31. heinäkuuta 2012

31. toothbrush


Olisi varmaan aika vaihtaa uuteen.

Ps. Mun Sloganizer on rikki?

30. heinäkuuta 2012

Elokuu sä näytät yössä muuttuneen


Ne elokuun kuvahaasteen aiheet! Yhä jatketaan, minkä jaksetaan.

30. calm


Tyyni, rauhallinen, levollinen, sees... Eivätköhän nuo sovi jollain tavalla myös Veeti Kallioon.

Fuck off and die


Jotkut ihmiset ovat kuin luotuja siihen, että ne saavat yhdellä sanalla pilattua toisen päivän. Eikä kyse ole edes siitä mitä sanoo, vaan miten sen sanoo. Minulla oli ihan hyvä aamu. Nyt vituttaa kuin pientä eläintä. Joskus harmittaa, etten ole sitä tyyppiä, joka napauttaa välittömästi takaisin samalla mitalla ja vähän enemmälläkin. Todennäköisesti omalla luonteellani pysyy kuitenkin paremmin väleissä ihmisten kanssa. Ainut ongelma on vaan se, että kerään sitten sisääni tämmöistä vihapalloa. Sopii toivoa, ettei se lähde jossain vaiheessa purkautumaan.

Viime yön yöunet jäivät hiukan katkonaisiksi, kun joskus kahden aikaan ukkosukko päätti tulla riehumaan kaupunkiin. Paukkeen hiljettyä sain nukuttua ehkä vartin, kunnes ukkonen teki encoren. Mutta saman kokivat varmasti suurin piirtein kaikki, joten en viitsi kuvailla ukkosen paisketta sen enempää.

Ei ole enää mitään blogattavaakaan juuri. Tämä blogi alkaa näivettyä pelkäksi kuvablogiksi, kun mitään ei enää viitsi tai jaksa kirjoittaa. Kaikesta vähänkään kiinnostavasta joutuu joko selittelemään irl tai sitten vänkäämään kommenttilaatikossa. En jaksa kumpaakaan.

Anteeksi vaan, olen pahalla tuulella.

Ps. Postauksen kuva (saati otsikko) ei sitten ole mikään kehoitus teille lukijoille. Antakaa palaa, avautukaa. Jaettu vitutus on kaksinkertainen vitutus.

28. heinäkuuta 2012

28. cup


Roskikselle on usein liian pitkä matka.

27. heinäkuuta 2012

27. on the road


Klassikko, jota en ole vielä lukenut. Kirjaan perustuva elokuva tulee tänään ensi-iltaan. Ajattelin käydä katsomassa sen ensin ja lukea sitten vasta kirjan, niin ei tule sitä sellaista perinteistä "kirja oli paljon parempi" -pettymystä.

26. sunshine


Taas päivän myöhässä, kun eilen ei jaksanut olla kärppänä kuvaamassa auringonpaistetta (jota kyllä riitti). Mutta tässä teille aamuaurinko tältä perjantailta. Lupaavalta näyttää. (Voiko olla epäreilumpaa kuin sairastua flunssaan juuri silloin, kun on ne kesän suunnilleen ainoat lämpimät päivät? No ei voi!)

26. heinäkuuta 2012

25. heart


Vanha kuva ja eilinen haaste, mutta kun en eilen a) jaksanut käydä kuvaamassa tuota samaa kohdetta uudestaan ja b) muistanut postata sitä tänne blogiin.

Ps. Tämän päivän haaste (sunshine) ilmestyy, mikäli aurinko pilkahtaa pilvien takaa. Tällä hetkellä ei näytä lupaavalta. Illaksi pitäisi kai rakoilla.

24. heinäkuuta 2012

24. a stranger


Terassilla oli tuttuja ja vieraita. Terassilla ei ollut lämmin. En kehdannut kuvata ketään vierasta ihmistä tämän lähempää.

23. heinäkuuta 2012

23. mirror


No niin. Pitkästä aikaa pääsin kiinni tähän kuvahaasteeseen. Kuva on otettu hämärissä olosuhteissa ja siksi hiukan rakeinen.

20. heinäkuuta 2012

They say jump, you say how high


Minun lihaksillani on teemaviikot. Joka viikko on aina eri lihasryhmä kipeä. Ensin on pakarat, sitten reidet, seuraavalla viikolla rintalihakset. Viime viikolla oli toinen ojentaja niin kipeä, että harkitsin jo lääkärin puoleen kääntymistä, kunnes se mystisesti parani yhdessä yössä. Tällä viikolla kipeytymisen vuorossa ovat vatsalihakset. Sitten varmaan, kun on kaikki lihasryhmät käyty läpi, niin ei tunnu enää missään? Kaikki tämä johtuu tietysti harrastamastani lihasrääkistä. Minullahan on nykyisin täällä läskikerroksen alla tosi hyvä kroppa. Hauikseni on kova kuin tiiliskivi (jos nyt vähän saan liioitella). Ehkä se jossain vaiheessa alkaa näkyä uloskin päin.

Olen huomannut treenatessani, että olen kauhean huono poistumaan omalta mukavuusalueeltani. Tykkään kyllä, kun lihaksia kipottaa, mutta hommaan tulee heti luovuttamisen maku, jos joku tuntuu vähänkin epämukavalta. Olin eilen bodypumpissa. Jossain kyykkykappaleessa lihakseni anelivat armoa enkä oikein tiennyt olisinko luovuttanut vai alkanut itkeä, reisiin sattui niin paljon. Sillä samalla hetkellä ohjaaja huusi, että älä välitä siitä että sattuu, nyt tehdään tulosta! Joku lamppu varmaan syttyi silloin pääni päälle, kun tajusin, että a) sen kuuluukin sattua ja b) en ole ainoa, jota sattuu. Olen aina jotenkin kuvitellut, että olen täysi luuseri ja ainoa joka ei jaksa mitään, kun muut kyykkäävät ja tekevät kaikki muutkin liikkeet kevyesti, mutta tehokkaasti. Mutta ei, ne muut eivät vaan luovuta siinä vaiheessa kun tuntuu pahalta.

Monesti jumpassa minulla on ollut sellainen olo, että olen aivan poikki enkä jaksa enää mitään, mutta välittömästi jumpan jälkeen on tuntunut siltä, etten olekaan ottanut itsestäni kaikkea irti. Jalat eivät ole olleet riittävän spagettia, koska ole päässyt jumppasalin rappuset alas kompuroimatta. Tarvitsisin varmaankin koko ajan vierelleni jonkun personal trainerin, joka huutaisi, että jaksaa jaksaa, älä luovuta, senkin vetelä taikina!

Bodypump on kyllä aivan mahtava laji, varsinkin jos on hyvä ohjaaja. Parin eri ohjaajan tunneilla käyneenä olen huomannut sen eron, miten ihanan rääkätty olo tunnin jälkeen on, jos ohjaaja jaksaa koko tunnin piiskata parempaan suoritukseen. Eikä varsinaisesti haittaa, jos siinä on myös silmänruokaa samalla.

Ps. Tuo kuva päivässä -haaste on nyt vähän jäänyt. Aiheet ei oikein ole osuneet kohdilleen. Esimerkiksi eilen ei ollut yhtään eläintä näköpiirissä. Tänään sitten taas olisi. Mutta jatkan kyllä vielä jonain päivänä. Kassellaan.

18. heinäkuuta 2012

Ihanat kamalat kengät

Ostin keväällä superalesta aivan ihanat söpöt korkokengät. Ne olivat niin kesäiset kengät, että jäivät keväällä luonnollisesti käyttämättä enkä muistanut niitä oikeastaan ennen kuin tänä aamuna, kun laitoin niihin sopivan puseron päälle. Hätäkiireessä siis tungin nämä korkkaamattomat korkkarit jalkaan ja lähdin töihin. Virhe. Korot ovat korkeat. Ja puuta. Olin kuin Bambi jäällä, etenin hitaasti jalat tutisten. Puolessa välissä matkaa aloin ikävöidä tennareitani. Ja myöhästyin perkele bussista.

Sanotaanko näin, että onneksi teen istumatyötä. Odotan sitä hetkeä, kun saan painaa kotioven selkäni takana kiinni ja voin ottaa nämä kengät pois jalasta. Älkää käsittäkö väärin, kengät on yhä ihanat ja söpöt ja kaikkea. Ne ovat oikein hyvät kengät... istumiseen.


(En ymmärrä miksi Blogger kääntää kuvan näin päin, kun oikeasti se on pystyasennossa).

Kengät eivät näytä yhtään pahoilta kävelemiseen, mutta sitä ne kyllä ovat. Kuva jotenkin pienentää korkoa, mutta jalkaholvin asennosta voi päätellä jotain (mittasin, että korko on n. 10 cm). Onhan minulla toki muitakin korkokenkiä, mutta yleensä niissä on paksuutta myös päkiän kohdalla, jolloin varpaiden ja kantapään korkeusero ei ole niin huomattava. Näissä ei ole yhtään sellaista (mikä on platform suomeksi?). Uskoisin, että tämä on tottumiskysymys, mutta meikäläisen lättäräpylät ovat jotenkin orientoituneet enemmän tennareihin ja varvastossuihin. Hoitakoot virolaiset ja venäläiset naiset jatkossakin tämän sirokenkäosaston minun puolestani.

Tässä muuten olisi ehkä minulle sopivat kengät:



Eikä maksaisikaan kuin 235 euroa. Olisko mitään, hei tytöt? (Kuva Brandos.fi).

16. heinäkuuta 2012

Everyone's unhappy and nobody's winning

Minulla on työkaverinani papupata. Puheen purpatus alkaa siitä hetkestä, kun hän aamulla tähän työhuoneeseen astuu (tai todennäköisesti jo aikaisemmin, mutta en ole kuulemassa) ja päättyy (minun osaltani) siihen, kun kello rapsahtaa sen verran, että voin kirmata täältä vapauteen. Työkaveri on oikein kiva, mutta minä en ollenkaan ole aamuihminen enkä jaksa ennen toista kahvikupillista kuunnella yhtään jonkun kummin kaiman viimeisimpiä edesottamuksia. Yritän kuitenkin olla sivistyneesti enkä osoita pääni ulkopuolelle sitä, kuinka hermoni kiristyvät joka ainoasta äänestä, joka sieltä suusta ulos pulpahtaa, ja kuinka kiristelen hampaitani vitutuskäyrän noustessa.

Vähempipuheisena ihmisenä on toisinaan vaikea ymmärtää, miten joku voi keksiä jutun juurta niin jatkuvalla syötöllä. Mielestäni suurin osa työkaverinkin puheesta on ihan täysin tyhjää puhetta, jota tuotetaan ihan vaan äänentuottamisen ilosta. Jos hän ei kerro jonkun satunnaisen henkilön toimista, hän selostaa ääneen jokaisen työtehtävänsä. Ja jos työkaveri ei puhu minulle, hän puhuu joko itsekseen tai soittaa puhelimella äidilleen, tyttärelleen, siskolleen... Argh! Tarvitsisin totisesti oman yksityisen työhuoneen, jossa saisin olla hiljaisuudessa juuri silloin kuin itse haluan. Varsinkin maanantaiaamuisin.

Rupesin tässä muutenkin miettimään tätä työnteon mielekkyyttä (taas vaihteeksi). Olen työpäivien jälkeen aina niin väsynyt, että en jaksa mitään eikä huvita kuin maata sohvalla ja tuijottaa television tai läppärin ruutua. Tai molempia yhtä aikaa. Kun en käy töissä, jaksan käydä kevyesti salilla kolme kertaa viikossa ja jumppia siihen päälle. Työviikkoina saldo näyttää aika pitkälle 0-1 salikäyntiä/viikko ja hyvällä säkällä 1-2 jumppaa ja/tai bodypumpia. Vaikka tiedän, että se piristäisi, niin ei vaan jaksa. Pyykit on pesemättä, tiskivuori kasvaa, villakoirat irvailevat, mutta viikonloppua — sitä ainoata vapaata hetkeä elämässä — ei todellakaan huvita sitten tuhlata siivoamiseen. Jos elämä olisi pelkästään tätä, viisi viikkoa palkallista lomaa vuodessa ja muuten istumista konttorissa klo 8-16, niin pelkkä ajatuskin ahdistaa. En varmaan enää ikinä jaksaisi tehdä yhtään mitään. Jotenkin sitä väkisin tulee mieleen, että olisi mielekkäämpiäkin tapoja kuluttaa tämä ainoa elämä. (Itsehän olen toki elellyt siivellä, viettänyt runsaasti vapaa-aikaa ja nauttinut elämästäni, ainakin teoriassa, mutta jossain vaiheessa aika pian sen täytyy loppua. Ahdistaa jo valmiiksi.)

Katselin viikonloppuna digiboksilta jotain aiemmin tullutta dokumenttia balilaisista rantapojista (niistä, joita länsimaiset naiset elättävät "rakkautta" vastaan). En voinut välttää ajatusta siitä, että vaikka ne tyypit (siis balilaiset ylipäänsä) ovat aika paljon köyhempiä kuin me täällä, niin ne ovat myös moninkertaisesti onnellisempia. Ei tässä länsimaisessa oravanpyörässä ole oikeasti mitään järkeä.

Ps. Kuvassa on tuollainen mini-zen-puutarha, jollaista olen itselleni kaivannut jo useampia vuosia. Vielä en ole missään kaupassa törmännyt sellaiseen enkä ulkomailta ole viitsinyt lähteä tilailemaan. 

14. heinäkuuta 2012

14. building


Rautatieaseman tornin toisen puolen kello on pysähtynyt! Omg! Onneksi se on sen väärän puolen kello, josta minä en koskaan katso aikaa.

12. heinäkuuta 2012

12. texture


Tamperelaista mukulakivitekstuuria.

11. heinäkuuta 2012

11. letter


Letter voi tarkoittaa useampaakin asiaa (paras vaihtoehto oli pokstaavi, joka sanakirjassa mainittiin), tämän kuvan tapauksessa se tarkoittaa kirjainta N.

Nämä "kesäkelit" masentavat niin, ettei oikein huvita edes näpsiä kuvia. Ehkä tää tästä.

8. heinäkuuta 2012

8. lunch


Tiskivuoren päihittämisen ja bodypumpin välissä täytyy täyttää itseään jollakin. Tämä on viikon ainoa päivä, kun syön kotona ja kattaus on sitten sen näköinenkin.

7. heinäkuuta 2012

7. garden


Jos nyt ei aivan puutarha, niin Koskipuisto kuitenkin.

Tämä kuva olisi sopinut tuohon eiliseen aiheeseen (chair) paremmin kuin nenä päähän, mutta valitettavasti kohtasin heidät vasta tänään. Vielä huvittavamman tilanteesta tekee se, että kuvan tuolit ovat lähes tismalleen samanlaisia kuin se tuoli, jonka kuva minun piti eilen oikeasti postata, mutta jonka skippasin sitten tuon vahinkolaukauksen vuoksi. Ympäri käydään, yhteen tullaan, vai miten se meni.

I'm punch drunk and I need to find a way back home

Kauas on tultu niistä ajoista, kun aloitin bloggaamisen. Aluksi yritin olla jopa mainitsematta paikkakuntaa missä asun, mutta nykyisin olen ihan avoimesti tamperelainen (ja ylpeä siitä). Olen myös ottanut kuvia kotikulmistani, jotka ovat jossain päin Kyttälää, ja laittanut niitä blogiin. Onneksi näillä kulmilla asuu muutama muukin ihminen, joten en aivan suoraan ole tunnistettavissa sen perusteella. Olen myös laittanut välillä "päivänasu" (luetaan päivä_nasu) -tyyppisiä postauksia, joiden perusteella minut olisi ehkä helpompi tunnistaa, jos joku muukin ei ostaisi vaatteitaan Indiskasta.

Aluksi tein vakaan päätöksen, että en halua tavata livenä ketään bloggaajaa. Haluan säilyttää ihmisillä mielikuvan kauniista, viehättävästä ja älykkäästä (?) bloggajaaminusta. Siitäkin on tullut lipsuttua rankalla kädellä. Aivan ensimmäinen bloggaaja, kenet tapasin, oli Annikki. Ensin mietin jonkinlaista huonoa tekosyytä, miksen pystyisi tapaamaan, mutta sitten oli sellaisia elämäntilanteita ja kaikkea, että en raaskinut kieltäytyä. Ja siitä on seurannut pelkästään hyvää. Ihana ystävä ja myöskin nykyinen kotini. Kun sen pään sitten sai auki, niin on tullut tavattua monia bloggaajia.

*alku on kirjoitettu aamupäivällä selvinpäin, loppu onkin sitten ihan ehtaa kännipostausta*

Tein tänään taas jotain uutta ensimmäisen kerran elämässäni ja kävin pienimuotoisessa blogimiitissä, jossa oli myös tyyppejä, joita en laske lähipiiri 2.0:kseni eli parhaiksi blogikavereikseni. Tapasin siis Oharin, Zepan, Kriisin ja Birdyn (kaksi ekaa niitä parhaita blogikavereita, kaksi jälkimmäistä vieraampia). Syötiin hyvin ja juotiin erityisen hyvin eikä surina päässäni ole vielä lakannut. Siis istupa itse seitsemän tuntia ravintolapöydän ääressä ehtymätön skumppalasi edessä ja yritä sen jälkeen olla selvinpäin. Eipä taida onnistua.

Tapaaminen oli oikein kiva, tosin harmitan itse itseäni, kun en osaa antaa toisille itsestäni riittävästi. Siis kun porukan puheliaimmat ovat ne, joita en varsinaisesti tunne, niin jättäydyn jonkinlaiseen statistin rooliin. Tuntuu, että muut keskustelivat älykkäitä ja syvällisiä (tai hetkittäin vähemmän älykkäitä) ja minä vain istuin ja hymyilin ja nyökyttelin. Siis viihdyin kyllä, mutta tuskin jätin itsestäni kovin syvää kosketuspintaa niille, jotka eivät minua entuudestaan tunteneet. Introverttiuteni on sitä luokkaa, että jos on useampi ihminen, joista käytännössä vain yksi on ollut minut kiinnostunut tapaamaan (koska muut eivät tunne ja Oharia ei lasketa, kun tapaillaan muutenkin), niin en vaan osaa tuoda itseäni tykö niille muille. Mutta se on oma vikani, ei niiden muiden, jotka ovat oikeasti ihan kivoja ihmisiä.

Koko lapsuuteni ja nuoruuteni trauma oli se, kun olin niin ujo, että istuin isommassa porukassa (= useampi kuin kaksi ihmistä) hiljaa ja vähänkään vieraammille en saanut sanaa suustani. Nykyisin en yleensä ole enää sellainen ja siksi ahdistun, kun huomaan taantuvani siihen tilaan joissain tilanteissa. Tämä varmaankin aiheuttaa sitten sen, että tulen aivan liian tietoiseksi itsestäni eikä se varsinaisesti auta rentoutumaan.

Ja nyt kun olen tällaisessa itsesensuurittomassa tilassa (= skumpissa), niin pistän julkaisten tämän kirjoituksen enkä jää viilaamaan. Häpeän sitten huomenna. Hei hei.

*publish*

6. heinäkuuta 2012

6. chair


Ei se nyt mennyt ihan niin kuin ajattelin, mutta tämä kännystä löytynyt vahinkolaukaus on paljon parempi kuin se alkuperäinen kuva, jolla meinasin tähän päivän haasteeseen osallistua.

5. heinäkuuta 2012

5. on the floor


Tällainen karvapallero tupsahti istumaan jalkoihini. Kuvan laatu ei ehkä ole paras mahdollinen, koska se on otettu liikkuvassa bussissa.

3. heinäkuuta 2012

3. best part of your day


Tässä päivässä oli moniakin hyviä hetkiä, mutta ei niitä osaa valokuvalla esittää. Tilanteen ehkä havainnollistaa parhaiten tämä painauma, joka hymyilee minulle lattiasta työpöytäni vierestä. Näettehän?

1. heinäkuuta 2012

1. self portrait

Ei varsinaisesti muotokuvaa itsestäni, mutta...



Lättäjalka laastareineen rantahietikolla.



Vilkutan teille kaikille varjokuvani kautta. Huomasin vasta kuvanoton jälkeen, että kauniisti repeytynyt retkihuopani on kuvassa hyvin edustettuna. Aurinko meni välittömästi pilveen, kun yritin ottaa uuden siistityn version kuvasta.

Kesä!