31. lokakuuta 2014

The long and winding road

Leikin tuossa kotipsykologia itselleni omalla sohvallani maaten ja tulin lopputulokseen, että minulla on aivan älyttömän voimakas hylätyksi tulemisen pelko. En edes uskalla päästää ketään lähelleni, ainakaan kovin helposti, koska mitä enemmän avaan itseäni, sitä enemmän se mahdollinen hylkääminen sitten sattuu.

Vaikka on tosi väsynyttä syyttää kaikesta vanhempiaan, niin pahoin pelkään, että tämä kyllä juontaa juurensa lapsuudestani. En epäile, etteivätkö he olisi välittäneet minusta lapsena, mutta... no, ne sota-ajan traumat varmaan periytyvät sukupolvelta toiselle. Vaikea murtaa vanhoja kaavoja, jos itsekään ei ole saanut läheisyyttä lapsena.

Äiti on varmasti halannut ja pitänyt sylissä, kun olen ollut niin pieni, etten sitä voi muistaa. Isompana nuo hetket olivat kovin harvassa. Kai niitä oli, mutta en muista niitä. Sen sijaan muistan useammankin kerran itkeneeni yksin jossain nurkassa ja toivoneeni, että edes joku välittäisi ja ottaisi syliin. Nykyisinkin itken lähinnä yksin ollessani ja toivon, että joku ottaisi syliin. Ei sitä tapahtunut lapsena eikä sitä tapahdu tänä päivänäkään.

Isompana sitten, kun äiti yritti koskettaa, muistan toistuvasti torjuneeni yritykset sähähtämällä "älä koske". Poden siitä huonoa omaatuntoa, mutta minkäs tein. Jos sitä ilman jäi silloin kuin sitä eniten olisi tarvinnut, niin ei kai sitä murkkuiässä pysty enää vastaanottamaan. Vasta joskus ollessani päälle kolmekymppinen muistan äidin halanneen, mutta ei se ollut meille kummallekaan luontevaa. Minulle se ei ole luontevaa vieläkään, mutta teen sitä kyllä enemmän kuin ennen. Miestenkin taholta olen saanut torjuntoja silloin, kun läheisyyttä olisin eniten kaivannut. Sitten ihmetellään, kun kovetan itseni enkä "enää rakasta".

Tänään tapahtui neljä ihan älyttömän pientä ja naurettavaa asiaa lähes peräjälkeen. Normaalisti en pikkuasioista hajoile, mutta neljä on aika suuri lukumäärä tunninkin sisällä, saati sitten vartin. Ja sitten sukellettiinkin syviin vesiin. Tässä nyt sitten käsittelin yksikseni asiaa ja totesin, että kaikissa näissä pikkujutuissa koin tulevani hylätyksi. Tai etten kelvannut. Minusta ei tykätty. Vaikka järki sanoo toista, niin tunne on vahva ja musertava.

Taustatiedoksi kerrottakoon, että jouduin eilen tekemään raskaan päätöksen ja viemään kissani viimeiselle piikille, joten en muutenkaan ole henkisesti vakaimmillani tällä hetkellä. Eikä nuo toiset osaa lukea ajatuksiani. Eivät ne tyypit tienneet, että juuri minä olisin kaivannut kipeästi sitä huomiota, jonka ne mahdollisesti antoivat toisaalle. Tai että minun sivuuttamiseni juuri sillä hetkellä sattui ihan tavattoman paljon. Tavallista enemmän.

Tässä tarinassa varmaan piilisi joku viisaus, mutta olen aivan liian väsynyt ja päänsärkyinen kaivamaan sitä teille esiin. Koittakaa itse hoksata.






"After all... tomorrow is another day."

24. lokakuuta 2014

Bad to the bone

Eniten vituttaa kaikki, tai ainakin noidannuoli (luotettava lääketieteellinen kotidiagnoosini). Johan tässä kaksi vuotta ehdinkin nostella rautaa ilman mustelmaa suurempia vammoja. Niitä mustelmia tosin on sitten ollut senkin edestä.

Alaselkäni on vihoitellut pari viikkoa, mutta keskiviikkona muistan ajatelleeni, että onneksi siihen ei satu enää. Sitten menin salille ja vedin selkätreenin. Tunsin kuinka alaselkään sattui treenin aikana, mutta koska vihoittelua oli tosiaan jatkunut jo pari viikkoa, en oikeastaan noteerannut sitä sen enempää ja jatkoin treenin loppuun asti. Kotiin päästyäni kipu yltyikin sitten aivan uusiin mittasuhteisiin enkä enää pystynyt edes kävelemään suorassa. Saati istumaan taikka kumartumaan.

Keskiviikkoilta menikin sitten lähinnä sängyssä maatessa jalat 90 asteen kulmaan nostettuna. Buranaa, Voltarenia ja lämpöä. Eilen uskalsin jo lähteä ulos kävelemään. Se onnistui ihan hyvin, lukuunottamatta paria kertaa, kun selkä nytkähti siihen malliin, että silmissä näkyi tähtiä ja polvet meinasi pettää alta. Tänään tuntuu jo melko valoisalta, mutta vieläkään en (tietenkään) voi mennä treenaamaan.

Kuten jo toisaalla sanoin, treenaamatta jättäminen vaatii paljon enemmän henkistä kanttia kuin treenaaminen. Ja sitä itsekuria ja tervettä järkeä. Ei ole homma eikä mikään lähteä sinne salille, mutta olepa tässä minuna ja tajua, että loppuviikon treenit ja balance jää nyt auttamatta väliin. Voi miten monia tekosyitä pääni onkaan jo keksinyt, miten voisin mennä salille (eihän rintatreenissä tarvita selkää jne.), mutta onneksi pelko jostain vielä pahemmasta selkävammasta ja näin ollen myös pidemmästä treenitauosta, on voittanut. Mutta kyllä ahdistaa.

Samalla myös pelottaa se treenien jatkaminen. Mitä jos tämä tapahtuu uudestaan? Mitä jos seuraava kerta on vielä pahempi? Tarvitsisiko oikeasti mennä lääkäriin? Lihasrelaksantit olisi kiva juttu ainakin olla olemassa.

17. lokakuuta 2014

I want to live where soul meets body

Olen tässä ajatellut lihaksia, kuten ilmeisesti aika moni muukin näinä aikoina. Luin tuon Lihastohtoria koskevan jutun Hesarista ja takerruin lauseeseen "... lihaksista tuli muutama vuosi sitten koko kansan muoti-ilmiö".

Muoti-ilmiössä en sinällään näe mitään pahaa, mutta vähän ärsyynnyn siitä kun tiedän, että minut kuitenkin heitetään tuohon samaan lokeroon. Vaikka itse koen olevani täysin irrallinen tuosta muoti-ilmiöstä. Tämä vaan sattui tapahtumaan samaan aikaan.

Silloin 3,5 vuotta sitten, kun aloin käydä nykyisellä salillani, ei ollut vielä mistään muoti-ilmiöstä hajuakaan. Tai ehkä haju oli, mutta ei minulla eikä siitä puhuttu 24/7 sosiaalisessa mediassa. Oikeastaan oma harrastukseni alkoi jo viime vuosituhannen puolella (jo muinaiset roomalaiset jne.), olen aina tykännyt käydä salilla, mutta tuossa välissä tuli kymmenisen semmoista hiljaisempaa ja pimeämpää vuotta. Sitten päätin tehdä asioille jotain ja liityin kuntokeskuksen jäseneksi. Sitten hinkkasin vuoden ihan säälittävällä treeniohjelmalla enkä saanut minkäänlaista tulosta aikaiseksi. Vuoden jälkeen päätin muuttaa ruokailutottumuksiani, koska totesin ettei se pelkkä treeni tee mitään, ja aloin käydä BodyPumpissa.

Puolen vuoden kalorien laskemisen ja pumppailun jälkeen eteeni tipahtikin sitten varsinainen taivaan lahja, jos nyt tällainen pakana näin voi sanoa. Sillä tavalla projektini toki liittyy tähän muoti-ilmiöön, että siinä vaiheessa ketjuille alkoi tulla näitä pt-palveluita ja kun ilmaiseksi sai testata, niin mikäpäs siinä. Kuntosaliketjujen personal trainereista ei ole aina pelkkää hyvää sanottavaa (ihan jokainen pt ei ole hyvä siinä mitä tekee), mutta omalla kohdallani kävi hurjan hyvä säkä ja sain niin pätevän kaverin, ettei mitään rajaa. Ja loppu onkin historiaa.

Ja sitten on se fitness. Kai nyt kaikki tajuavat, että minulla ei ole mitään tekemistä varsinkaan sen kanssa?! Treenaan kuin miehet, treenivaatteissani ei missään lue esim. Better Bodies ja ruokavalionikin on varsin epäfitness. En myöskään ole aikeissa kouluttautua pt:ksi, kuten vähintään joka toinen fitness-bloggaaja tai muuten vaan asiaan hurahtanut. Minä olen treenannut nyt kunnolla sen kaksi vuotta ja tunnen yhä olevani aivan kuutamolla noissa asioissa (huonomman pt:n kanssa tuntisin varmaan olevani jo aivan pro). Vaikea uskoa, että kukaan jonkun vuoden fitness-beibeilyn jälkeen olisi pätevä ohjaamaan muita. Myönnän kyllä, että tunnen nykyisin valtavaa halua sekaantua toisten treenaamiseen, mutta yritän mahdollisimman pitkälle pitää turpani kiinni, etten olisi tosi ärsyttävä tyyppi.

Televisiossa on tullut uusintana noita Jutta ja Puolen vuoden superdieetit -jaksoja ja olen niitä katsellut. Kylläpä onkin kyrpinyt ohjelmaa katsoessa, kun järjestään naiset laitetaan siinä hinkkaamaan sitä jalkaprässiä tai korkeintaan kyykkäämään Smithissä, mutta annas olla kun vuorossa oli mies, niin jo vain se laitettiin kyykkäämään ja mavettamaan niin kuin normaalit ihmiset. Miksi? Kyllä nainen pystyy kyykkäämään perseen lattiaan vapaalla tangolla siinä missä mieskin. Toki käytän itsekin prässiä tai Smithiä (jälkimmäistä lähinnä muuhun kuin kyykkäämiseen), mutta kyllä kyykky on aina kyykky. Luin muuten eilen jostain, että joku 95 % noista dieettaajista on vuodessa-parissa takaisin siinä kunnossa, mistä lähtivät ennen superdieettiä. Varsin järkevää. Oma proggikseni on nyt kestänyt jo pari vuotta (tiukemmalla itsekurilla olisin hieman nopeampi) ja kuten pt:ni taannoin sanoikin: "tämä ei ole mikään puolen vuoden superdieetti". (En ole aivan varma oliko se hyvä vai huono asia, mutta otin sen hyvänä. Eipähän nahka jää tyhjänä lerpattamaan ainakaan.)

Zepan blogissa saman artikkelin yhteydessä puhuttiin siitä, että suurimmalle osasta taviksia urheilu on se välttämätön paha, ei-kiva, johon käytetty aika on pois jostain kivemmasta. Ja sitten on ne pro:t, kuten tämä Lihastohtori, jotka ei tajua meitä taviksia. Huomaan olevani taviksena valtavan onnellisessa asemassa tässä kohtaa, koska itsehän nautin liikunnasta aivan valtavasti jokaisella suomullani. Täytyy tietysti korostaa, että nykyään, koska ennen en tietenkään nauttinut, kun en vittu jaksanut mitään. Mutta sitten kun rupesi vaan tekemään, niin siitä huomasi saavansa nautintoa, vaikka välillä se ihan hirveätä rääkkiä onkin. On se endorfiini vaan ihmeellinen aine. Eikä sen aina tarvitse olla edes hirveätä rääkkiä. BodyBalancessa nautin melkein eniten tasapaino-osioista, kun huomaa oman tasapainonsa kehittyvän koko ajan ja pystyy tekemään kropallaan asioita, joita ei ennen olisi voinut kuvitellakaan. Kävellessänikin (silleen reippaasti) saan kiksejä siitä, kuinka tunnen pakaroiden ja takareisien työskentelevän vaivatta. Mutta yritän toki parhaani ymmärtää, että kaikilla se ei näin ole eikä liikunnasta saa hirveitä kiksejä.

Disclaimerina tähän loppuun on tietysti sanottava, että vaikka en pidä ollenkaan pahana sitä, että kuntoilusta on tullut muoti-ilmiö, niin ei silti pidä unohtaa sitä hengenravintoa. Lukekaa kirjoja, kuluttakaa kulttuuria, sivistäkää itseänne. Niin minäkin teen. En siis omasta mielestäni ainakaan ole muuttunut yhtään sen pinnallisemmaksi tai tyhmemmäksi (mitä nyt tyhmetyn salilla aina täydellisesti, mutta onneksi aivotoimintani on ulkoistettu pt:lle), vaikka vähän palvonkin tätä maallista temppeliäni. Ennen pidin ruumiini tyytyväisenä syömällä kaikkia herkkuja, nykyään ruumiini pitää minut tyytyväisenä olemalla voimakas ja jäntevä.



Ps. Tämä kirjoitus oli vähän niin kuin ne minkä tahansa bändin "oikeat" fanit, jotka tykkäsivät siitä jo ennen kuin niistä tuli kuuluisia ja myivät itsensä markkinakoneistolle... Ja luultavasti olen sönköttänyt aiheesta ennenkin, mutta sisäinen teletappini ei saa tarpeekseen toistosta.

Pps. Pakko silti sanoa, että Kissi Vähä-Hiilari on Putouksen paras hahmo.

Ppps. Päätän sekavan rupatukseni tähän, muuten tämä kirjoitus ei näe päivänvaloa koskaan (ei se nytkään tosin näe, koska ulkona on säkkipimeätä) ja paikkailen sitten kommenttilaatikossa mahdollisia tekstissä esiintyviä epäjohdonmukaisuuksia tai suoranaisia valheita. 

13. lokakuuta 2014

Fat bottomed girls you make the rockin' world go round

Katselin tuossa muutamia vuosia vanhoja kuvia itsestäni ja kerta kaikkiaan kauhistuin siitä, miltä näytin niissä kuvissa. Lähinnä siis kasvojen osalta. Tässä nämä pari vuotta puurtaessani en varsinaisesti ole huomannut muutosta muualla kuin siinä, että vaatteet putoavat päältäni. Kasvoni ovat mielestäni pysyneet koko ajan samana, mutta nyt joku ovelampi kaveri on käynyt muuttamassa niitä vanhoja kuvia niin, että kasvoni ovat niissä ehkä tuplasti pyöreämmät kuin tänään.

Minulla on tällä hetkellä täysin kadoksissa sellainen realistinen oma kehonkuva. Luultavasti se on kyllä aina ollut. En todellakaan ymmärrä minkä kokoinen olen. Kerran sanoin ääneen, että Jari "Bull" Mentulan hauis on yhtä paksu kuin minun reiteni, niin minulle naurettiin, että ei kai reiteni nyt niin paksut ole. Omasta mielestäni ne ovat, eikä silleen hyvällä tavalla (eli että se olisi lihasta eikä läskiä). Viime viikolla näin myös itsestäni videota tekemässä takakyykkyä. Vaikka perimmäinen tarkoitus oli se tekniikka, kiinnitin silti huomiota myös siihen, että minua ei ahdistanut nähdä itseäni siinä videolla, koska kroppani näytti ihan ok:lta. Joskus on käynyt niinkin, että jos näen itseni peilistä vain kaulasta alaspäin, en välttämättä ole tunnistanut itseäni.

Viikonloppuna tajusin, että minulla on yhä lihavan tytön identiteetti ja itsetunto, vaikka en olekaan enää kuin "melko tanakka", kuten anonyymi asian hiljan ilmaisi (suomeksi: lähes normaalipainoinen). Olin lauantaina baarissa, jossa minua lähestyi mieshenkilö. Kysyin tyypiltä olenko hänen tiellään, kun hän tuli eteeni seisomaan ja jäi tuijottamaan. En kuulemma ollut. En nyt sano, että tyyppi olisi ollut liikkeellä mikään vilkkusilmäisyys mielessään (en tiedä, mä en todellakaan tiedä...), mutta joka tapauksessa. Jälkeenpäin ajattelin, että on melko epänormaalia kuvitella ensimmäisenä olevansa tiellä, jos joku tulee baarissa juttelemaan. Tajusin, että pidän itseäni edelleen rumana läskinä, jota lähestytään korkeintaan sen takia, että kaveri on hyvännäköinen. Sitten tulin kotiin ja katsoin peiliin ja yllätyin, kun sieltä ei katsonutkaan takaisin se lihava tyttö.

Edellä mainittu tyyppi oli yksi illan artisteista (ei mikään julkkis, en iske nimiä tiskiin tässä) ja itse asiassa minusta tuntui, että hän katseli minua sieltä lavaltakin aika paljon, mutta tämä kortti jäi nyt kääntämättä, koska keikan jälkeen bändi jumitti ja minä lähdin pois. Sitä paitsi harmillisella tavalla minun kohteenani oli aivan toinen tyyppi samaisesta bändistä, jonka kanssa tosin jäi katsekontaktit ja sen sellaiset saavuttamatta, koska olen aivan onneton miesasioissa, vaikka minulla olisi ollut tuhannen taalan tilaisuus lähestyä tyyppiä. En oikeasti osaa pokailla ketään ja jäädyn ihan täydellisesti enkä saa sanaa suustani itseäni viehättävän tyypin läheisyydessä (mikäli emme siis tunne etukäteen). En vaan uskalla lähestyä miehiä. Tämän toisen tyypin kanssa ei ollut ongelmia puhua, koska en ollut lähtökohtaisesti hänestä kiinnostunut.

Huokaus. Jos ihmisrodun jatkuminen olisi minusta (ja kaltaisistani) kiinni, niin me oltaisiin kuoltu sukupuuttoon jo aikoja sitten.