset vain ovat sellaisia (sukupuolesta riippumatta), että lukevat rivien väleistä asioita, joita siellä EI OLE ja sitten jäävät vatvomaan niitä jne. Jos mies on kovin herkkä, sellainen tunteellinen siili, niin pahoin pelkään, että murskaisin sen ihmisen, jos olisimme suhteessa. Jos ei kestä tai ymmärrä sarkastista ja mustaa huumoria, niin kannattaa myöskin pysytellä kaukana meikäläisestä.

  2. Mies ei saisi myöskään olla mikään sohvaperuna, joka vetää herkkuja kaksin käsin. Tässä kohtaa minun täytyy täysin itsekkäästi ajatella itseäni, koska olen sohvaperuna, joka vetää herkkuja kaksin käsin. Tai olin, ja edelleen lipeän siihen todella helposti, joten olisi katastrofi, jos meitä olisi taloudessa kaksi. Tarvitsen miehen, joka tykkää liikkua ja katsoa mitä suuhunsa laittaa. Tässä taas enemmän tai vähemmän onnistuneella dieetillä ollessani tulin ajatelleeksi, miten paljon helpompaa olisi noudattaa jotain ruokavaliota, kun vieressä olisi joku toinen, joka noudattaisi samaa ruokavaliota tai ainakin vähän vahtisi mitä se käsi sinne ääntä kohden kuljettaa. Itsensä kun on niin paljon helpompi huijata uskomaan, että se sipsipussi on ihan ok tänä iltana, jos sitten huomenna syön salaattia.

  3. Viimeisenä vaatimuksena olisi, että tyyppi olisi sellainen ihan normaali kiva ihminen. Ei mikään kontrolloiva ja nalkuttava paskiainen. Niitä nimittäin löytyy myös miessukupuolesta, vaikka jostain syystä nalkuttaminen halutaankin aina sälyttää naisten harteille. Ensisijaisesti parisuhteessa olisi tärkeää, että on kivaa yhdessä. Nauramista pitäisi olla paljon paaaaljon enemmän kuin riitelyä. Rentous olisi suotavaa, takakireys erittäin epäsuotavaa. Aikuisia ihmisiä kun ollaan, niin ei toista tarvitse myöskään vahtia ja valvoa tai yrittää määräillä. Olen niin kauan asunut yksikseni, että en ihan äkisti jaksaisi alkaa ottaa vastaan neuvoja siitä, miten asiat tehdään oikein.

  4. Bonussektorina voisin toivoa, että mies tykkäisi ruoanlaitosta ja siivoamisesta. Tajuan toki itsekin, että tässä kohtaa kaipaan enemmän kodinhoitajaa kuin elämänkumppania, mutta olisi se silti kiva. Itsehän en nimittäin välitä kummastaan toiminnasta. Mutta minä voisin sitten vastapainoksi leipoa kaikenmaailman kakkuja ja muita, koska siitä tykkään. Paitsi tästä päädytään taas tuohon kakkoskohtaan, joten ei, sitä en voisi tehdä kovin usein. No, ehkä se ruoanlaitto ja siivoaminen olisi yhdessä edes vähän kivempaa. Jos kumpaakaan ei kiinnostaisi, oltaisiin taas katastrofissa. Kuten minä olen nyt, yksikseni. 

Siinäpä ne tärkeimmät? Ei luulisi olevan liian vaikeata löytää noihin kriteereihin sopiva mies? Pitäisiköhän linkittää tämä sivu Tinder-profiiliini, niin alkaisi tulla melkoisia vonkaleita verkkoon? (Vitsi, vitsi...)