Long gone day

Ylellä alkoi tällä viikolla sarja Viimeiset sanani, joka kertoo kuolevista ihmisistä. Ajatus koko sarjasta tuntui aivan kamalalta. En vaan voi käsittää miksi kukaan haluaisi katsoa televisiosta ihmisen hidasta kuolemista. Kun sen on kerran kokenut omassa lähipiirissään, niin voin kertoa, ettei siinä ole mitään hienoa taikka ylevää. Se on vain ja ainoastaan kamalaa (siis ulkopuoliselle, kuolevalle itselleen toivottavasti ei). Oli vaikea ymmärtää, että kyseinen sarja antaisi mitään kenellekään muulle kuin kuolevalle itselleen ja hänen lähipiirilleen. Kenelle on edes tullut mieleen tehdä aiheesta televisiosarja, en voi käsittää.

Ehkä se televisiosta katsottuna on helpompaa, hieman etäältä. Ehkä niillä kuolevilla on jotain hienoja ajatuksia, jotka antavat voimaa jälkeen jääville ja muille samassa tilanteessa oleville. Sarja on todennäköisesti kuitenkin hyvin ja hyvällä maulla tehty. Nämä ristiriitaiset tunteet mielessäni päätin kuitenkin antaa ohjelmalle mahdollisuuden, sillä en kai voi kauhistella jotain, mistä en oikeasti tiedä mitään.

Tämän viikon jaksossa seurattiin syöpään sairastuneen Marian viimeisiä hetkiä. Maria oli hyvin tolkun ihminen ja jutteli järkeviä. Ja veti tupakkaa minkä ehti (kyseessä ei ollut keuhkosyöpä). Itsekin varmaan kuolemansairaana rupeaisin polttelemaan ihan mitä huvittaa. Maria oli itse toiminut työnsä puolesta ns. saattohoitajana nuorempana ja hänen mielestään kuoleminen oli kaunista. Itse en oikein sitä kauneutta osannut tilanteesta löytää. Se oli pelkästään pelottavaa, ahdistavaa ja sen toivoi olevan nopeasti ohitse. Ahdistavinta oli ehkä se, ettei itse pystynyt tekemään juurikaan mitään. Mutta ehkä se on helpompaa, jos se kuoleva siinä vieressä ei ole oma läheinen.

Itse asiassa ainakaan tämä ensimmäinen jakso ei ollut yhtään sellainen kuin olin etukäteen odottanut. Vuonna 2008 kuvatussa osuudessa Maria oli vielä olosuhteisiin nähden todella hyvinvoiva. Maria kuoli vuonna 2010 ja jakson lopussa oli vain lyhyt pätkä Marian kuoleman jälkeisestä ajasta, kun hänen läheisensä katselivat silloin vuonna 2008 kuvatut Marian viimeiset sanat läheisilleen. Tämä olikin ehkä jakson koskettavin hetki. Ehkä jotain sellaista olisi voinut toivoa omalle kohdalleenkin.

Oman äitini kuolemasta on nyt 1,5 vuotta. Aika on mennyt oudolla tavalla hitaasti ja samalla taas tosi nopeasti. Vaikka tuntuu, että se tapahtui vasta äsken, niin välillä on pakko kuitenkin tarkistaa, ettei siitä olekin jo vaikka 2,5 vuotta. Olen nähnyt monta kertaa unta äidistä tässä 1,5 vuoden aikana, mutta vasta ihan tässä parin viikon sisällä olen nähnyt kahdestikin unta, jossa äiti on vain ollut äiti, ilman että se kuolema on jotenkin ollut tietoisesti unessa läsnä. Jännä juttu, mutta näin kauan se ilmeisesti ottaa alitajunnalta päästä asiassa eteenpäin.

Minulle kuolema ei ole sinällään mikään tabu, ei myöskään äitini kuolema. Se on asia, joka on tapahtunut, vaikka hyvin vaikea asia onkin. Minulle on aivan normaalia puhua äidistä ja siitä mitä on tapahtunut, ilman sen suurempaa tunnekuohua. Kuulijassa se aiheuttaa kuitenkin useimmiten tunnepitoisia reaktioita, jos ei muuten, niin pahoittelun muodossa. Se vaivaannuttaa minua ja tuntuu jotenkin vesittävän asiani. Jos vastapuoli reagoi pelkällä tunteella, niin järkevälle keskustelulle saa heittää heipat siinä vaiheessa. Tietysti, jos ihminen kuulee tästä ensimmäistä kertaa, niin on luonnollista pahoitella, mutta jos toinen on hyvin tietoinen tapahtuneesta, niin eiköhän se pahoittelu jo riitä. Tiedän, että sillä tarkoitetaan pelkästään hyvää, mutta sääli ja sympatia eivät ole ensisijainen pyrkimykseni. Tapahtunut on iso osa minun elämääni ja minun täytyy voida puhua siitä eikä kenenkään tarvitse pelätä, että menen rikki välittömästi aihetta sivutessakin.

En ole vielä varma aionko katsoa sarjan muita jaksoja. Yhdessä jaksossa tullaan käsittelemään myös saattohoitokotia, joka saattaa omalla kohdallani olla hiukan vaikeampi pala purtavaksi. Sarjan ensimmäisestä jaksosta jäi ainakin päällisin puolin positiiviset fiilikset. Tuskin kuitenkaan katselisin sarjaa, jos asia ei olisi koskettanut itseäni niin läheltä.

So pardon me while I burst into flames

Oikein otin tämän blogin nyt käteeni (kuvassa yllä) ja ajattelin puristaa jotain tekstiä, kun on ollut niin hiljaista viime aikoina. Pää humisee tyhjyyttään. Laitoin sormuksenkin sormeen, jos kirjoittaminen tuntuisi vaikka jotenkin vähän juhlavammalta, mutta totesin sen vain hankaloittavan hommaa. Sen verran painava ja helisevä tuo sormus on. (Eikä saa nauraa nakkisormilleni).

Jonkin aikaa sitten sain positiivista palautetta blogin uudesta pirteästä linjasta tms. No voin kertoa, että se siitä linjasta sitten taas. Ilmeisesti kierroksilla käyvä käpyrauhaseni kirjoitteli kaikessa pirskahtelevaisuudessaan tätä blogia. Nyt käpyrauhanen tuntuu hiljentyneen ja minusta on tullut taas tylsä, tyhmä ja ruma. No eikä. Mutta mitään sanottavaa ei ole, mitä olenkin tässä jo kahden kappaleen verran todistellut.

Vaikka käpyrauhanen onkin hiljentynyt, niin tykkäilen silti mieskauneudesta ihan kovasti. Mietin eilen sitä miesten esineellistämistä, mistä minuakin joskus syytetään. En oikein tajua. Eikö se ole ihan ok ihailla hyvännäköistä pintaa, jos kuitenkin arvostaa miestä ihan noin niin kuin ihmisenäkin? Jos mies on esimerkiksi treenannut kroppansa erittäinkin katseen kestävään kuntoon, niin hukkaanhan se menisi, jos ei sitä silmä ihailisi. (Ja vaikkei olisikaan treenannut, sillä minähän arvostan sitä ihan tavallistakin suomalaista mieskauneutta). Vai hä? Pitääkö olla kiinnostunut vain sisäisestä kauneudesta, ettei esineellistäisi miesparkoja? Ihailenhan minä naiskauneuttakin, mutta jostain syystä se ei aiheuta samalla tavalla sydämentykytystä.

Vaikka minulla on henkilökohtaiseen raineriini hyvinkin asiallinen ja ammatillinen suhde, niin täytyy sanoa, että pari kertaa on pulssini kohonnut hänenkin läheisyydessään. Jos nyt ei lasketa sitä kun se piiskaa sykkeeni jonnekin korkeuksiin. Tässä viimeksikin se näytti minulle jotain penkkipunnerrustekniikkaa niin että t-paitansa nousi vatsan kohdalta ja... kyllä te tiedätte. Melkein teki mieli koskettaa. Nämä ajatukset kyllä unohtuivat melko nopeasti sen jälkeen kun vaihdettiin paikkoja ja jouduin litistyksiin vähän liian monen kymmenen kilon rautaa alle. Tai no en tietenkään litistynyt, koska raineri oli mies paikallaan turvaamassa. Ja siinä sitä onkin niin mukava mies, että olen kerta kerralta iloisempi, kun tiemme ovat kohdanneet. Paras miessuhteeni (jos isää ei lasketa) on siis maksullinen.

Lisäksi alitajuntani on bitch. Olen tässä kevään mittaan vähän haikaillut yhtä tyyppiä. Kummallakaan meistä ei (tietääkseni) ole ajatustenlukutaitoa, joten hänellä tuskin on aavistustakaan mitä minä ajattelen hänestä nyt yhtäkkiä ja minulla varsinkaan ei ole aavistustakaan mitä hän ajattelee minusta. Ja koska kyseessä on hyvä kaveri, en uskalla sanoa tai tehdä mitään, etteivät tilanteet mene oudoiksi. Se nyt on viimeinen asia mitä haluan. Olen tässä pariinkin otteeseen onnistunut siirtymään tilaan zen, jossa asiat joko saavat tapahtua tai olla tapahtumatta. Ja molemmilla kerroilla zen-tilaan päästyäni olen nähnyt välittömästi seuraavana yönä pussailu-unta kyseisestä tyypistä. Arvatkaa olenko ollut zen enää aamulla herättyäni? Enpä ole. Voi itku.

Emmätiedä. Lokit huutaa pihalla. Kesä lähestyy.



Video sopii kirjoituksen teemaan erittäin hyvin.

Miten tää nyt taas meni tähän? Luulin, että pointtini oli todistaa sen käpyrauhasen hiljentyneen. No, lupaan, että en enää lähitulevaisuudessa kirjoittele miehistä tähän sävyyn. Jos miehistä kirjoitankin, niin pelkästään negatiiviseen sävyyn. (Vitsi, vitsi).

I'd rather be with an animal

Elämänkatsomukseni eroaa joiltain osin aika tavalla keskimääräisen länsimaisen ihmisen elämänkatsomuksesta, jonka seurauksena joudun toisinaan törmäyskurssille monenlaisissa mielipideasioissa.

Minun maailmassani ihminen ei ole mikään muita ylempi tai arvokkaampi olento. Tietysti olemme ns. älykkäämpiä eläimiä, koska pystymme rakentamaan kaikkea ihan mahdottoman monimutkaista, kuten tietokoneita, byrokratioita ja lakiviidakoita. Mutta ihmisellä ei ole suurempi oikeus asuttaa tätä maapalloa kuin eläimillä. Joskus jossain kirjoitettiin, millaisen tuomion ne pari tyyppiä voivat saada emo- ja mahdollisten pentukarhujen tappamisesta. (Muistan lukeneeni tuommoisen jutun, joskaan en nyt löydä sitä. Tuomiota ei ilmeisesti olla vielä annettu.) Mahdollinen tuomio herätti kommenttiosastolla tuohtumusta, koska se oli suurempi mitä saa ihmisen pahoinpitelystä tai raiskaamisesta. Minusta se taas on ihan itsestäänselvää. Tappaminen on pahempi juttu kuin pahoinpitely. Varsinkin viattoman luontokappaleen luvaton tappaminen.

Jos ihminen menee metsään, törmää siellä karhuun ja säikähtää, niin minusta se ei ole sen karhun vika. Metsä on karhun koti. Usein se voi olla myös ihmisen koti, mutta siihen on sitten varauduttava, että naapureina asustellaan. Jos sudet tulevat takapihoille pyörimään, niin kyse ei välttämättä ole siitä, että susikanta olisi kasvanut räjähdysmäisesti, vaan siitä että ihmiskanta on kasvanut räjähdysmäisesti ja levinnyt niin laajalle, että petojen alkaa olla hankala pysyä pois takapihoilta. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että ihmisiä on suomessa tällä hetkellä noin 5,5 miljoonaa ja susia alle tai yli 150 kappaletta, riippuen siitä kuka laskee. Voin myös provosoida hieman lisää ja mainita, että susi on tappanut ihmisen viimeksi tiettävästi 1800-luvulla. Ihminen on tappanut ihmisen viimeksi... no, varmaan tänään.

Vähän samasta syystä en koskaan voisi omistaa koiraa. En pysty, en osaa enkä halua ruveta laumanjohtajaksi kenellekään karvakaverille. Kissan kanssa eletään rinnakkain, koiran kanssa on asetuttava koiran yläpuolelle. Ennen vanhaan ja mahdollisesti nykyisinkin maaseudulla kissa yleensä valitsi ihmisensä. Se saattoi kävellä jonnekin maataloon, todeta sen ja sen ihmiset itselleen sopiviksi ja asettua taloksi. Ja sitten siinä talossa vain oli kissa. Kaupungissa ja kerrostaloissa kissa ei tietenkään pääse vaikuttamaan itse näihin asioihin, mutta silti minulle ainakin kissa on oma itsenäinen olentonsa. Ei alistettu niin kuin koira. Enkä tarkoita alistettua mitenkään hirveän negatiivisella tavalla nöyräksi nuijittua, vaikka se siltä saattaa kuulostaa. (Tiedän kyllä ihmisiä, jotka pitävät kissoillensakin kovempaa kuria kuin minä, mutta puhunkin nyt vain itsestäni. Kissa ja minä on toimiva yhdistelmä, koiran kanssa siitä tulisi katastrofi.)

Sitten ne eläinkokeet. Minun on hyvin hyvin vaikea hyväksyä eläinkokeita missään muodossa. Riippumatta siitä kasvatetaanko se eläin koe-eläimeksi vai napataanko se villinä luonnosta. Olen antanut itseni ymmärtää, että joissain tapauksissa eläinkokeet ovat välttämättömiä tai ainakin erittäin hyödyllisiä. Tekee se silti pahaa. Kauheasti sotkee pakkaa nyt se, jos eläinkokeita koskevaan lakiin aletaan sotkea sitä ns. normaalia tutkimusta, kuten villieläinten pannoittamista. Tosin lakiesityksen mukaan jatkossa ei enää puhuttaisi eläinkokeista vaan "hankkeista" ja "toimenpiteistä".

Tietenkään en elä niin kuin saarnaan, eli en ihan suoraan sanottuna tiedä onko jotain kosmetiikkatuotettani testattu eläimillä ja syön myöskin lihaa ilman, että pystyn sanomaan sen possun/lehmän/kanan eläneen onnellisen elämän ennen ruoakseni päätymistä. Itse asiassa pystyn melko varmasti sanomaan, että se ei ole elänyt onnellista elämää, vaikka eläin tarvitseekin "onnellisuuteen" aika paljon vähemmän kuin ihminen. Mutta kukaan ei ole täydellinen ja minä kaikkein vähiten. Itse en kuitenkaan tapa mitään paarmaa isompaa (enkä mielellään pienempääkään, sillä paarmat saattavat toisinaan olla ihan järkyttävän isoja) ja pyrin parhaani mukaan elämään luonnon kanssa harmoniassa. Tai pysyttelemään sieltä pois, jos liikaa jännittää.

Loppuun laitan kevennykseksi videon siitä, mistä tunnistaa, jos kissasi onkin vahingossa koira.

Oi Suomen nuoria

Pikaisesti painavaa asiaa nuorisosta ja sitten lähden ulos, koska kerrankin paistaa aurinko!

Maija Aalto kirjoitti Hesariin oikein hyvin tuosta ah niin kamalasta "nykynuorisosta". Toista se oli silloin ennen jne. Itsehän olin kiltti teini hyvästä perheestä, mutta vietin silti jokusen vuoden nuoruudestani lähinnä ostoskeskuksissa hengailemassa. Koska siellä ne muutkin hengailivat ja varsinkin se maailman söpöin poika.

Toiset meistä törttöilivät ja rötöstelivät, toiset olivat siivosti. Itse kuuluin yleensä tuohon siivosti käyttäytyvään osaan. Joskus jotain luvatonta tuli tehtyä, mutta sekin kuuluu teini-ikään. Yleisestä kiltteydestäni huolimatta sain niskaani välillä nuivaakin kohtelua, kuuluinhan tuohon yhteiskunnan ruttoon: nuorisoon.

Olen saattanut kertoa tämän ennenkin, mutta koska en muista, niin ette tekään varmasti muista. Mieleeni on painunut ikuisiksi ajoiksi yksi kerta, kun istuskelin Koskikeskuksen "takapihalla". Paikalle poukkoili iloinen pikkutyttö, jolle hymyilin. Hänen äitinsä tuli vanavedessä, loi minuun murhaavan katseen ja kysyi niin epämiellyttävällä äänensävyllä kuin vaan osasi, että mikä naurattaa? En osannut muuta kuin monttu auki katsoa sitä äitiä. Tuntui tosi pahalta, että ystävällinen hymy oltiin tulkittu joksikin ikäväksi teoksi ihan vain ikäni ja paikan perusteella. Jos olisin ollut vähän ikävämpi teini, niin tuon tapauksen jälkeen olisin voinut käydä vaikka potkimassa pari mummoa kumoon.

Oikeastaan väittäisin, että aikuisten asenne vaikuttaa suoraan teinien käytökseen. Jos nuorisoa pidetään oletusarvoisesti pahana, niin totta kai ne alka käyttäytyäkin sen mukaisesti. Eihän sillä ole mitään väliä, jos kukaan ei kuitenkaan luota ja valmiiksi jo odotetaan tai pelätään vain sitä kaikista pahinta käytöstä.

On nuorisolla vielä jotain toivoakin ilmeisesti. Eilen katselin Korkojen kera -ohjelmaa ja siinä oli vieraana uusi teinisensaatio Isac Elliot. Olin ensin ihan että no just, taas näitä, mutta sitten ohjelmassa soitettiin pätkä hänen biisiään New Way Home. Tajusin ensinnäkin kuulleeni tuon kappaleen monia kertoja (koska mitäpä kuntokeskuksissa soitettaisiin, jos ei tanssijumputusta) ja toisennakin tajusin, että tuo jäbähän on oikeasti hyvä. En olisi ikinä arvannut, että kappaleen laulaa joku suomalainen teinipoika. Olen aika tohkeissani tästä Isacista ja tuo biisihän on ihan hyvä. Ei hyvä sillä tavalla, että se kuuluisi minun genreeni, mutta eihän sen tarvitsekaan.

Hyvä Suomen nuoriso! Kyllä me vanhat kävyt teitä rakastetaan, kunhan ette riko paikkoja ja potki eläimiä.

You must know I'm gonna win

Ai täällä oli joku tämmöinen blogikin.

Tällä viikolla olen lähinnä treenannut, syönyt, kakannut, pissannut, nukkunut, ollut tuskainen, potenut pahanlaatuista peniskateutta, käynyt roadtripillä toisella paikkakunnalla, kuunnellut musiikkia ja siivonnut vaatekomeroani.

Tuskaisuus ja peniskateus ovat johtuneet ihan kuunkierrosta. Se normaali paska fiilis on ollut tällä kertaa aivan erityispaska. Onneksi minulla on ensi viikolla valmiiksi lääkärille varattuna aika, joten hän saa keksiä jonkun ratkaisun tähän tilanteeseen. En aio suostua siihen, että elämästäni joka neljäs viikko olisi yhtä paskaa kuin tämä viikko on ollut.

Vaatekomeron (minulla on siis vain yksi "vaatekaappi", joka on hieman vaatehuonetta pienempi, joten sanotaan sitä nyt sitten vaatekomeroksi) tyhjentäminen oli helppoa, mutta sen uudelleen täyttäminen (ja järjestäminen) onkin vähän haasteellisempi tehtävä. Sovitin lähes jokaista vaatetta ja ihme kyllä jokainen vaate myös mahtui ja oli sopiva, ellei sitten ollut liian iso. Omituista tässä on se, että tunnen itseni silti paljon läskimmäksi kuin silloin kun ne vaatteet ovat viimeksi olleet sopivia. Ja tiedänkin painavani yhä viitisen kiloa enemmän kuin joskus viime vuosituhannen vaihteessa, vaikka se viitisen kiloa tuntuu ja näyttää peilissä ja varsinkin valokuvissa ainakin kahdeltakymmeneltä kilolta. Suunta on kuitenkin yhä oikea ja hauikset isommat.

Vaatekomeroprojektin jäljiltä kämpässäni on tällä hetkellä viisi muovikassillista vaatteita menossa keräyslaatikoihin, yksi vajaa(hko) jätesäkillinen vaatteita menossa roskiin ja kaaos. Yritän tiristää vielä vähän lisää vaatteita kierrätykseen laittaessani noita takaisin hyllyille, sillä tuo määrä on vieläkin aivan liiallinen. On vaan niin paljon vaatteita, joilla on olevinaan jotain tunnearvoa tai sitten ne ovat ihan kivoja. Mutta saisin varmaan seuraavan vuoden pukea päälleni joka päivä eri asun eikä yhtenäkään päivänä tarvitsisi laittaa samaa yläosaa kuin edellisenä päivänä. Alaosien kanssa en ole koskaan ollut yhtä holtiton, vaan housuja ja hameita on ainoastaan muutama sopiva. Suurin osa t-paidoistani yms. on ostettu yli viisi vuotta sitten. Nykyisin olen maltillisempi, joskin yhä impulssiostelija. Nyt ostelen vain lähinnä vaatteita, joita myös pidän.

Täytynee jatkaa projektia ennen illan ilonpitoa.

What would Layne do?

Alice in Chainsin uutta sinkkua pukkaa jälleen. Meinasin ensin postata tämän Facebookiin, mutta sanottavaa tuli niin paljon, että päätin vaihtaa foorumia.

No, laittakaa tästä soimaan ensin:



Tykkään tuosta biisin alusta ja noista kitaroista ihan sairaasti, mutta... Harmittaa vaan niin paljon, että homma tavallaan joko vesittyy tai kuivuu kasaan siinä vaiheessa kun laulu alkaa.

Vanhassa Alice in Chainsin tuotannossa en ole tykännyt yhtään niin paljon niistä kappaleista, joissa Jerry Cantrell laulaa ainakin osan kappaleesta (Over now, Heaven beside you) ja Layne lähinnä taustoja. Loppua kohden niitä alkoi tulla yhä enemmän. Uusi laulaja (se on aina uusi, vaikka olisi ollut bändissä jo 20 vuotta) William DuVall kuulostaa valitettavasti enemmän siltä Cantrellin tuotannolta kuin Laynen. DuVallin ääni on ihan ok, kuten koko jäbä muutenkin, mutta onhan se nyt tylsempää ja jotenkin aikuisempaa rokkia kuin Laynen aikana. Kukaan nyt ei vaan pysty painimaan samassa sarjassa Layne Staleyn kanssa.

Haluaisin niin kovasti tavoittaa vielä sen vanhan Alice in Chainsin hengen välillä. Tämä ei tietenkään ole kenenkään vika sinällään, koska kuka käski Laynen hitaasti ottaa hengen itseltään. Mutta silti. Nggggghhhhhh. Harmittaa.

Totta kai ostan sen uuden levyn, kunhan se ilmestyy. Luotan siihen, että sieltäkin joku helmi vielä löytyy.

Olet nuori ja kaunis mutta kuka se on kun huutaa

Anonyymi vinkkasi ja linkkasi vauva.fi:n keskusteluun aiheesta millainen nainen jää miehettä. Koska on äärimmäisen tärkeää olla jäämättä miehettä, niin keräsin tähän listaan ne merkittävimmät viat naisissa:

• ujo
• lesbo (lienee itsestäänselvyys)
• sairaalloisen ylipainoinen
• sulkeutunut
• kummallinen 
• ruma
• nirso
• ei tee aloitetta
• tylsä
• tuhti
• ei osaa meikata
• epätoivoinen
• yli 30-vuotias (auts!)
• ällöttävä ripustautuja
• itsekeskeinen
• jätkämäinen
• pahalle haiseva
• ei ajele karvojaan
• keltaiset hampaat
• feministi-vihervasuri
• kamala tyyli
• omistaa kissoja 
• omistaa koiria
• viinaanmenevä
• tyhmä
• white trash
• hankala luonne
• pidempi kuin normaali (wtf?)
• pitkä ohut tukka (onneksi omani on paksu)
• laittaa baariin bootcut-farkut
• huono maine (eli jaellut ympäriinsä)
• harmaavarpunen 
• perusnegatiivinen asenne
• kontrollifriikki
• vainoharhainen
• nipottaja
• huumorintajuton
• kyvytön flirttailemaan
• huono itsetunto
• vaatimaton ulkonäkö

Listasta taitaakin puuttua vain kauniit, hoikat, älykkäät ja hauskat naiset.

Onhan tuossa ihan järkeenkäypiäkin ominaisuuksia, mutta osa sitten taas... Miksi minusta tuntuu, että kauneus hyvittää aika monia noista listatuista ominaisuuksista? Jos on kaunis nainen, niin saa olla tylsä, tyhmä ja itsekeskeinen, ja silti miehiä riittää.

Omalla kohdallani erityisesti nuo kissat ja bootcut-farkut sattuivat sydämeeni. Itsehän en muun mallisia farkkuja suostu päälleni pukemaan kuin bootcutit, mutta ehkä olenkin sitten auttamattomasti ulkona muodista ja tanttamainen. Niin ja tuo yli 30-vuotias myöskin liippasi kovin läheltä. Että ehkäpä noissa tosiaan on se perimmäinen syy, miksi olen sinkku.

Jos vakavasti puhutaan, niin ihan oikeita syitä sinkkuuteeni ovat varmastikin ujouteni ja se "tuhtius", vaikka molemmat ovat kyllä koko ajan väheneviä ominaisuuksia minussa. Ja sitten tietysti se, että olen mahdottoman huono ja hidas kiinnostumaan kenestäkään. Nekin harvat, jotka tällä hetkellä voisin kelpuuttaa miehekseni, ovat jossain aivan muualla kuin samalla paikkakunnalla. (Huomatkaa, että en siis ole toivottoman kranttu, koska käytin kuitenkin monikkoa). 

Ja sitten miehet vielä väittävät, että valta on naisilla. 

But I still haven't found what I'm looking for

Hakusanalistausta taas vaihteeksi:

• jäähdytysnesteen juominen (en suosittele, koska se maistuu pahalta)
• ilmaisia käpytikan kuvia (ei löydy mun blogistani! maksaa tonnin! varkaitakin olette!!!)
• piisamit söivät aake kallialan (no voi pahus, ja justiinsa kun ne pääsivät sopuun PPP:n kanssa)
• tummat miehet ihastuvat vaaleahiuksisiin naisiin (voihan se olla niinkin, jos blondius on heille eksoottista, tuskin mikään sääntö kuitenkaan)
• tommi liimatainen ja naiset (luultavasti tykkäävät toisistaan)
• laineilla keinui pieni lautta vain (siellä mä ystäväni nähdä sain, muuuuustavalkoisen viiiille viiiiluiseeeeen...)
• (x) rasti ruutuun (jos olisin google, niin antaisin vastaukseksi samanlaisen kuin Facebook joskus, että palvelin on hämmentynyt pyynnöstäsi eikä enää tiedä kuinka jatkaa)
• unentulkinta kynttiän ostaminen (en tiedä mikä on kynttiä, hehheh, mutta sanoisin, että säästä rahasi)
• itsekseen puhuvat työkaverit (pitäisi toimittaa hoitoon välittömästi)
• eksä ei ikinä (ei niin)
• vetskari lujilla (toisinaan, varsinkin joulun jälkeen)
• prokrastinaatio painonhallinta (maanantaina aloitan laihdutuskuurin, nyt saan vielä herkutella, tuttua juu)
• bärtil jaska fiksa mit (jag förstår inte, mutta bärtil ei taida jaskaa herätä talviunilta)
• tämä on viimenen kerta kun kirjotan (no voi, sepä surullista, ja päätit sitten tehdä sen googleen)
• pinnallinen jakorasia (no nyt tulit oikeaan paikkaan)
• avasin putelin (wohoo!!!)
• mitä? missä? yrityksen nimi tai hakusan (ok...)
• jutta urpilainen alasti (no tämäpä oli uutta, Miia Nuutila on saanut kilpailijan)

Jatkuu ensi numerossa.

Täältä haetaan myös usein eläintä, jolla on raidallinen ja pitkä häntä. Luulen, että tarkoitatte kissamakia.

 Kuva: Crypto Mundo

Jotenkin muuten tosi ärsyttävää, että soi Anna Puu päässä koko ajan, kun joka toinen bloggaaja on kirjoitellut jostain rakkauden säännöistä viime päivinä. Argh.

I don't care if your world is ending today because I wasn't invited to it anyway

Tässä on viime aikoina ollut useampiakin uutisia, joista en oikein osaa olla mitään mieltä. Kyllä, siis aivan totta. Minä, mielipideautomaatti, en jaksa muodostaa mielipidettä. Jotenkin näistä asioista jauhaminen väsyttää. Olkaa hiljaa. Menkää pois.

Ensinnäkin on tämän yhden opettajan potkut, joka jakaa ihmisiä kahteen leiriin. Toisten, ilmeisesti valtaosan mielestä opettajan potkut oli huutava vääryys ja adressia on allekirjoiteltu. Toiset taas ovat sitä mieltä, että aikuinen ei saa provosoitua, kun kyseessä on kuitenkin lapsi. Tiedän, että lapset ovat nykyisin varsinaisia perkeleitä (kiva yleistys), mutta ei opettajatkaan aina ole ihan täysin puhtaita pulmusia. Voisiko siihen olla joku syy, että oppilaat provosoivat juuri tuota opettajaa? Miksi koulun rehtori ei puolustanut opettajaa? Minä en ainakaan tiedä tapahtumasta mitään muuta aivan varmasti kuin sen, mitä videolta näin. Siinä miesopettaja tönäisee poikaa aika vauhdikkaan näköisesti. Saattaa olla, että poika ansaitsi sen, en tiedä. Mutta sen tiedän, että jotain tarvitsisi tehdä ennen kuin olosuhteet kouluissa muuttuvat täysin mahdottomaksi sekä opettajille että niille kilteille oppilaille.

Ja sitten on nämä keskoskaapit ja lastensairaalat. Toiset keräävät rahaa hyvään tarkoitukseen ja toiset huutavat että ei ei EI niin saa tehdä, koska sitten verovaroilla ei kustanneta enää ikinä mitään muuta kuin isojen ja rikkaiden herrojen rantalomia. Molemmat puolet ovat mielestäni oikeassa. Mutta eihän se voi mennä niin, että ainoa tapa muuttaa asioita tai tehdä ylipäänsä mitään on äänestäminen. Oma luottamukseni poliitikkoihin on ainakin niin heikossa, että en ihan oikeasti usko äänestämisen kauheasti vaikuttavan mihinkään. Ehdokkat lupailevat silmät ja suut täyteen kaikkea ennen vaaleja ja kas, valituksi tultuaan asiat tuppaavat unohtumaan.

Olen samaa mieltä siitä, että yhteiskunnan varojen pitäisi riittää uuteen lastensairaalaan ja riittävään määrään keskoskaappeja. Samoin jokainen sairaus pitäisi hoitaa asianmukaisella nopeudella ja vanhuksille taata arvokas loppuelämä. Mutta jos päättäjillä ei ole halua ohjata varoja sinne suuntaan, niin ei siihen peukaloiden pyörittely mitään auta. Ja sitten kun joku yrittää jotain, niin homma tyrmätään täysin.

Saatoin yllä onnistua muodostamaan nyt sitten jonkun mielipiteen näistä asioista, mutta en oikein ole varma. Tämä taisi olla pisin kirjoitukseni aiheesta: "minulla ei ole mielipidettä tästä asiasta". Se kuuluu samaan sarjaan kommenttien "tämä asia ei kiinnosta minua yhtään, mutta kommentoinpa silti pari sivullista tekstiä" ja "en tiedä asiasta mitään, mutta tykkään silti neuvoa muita" kanssa.

Who are you to wave your finger?

Jotkut pitkäaikaisimmat lukijani ehkä tietävät, että inhoan Bon Jovia melkolailla sydämeni pohjasta. Joten sikäli tämä asia ei kosketa minua, mutta tuohdunpa nyt kuitenkin joutessani.

Joskus viime syksynähän Bon Jovi pöyristyi Rolling Stonesin lippujen hinnoista ja lupasi pitää omien lippujensa hinnat aisoissa, niin että persaukisetkin pääsevät keikalle. HAH. Sallikaa mun nauraa.

Nythän Bon Jovi on tulossa toukokuussa Tampereelle. Halvimmat kenttä- ja istumapaikat ovat palvelumaksuineen 92,50 euroa. Kuulostaa aika suolaiselta, mutta eipä tuo vielä mitään. Jos haluaa kentällä hieman lähemmäksi lavaa, niin liput maksavat jo 102,50 ja jos haluaa aivan lavan eteen, niin liput maksavat 152,50 euroa. Siis seisomaan. Kentällä. Aivan käsittämättömän törkeätä.

Vielä käsittämättömämpää on se, että Bon Jovin keikalle myydään jotain golden diamon super vip -lippuja hintaan 332,50 euroa! Siis kolmejumalautasataakolmekymmentäkaksi euroa ja viisikymmentä senttiä!!! En tiedä mitä tuohon hintaan saa, mutta sietäisi kyllä saada jo yön jonkun bändin jäsenen kanssa. Siis aivan sairasta.

Jotenkin tuntuu, että bändiltä on tässä kohtaa unohtunut se edellisen syksyn pöyristyksensä vai vetääkö Live Nation ihan sairaasti välistä?

Minua lohduttaa kyllä kovasti se, että en koe pienintäkään tarvetta päästä kyseiselle keikalle. Itse asiassa minulle saisi maksaa useita satasia, että menisin paikalle. Harkitsen kaupungista poistumista kyseisen keikan ajaksi, sillä kotini sijainti kuitenkin pakottaa minut kuulemaan sen. Ja vieläpä ihan ilmaiseksi.

Ai niin. Sen kiertueen nimi on "Because We Can". Selittää ehkä myös lippujen hinnoitteluperiaatteen.

Rock rock.


Ps. Saan myös outoa tyydytystä siitä, että viime kesän Red Hot Chili Peppersin keikan (halvemmat) liput myytiin loppuun alta aikayksikön. Bon Jovin keikalle saa vieläkin lippuja, jos jostain käsittämättömästä syystä joku haluaa.

Kriisistä kriisiin kuljen komein askelin

Eilen kahvilan nuori naismyyjä kehui t-paitaani. Kyseinen paita on Led Zeppelinin kiertuepaita vuodelta 1977. Myyjä kysyi, että onko se ihan oikein vanha vai uusi. Tuotin pettymyksen kertomalla, että kyseessä on uusiotuotantoa. Jäin miettimään, että olisiko tuon minua todennäköisesti nuoremman kahvilatyöntekijän mielestä ollut mahdollista, että olisin ostanut tuon paidan aitona joskus nuoruudessani. Enhän ollut vielä syntynytkään 1977!

Olen viettänyt hyvin epäalkoholistista elämää tämän alkuvuoden. Olen nyt ostanut kolmesti eri kaupoista erilaisia mietoja alkoholivalmisteita eikä minulta kertaakaan ole kysytty papereita. Tämähän ei muuten riipisi sieluani, mutta kun nykyisin kaupoissa on se sääntö, että kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä kysytään paperit. Kuten tiedätte. Myönnän, etten ole enää alle 30-vuotias, mutta koska olen ikäni näyttänyt itseäni nuoremmalta, on tämä melkoinen järkytys. Rupsahdus on väistämättä tapahtunut. Eilen näin, miten Stockmannin myyjä sekunnin sadasosan arvioi ikääni ja sen jälkeen päästi minut jatkamaan ilman sen ihmeempiä todisteluita. Vilkaisin itseäni peilistä ja näytin kyllä toden totta vanhalta ja väsyneeltä.

Erikoista tässä on se, että työkaverini, jotka eivät olleet nähneet minua viime kesän jälkeen kehuivat kovasti uutta (tai uusio-) olemustani ja sanoivat minun näyttävän pirteältä ja kymmenen vuotta nuoremmalta. Että mitenkähän vanhalta ja väsyneeltä olen näyttänyt sitten viime kesänä? Nelikymppiseltä? Apua.

Eilen tajusin, että olen ollut nuorempana ilmeisesti melko itsevarma omasta ulkonäöstäni. Tai en ainakaan kauhean kiinnostunut siitä. Seurustelin eksän kanssa melkein viisi vuotta eikä hän tainnut kertaakaan koko suhteen aikana (eikä sitä ennenkään) sanoa minua kauniiksi. Ainakaan en muista. Eikä se välttämättä tarkoita, etteikö hän olisi pitänyt minua kauniina, hän ei vaan ehkä nähnyt aiheelliseksi sanoa sitä ääneen. Sen verran pohjalaisverta taisi virrata suonissaan. Ja mikä jännittävintä, asia ei vaivannut minua yhtään! En koskaan järjestänyt mitään itkukohtauksia, että pidätkö sä mua kauniina ja vää, mä olen susta ihan ruma! Hämmentävää.

Nyttemmin minusta on tullut paljon ulkonäkökeskeisempi ja samalla myöskin epävarmempi omasta ulkonäöstäni, vaikka voisi luulla tämän elämäntaparemontin vaikuttaneen juuri päinvastoin. Tulinkin eilen yhden ystävän avustamana siihen tulokseen, että minusta on vihdoin tullut Oikea Nainen^TM.

Olen tiennyt, että on kolmenkympin kriisi ja neljänkympin mikä lie, mutta enpä osannut arvata, että tässä välissä tulisi 35 vuoden välikuolema. Lisäksi pahoin pelkään, että tämä on nyt se ikä, kun alan olla liian vanha itseni ikäisille miehille.

Miksi se sitten on niin kamalaa vanheta? En minä vaan tiedä! Syytän tästä mediaa ja Hollywoodia! Tai ei kai se olisi kamalaa, jos vanhenisi silleen kauniisti, kuten jotkut tekee.

Just asking for a moment of peace, please

Kuva: zenplicity.org

Koin tänään pikaisen valaistumisen hetken ja päätin ruveta paremmaksi ihmiseksi. Läpeeni hyvähän minä olen aina ollut, mutta ehkä hiukan ärhäkkä ja kärkäs. Tänään kuitenkin tajusin, että kun joku toinen ihminen ärsyttää minua, niin todennäköisesti hän ei tee sitä tahallaan. Siis ihan vaan ärsyttääkseen minua.

Oikeastaan tämä valaistuminen tapahtui tänään vessassa, kuten näihin tiloihin hyvin sopii. Minulla on täällä töissä ollut pari juttua siivoojan toimintatavoissa, jotka ärsyttävät minua. Toisen voisi vaan tehdä paremmin (eli eri tavalla)^(* ja toisesta olemme käyneet pitkää henkien taistoa. Tänään, kun huomasin siivoojan taas voittaneen yhden erän, päätin antaa olla. Joo, ihan tosi! Sen sijaan, että jurputtaisin selän takana (tai antaisin rakentavaa palautetta päin naamaa), minä vaan luovutin ja sanoin itselleni, että mitä väliä. Jotenkin tuli heti itsellekin helpompi olo, koska asialla ei todellakaan ole mitään väliä.

Samalla tajusin, että jos esimerkiksi joku kuntosalilla on juuri siinä laitteessa, mihin minä haluaisin mennä, hän ei tee sitä minun kiusallani. Tai jos kaupungilla tai bussissa joku hemmetin tunari toikkaroi ja hankaloittaa elämääni, hänkään tee sitä ärsyttääkseen juuri minua. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö ihmiset sen jälkeen enää olisi tyhmiä tai hemmetin tunareita. Aika moni on. Ajattelin vain säästää omia hermojani.

Teoriassa olen luonnollisestikin tiennyt tämän aina. Ihan niin itsekeskeinen en ole, että kuvittelisin universumin pyörivän akselini ympärillä. Käytännössä olen kuitenkin kerännyt hyvää vitutusta aina ja kaikista tyhmistä ihmisistä. Ajattelin kokeilla tästä eteenpäin olla keräämättä ja antaa asioiden vaan olla, jos on ollakseen. Frasierista tutuksi tulleella taktiikalla aion kuvitella punaisen ilmapallon leijumaan jonnekin kauas pois ja ärsytys olisi ilmapallon mukana pois tiessään.

Aion silti jatkaa täällä blogissa(kin) tutuksi tulleella kyynisellä ja sarkastisella asenteella, koska joku roti maailmassa täytyy kuitenkin olla.


*) Siivooja pyyhkii illalla vessanpytyn istuinrenkaan kostealla ja jättää renkaan ylös istuimen kantta vasten niin, että kun aamulla siihen istuu, on istuinrengas yhä kostea. Se se vasta on ällöttävää. Ehkä jatkossa ärsytyksen sijaan vain kuivaan sen istuinrenkaan ennen kuin istun.