30. toukokuuta 2010

We don't need no water let the motherfucker burn

Ahdistaa niiiin paljon tuo öljyvuoto tuolla Meksikonlahdella. Äsken juuri sanottiin uutisissa, että vuoto saadaan tukittua ehkä optimistisesti ajateltuna elokuussa, mutta realistisesti ehkä vasta lokakuussa. Lokakuussa!!! En osaa edes kuvitella millaisia seurauksia on sillä, jos öljyä pulppuaa Meksikonlahteen ainakin seuraavat neljä kuukautta.

Tähän mennessä Yhdysvaltojen pahin öljytapaturma on ollut vuonna 1989, kun jostain tankkerista vuoti öljyä Alaskan rannikolle 260 000 tynnyriä. Meksikonlahdella öljyä vuotaa mereen ehkä 100 000 tynnyriä vuorokaudessa. Vuorokaudessa!!! Saadaan varmaan vilkuttaa heipat aika monelle lajille, joita elelee tuolla päin Atlantia. Tämä jos mikä on ekokatastrofi.

Minun mielestäni tilanne on jo sellainen, että saisi jokunen tyyppi BP:ltä uhrata vaikka henkensä sen eteen, että se hemmetin putki saataisiin tukittua. Vaikea ymmärtää, että tuollaisia systeemejä edes tehdään, joissa ei ole jotain varasysteemiä putken hajoamisen varalta. Myönnän, etten ole mikään öljynporausinsinööri, mutta miten olisi joku venttiili vaikka sinne putken alkuun, josta se saataisiin jotenkin suljettua? En tiedä miten, mutta ei se olekaan minun ongelmani, kun en sitä öljyä ole alunperinkään ollut poraamassa mistään.

No, onni onnettomuudessa on kai se, että öljy loppuu väistämättä jossain vaiheessa maapallolta. Ja tällä vauhdilla se loppuu aiempaakin nopeammin. Sitten on vähän pakko alkaa miettiä jotain uusia tapoja matkustaa ja tuottaa krääsää yms. Eikä sitten tarvi amerikkalaistenkaan enää "puolustaa kotimaataan" Irakissa ja muualla, kun ei siellä enää ole sitä öljyä, jota ne vain himoitsevat dollarin kuvat silmissään. (Realistina toki tajuan, että öljyn jälkeen tapellaan jostain muusta. Ehkä se on vesi sillä kertaa.)

Ahdistaa.




Ps. Luonto kyllä löytää keinonsa uusiutua, mutta jokunen ihminen voisi mennä ihan vapaaehtoisesti saunan taakse ja päästää itsensä tuskistaan.

27. toukokuuta 2010

Viesti


Valokuvatorstain 168. haaste.

25. toukokuuta 2010

Dead memories in my heart

Usein tuntuu olevan niin, että kuolemat tulevat kolmen ryppäissä. Nyt ei onneksi ole ketään kuollut siviilielämässäni, mutta hevimiehet kupsahtelevat sitäkin tiuhempaan. Ensin meni Peter Steele, sitten Ronnie James Dio ja nyt Slipknotin basisti Paul Gray. (En tosin tiedä lasketaanko tuota viimeistä vielä kolmanneksi, koska kyseessä oli "vain" basisti. Voi siis olla, että joku keulahahmo vielä kupsahtaa lähiaikoina. Toivottavasti se ei ole ainakaan Jerry Cantrell, sen on syytä pysytellä hengissä elokuuhun asti.) Yhdistävä tekijä näissä kaikissa kolmessa kuolemassa oli se, että jokaisesta sain tiedon Facebookin kautta.

Facebook on kauhean kätevä. Nykyisin ei tarvitse enää edes lukea uutisia mistään, sillä kaiken "tärkeän" saa tietää sieltä. Esimerkiksi tässä pari viikkoa sitten kun Commercen (eli Mäkkärin) talo paloi Keskustorilla, niin onnekseni joku ystävällinen sielu saattoi asian tietooni FB:n kautta, joten osasin varautua asianmukaisesti keskustan läpi tarpomiseen. Meinasin nimittäin ensin hypätä bussiin päästäkseni nopeammin määränpäähäni, mutta todennäköisesti siinä olisi käynyt tämä "kävellen olisit jo perillä" -efekti.

Yritin viime viikolla selittää yhdelle jo viittäkymmentä lähestyvälle tyypille, mitä järkeä koko Facebookissa on. Lukuisien vastakysymysten jälkeen tulin itsekin siihen tulokseen, että ei siinä ole mitään järkeä. Mutta tarviiko kaikessa hauskassa ollakaan mitään järkeä? Taidan itse olla siellä vähän liiankin aktiivinen. Toisinaan yritän istua käsieni päällä, että en kirjoittelisi mitään päivityksiä, kunnes taas tapahtuu jotain josta on aivan pakko raportoida. Ei voi mitään. Sen havainnon olen kuitenkin tehnyt, että ne, jotka tunnen täältä blogien kautta, ovat myös Facebookissa kaikkein aktiivisimpia pälisemään ja kommentoimaan. Se on kauhean mukavaa minusta, vaikka jotkut nirppikset saattavatkin sitä pitää omituisena ja no-lifena.

On Facebookissa tosin vähän omituisia lieveilmiöitäkin. Kavereideni joukossa on pari yliaktiiviselta vaikuttavaa ei-(tiettävästi-)bloggaavaa miespuoleista henkilöä. Toinen on ihan kiva ja harmiton, joskin välillä mietin, että eihän sillä nyt ole mitään taka-ajatuksia. Toinen taas on tyyppi jostain vuosien takaa, jota en oikeastaan koskaan ole tuntenut mitenkään erityisen hyvin, mutta rupesin nyt kaveriksi kuitenkin kun pyydettiin. Tällä tyypillä tuntuu olevan pakottava tarve päästä sanomaan sanansa asiaan kuin asiaan, ja yleensä vieläpä sen viimeisen sanan. Välillä ärsyttää ihan sikana, mutta sitten yritän olla ihan zen ja ommmm. Voin nousta ylemmälle tasolle eikä minun ole pakko osoittaa tietäväni jotain asiaa paremmin kuin hän, vaikka oikeasti tietysti tiedänkin ja olen paljon parempi ja viisaampi ja kaikkea. Haha. (Lisäys: Niin piti tähän siis sanoa vielä että "ja nyt sitten kaikki tietysti luulee, että se on joku mun paras kaverini niine typerine juttuineen".)

Vajaan viikon päästä muuten alkaa työt, joka tarkoittaa sitä, että a) en pysty hengailemaan Facebookissa työaikana, koska se on blokattu ja b) blogiin on luvassa omituisia kahvitaukopostauksia ilman järjen hiventä.

Nyt rupean odottelemaan Euroviisujen esiviisuja, joissa Suomi karsiutuu pois lauantain finaalista.


24. toukokuuta 2010

Rakkaus


Tämä pariskunta viettää toivottavasti ensimmäistä hääpäiväänsä ensi perjantaina. Ehkä he palaavat Prahan kuninkaanlinnan pihalle muistelemaan häitänsä.

***

Mustavalkomaanantain 24. haaste.

22. toukokuuta 2010

Pohdiskelua

Jos osat olisivat toisin päin, niin luuletteko, etteivät ketut ja minkit tarhaisi ihmisiä?

20. toukokuuta 2010

Hiuspantamiehen paluu

Oskari "hiuspanta" Katajisto on ollut pitkään hämmästyttävän hiljaa, mutta tänään Oskari on taas aktivoitunut. Ilta-Sanomien lööpissä ja kannessa oli otsikko, että Oskari on lapsena joutunut pakenemaan juoppoa isäänsä. Juopot isät ovat toki ikäviä, en yhtään vähättele Oskarin lapsuudentraumoja, mutta siinä on aina jotain hiukan epäilyttävää, kun Oskari antaa lausunnon lehdistölle. Mitähän se tällä kertaa tietää?



Tai onhan Oskari oikeastaan päästellyt ääniä tässä vähän aikaakin sitten. Kun Peter Franzenilta ilmestyi esikoiskirja jonkin aikaa sitten, niin Aamulehti näki tarpeelliseksi kirjoittaa jutun — ei siitä, että Peter Franzenilta on ilmestynyt kirja, vaan siitä mitä mieltä Oskari "hiuspanta" Katajisto on siitä kirjasta. Oskari kehottaa siis lukemaan kyseisen kirjan. Oletteko lukeneet?

Ps. Valitettavasti en voi linkittää siihen tämänpäiväiseen juttuun, koska Ilta-Sanomien nettilehteen uutinen ei ole kelvannut, vaikka painomustepuolella onkin valittu oikein lööpin arvoiseksi asiaksi.

Pps. Hei mies pitää hiuspantaa. Mielestäni on oikeus ja kohtuus aina vähän dissata sitä.

17. toukokuuta 2010

Mañana


Voi vitsit, mua onnettaa tänään. En millään viitsisi lakata hymyilemästä.

Tentit on takana ja harkkatyöt palautettu. Edessä on ainakin pari viikkoa lomaa. Aurinko paistaa ja on lämmintä. Ei tarvi sukkia. Hiuksetkin on saaneet uuden kevyemmän kesäasun ja kaupasta on ostettu ihania kesävaatteita. Se yksi supersöpökin oli niin ihana, että en jaksa edes vielä murehtia sitä, miten luulin jo päässeeni siitä ylitse ja ohitse ja päättäneeni lopettaa hajattelun, kunnes se tänään tuli ja vesitti kaiken sillä hymyllään ja niillä tähtisilmillään. Enkä jaksa tänään edes murehtia sitä, pääsenkö tenteistä lävitse tai tuleeko harkkatyö bumerangina takaisin. Senkin aika on sitten joskus myöhemmin.

Kesä ja perhoset ♥

15. toukokuuta 2010

Elämä moukaroi

Yhtäkkiä tuli ikävä niitä aikoja, kun saattoi illalla touhuta kotona jotain ja samalla jutella äidin kanssa. Kun lämpinä kesäiltana oli tullut sisälle varjoon, viiletettyään ensin koko päivän jossain ulkona kuumassa auringossa. Kotona oli parvekkeen ovi auki, sieltä tuli viileä tuulahdus sisälle ja kuului autojen hurinaa, lokkien ja pääskyjen kirkumista sekä satunnaisen junan kolinaa. Ehkä se tuli siitä, kun tämä on ensimmäinen kesäni kaupungissa kymmeneen vuoteen. Siis kaupungin ytimessä, hiljaista lähiöelämää ei lasketa.

Yhteisasuminen vanhempien kanssa ei mitenkään päin toimisi enää tässä iässä, mutta välillä tuntuu, että olisi mukava olla vielä se viaton 15-vuotias, jota ei kesällä painanut sen enempää vastuu kuin huoletkaan. Silloin tietysti kaikki, varsinkin tunteet, oli aika paljon traagisempia kuin tänä päivänä. Silloin elämä ei ollut lyönyt päätä niin paljon vastapalloon (Samuli Putroa lainatakseni), että olisi vielä kyynistynyt.

Olen tainnut saada auringonpistoksen, kun tällaisia ajattelen. Olen nimittäin tänään ollut kokonaisvaltaisen onnellinen istuessani ulkona kuumassa auringonporotuksessa kuunnellen Jaakkoa & Jayta. Onni taitaa olla siinä.

Etsin huivin jostain ja lähden takaisin ulos. Heippa, pupuset!

11. toukokuuta 2010

Hey now don't make a sound


Kävin tänään yhdessä tentissä. Kouluun talsiessani siinä ovien edessä seisoi pari minulle tuntematonta poikaa tupakalla. Juuri, kun kävelin siitä ohitse, toinen poika sanoi kovaan ääneen, että "mun elämäni menee pilalle, jos mä en pääse siitä läpi". Se oli niin lohdullista kuulla, että melkein halasin sitä poikaa. En olekaan ainut, jolla on melkoiset ranteet auki -fiilikset opintojen suhteen tällä hetkellä.

Ei mulla muuta.

9. toukokuuta 2010

Oh well, whatever, nevermind

Tällä kertaa Sunnuntaiklassikoissa on teemana "young". Mielestäni tähän haasteeseen ei vaan voi vastata kuin yhdellä biisillä.





Tämähän lyö vähän niin kuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Missään biisissä ei voi olla niin paljon teen spirittiä kuin tässä ja itsekin olin silloin teini-iän kynnyksellä, kun tätä mankassani renkutin. Ah, nuoruus...

8. toukokuuta 2010

Olkaa hiljaa ja huutakaa

En ymmärrä sitä, että jos joku kirjoittaa blogia, ja vieläpä ihan hauskaa ja hyvää sellaista, niin mikä ihmeen ongelma tietyissä joukoissa on tuon syötteen tarjoamisen kanssa? Olen törmännyt tapauksiin, jotka ei jostain syystä vaan halua laittaa blogiinsa rss- tai atom-syötettä. Miksi ei? Onko se syöte joku sellainen suuri ja tuntematon vähän pelottava asia? Vai haluavatko nämä tyypit lukijoidensa näkevän erityistä vaivaa blogin seuraamiseen, jotta ansaitsee lukea ne brilliantit tuotokset? Vai eivätkö nämä tyypit vaan halua, että heidän blogiaan luetaan? Eikö siinä tapauksessa voisi kirjoitella vaan sinne pöytälaatikkoon tai laittaa vaikka se blogi lukkojen taakse. Okei, osalta syöte varmaan puuttuu ihan tietämättömyyttä, mutta esimerkiksi Bloggerissahan se on mielestäni ihan automaattisesti päällä ja pitää oikein varta vasten ottaa pois päältä, että se ei toimisi. Ärsyttää ihan suunnattomasti löytää joku hyvä blogi ja sitten huomata, että eihän sitä saatana pysty seuraamaan mitenkään. Älkää luulko, että muistaisin käydä oma-aloitteisesti katsomassa onko päivityksiä tullut tai että käyttäisin jotain Blogilistaa. Noiden salasanasuojattujen blogien seuraaminenkin on siinä ja siinä, kun ei niidenkään päivityksiä näe ikinä mistään.

Toinen asia, mikä ärsyttää, on ärsyttävät blogit. En käsitä mikä pakkomielle minulla on lukea yhtä ihan älyttömän ärsyttävää blogia. Joka ainut kirjoitus saa minut pyörittelemään silmiäni ja ajattelemaan, että älä nyt viitsi kuulostaa noin epätoivoiselta ja lukija-/kommenttihuoralta, mutta silti seuraan sitä ja luen joka ainoan kirjoituksen. Ja joka kerta mieleni tekee kommentoida sinne, että get real tai jotain vastaavaa. Filosofiani on kuitenkin sellainen, että jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin voin ihan yhtä hyvin olla hiljaa, joten en sano mitään. Tuo filosofia ei tietenkään koske sellaisia keskusteluja, joissa olen asioista eri mieltä, mutta ihan suoraa toisen bloggaajan dissaamista yritän välttää. Vaikka joskus tekisi mielikin. (En siis ole kommentoinut kyseiseen blogiin ikinä, eikä kirjoittaja näin ollen tiedä minun edes olevan sen lukija, joten todennäköisesti se et ole juuri sinä, eli ei tarvitse vainoharhailla siellä yhtään.)

Mutta siis hei. Laittakaa ne syötteenne kuntoon älkääkä kirjoittako ärsyttäviä blogeja. Capisce?

6. toukokuuta 2010

Päätöksiä, osa I




Eilen tietooni saatettiin, että Alice in Chains tulee elokuussa Porin Sonisphereen. Olin ensin että OMG, sitten innostuin, sitten lannistuin ja sitä rataa. Asiaa tässä vajaan vuorokauden mietittyäni olen tullut siihen tulokseen, että tämä on ihan liian iso juttu minulle missattavaksi. Alice in Chains on kuitenkin minulle se bändi, oli se sitten Laynen kanssa tai ilman Laynea. Sitä paitsi siellä on ihan hyviä bändejä samana päivänä, kuten The Cult. Ja samana päivänä on myös HIM, jonka suuri fani en ole, mutta joka kuitenkin kuuluu kategoriaan "nähtävä livenä edes kerran elämässään". Joten. Minä olen ihan taatusti paikalla siellä silloin, vaikka menisin sinne jalkapatikalla tai jalka poikki liftaten ja tulisin vähintään tapetuksi matkalla. Ja jos homma nyt jostain syystä menee mönkään, kuten vaikka AIC peruu tulemisensa tai joku heittäytyy poikkiteloin eteeni, etten millään pääse lähtemään, niin ainakin olen yrittänyt. Sekin tuntuu jotenkin lohdullisemmalta, että se sentään maksoi minulle pienen omaisuuden, kuin että jos olisin vaan luovuttanut ja jäänyt yksin kotiin mököttämään, kun ei mulla oo kavereita. *snif*

Sonisphere-seuraa minulla ei siis tällä hetkellä ole, mutta on tässä muutama kuukausi aikaa punoa juonia. Sitä paitsi olen ollut Lontoossakin yksin, joten ehkä pystyn olemaan myös päivän Porissa yksin. En edes taida tuntea ketään porilaista. Mutta jos siellä näytön toisella puolella — niin juuri siellä — on joku, joka on menossa tai haluaa lähteä kanssani (pelkästään lauantaiksi), niin ehdotuksia otetaan vastaan! Tosin en nyt kenenkään aivan tuntemattoman anonyymin kanssa lähde, koska haluni tulla tapetuksi ei ole niin valtava.

5. toukokuuta 2010

Sininen mekko ja kengässä shampanjaa

Varoitus: Postauksessa saattaa esiintyä pieniä määriä nörttiä.



Minä ja Bärtil saatiin Annelta tuollainen ihkun aurinkoinen kukkanen. Kiitämme kovasti. Säännöissä sanottiin, että se pitää jakaa eteenpäin 12 fellow bloggaajalle, joten teen sen eteenpäin jakamisen myöhemmin. Voin samalla kertoa Bärtilin kuulumisia kuvan kera.

Tänne kuuluu ihan arkista, eikä oikeastaan mitään kerrottavaa ole ollut. Olen toki kirjoittanut muutamankin tekstin tuonne luonnoksiin, mutta ne ovat olleet sellaista vuodatusta ja tunteenpaloa, että saa nyt nähdä. Ehkä julkaisen ne, ehkä en. Syytän kevättä ja levottomuutta.

Eilen ja tänään olen pääasiassa koodannut. Harjoitustyön deadline lähestyy ja homma pitäisi saada kasaan. Siinä on miljoona erillistä luokkaa, joista kaikki muut paitsi yhden kirjoittelin eilen nopsaan. Se oli helppoa ja nopeaa, jopa kivaa, ja sain mahtavia onnistumisen tunteita. Kunnes rupesin koodaamaan sitä viimeistä ja työläintä luokkaa. Voi itku ja turaus, se on vaikeata ja ikävää ja ihan perseestä. Mutta... ehkä tämä tästä. Kevään tutkintopaperit on aikalailla tästä kiinni.

Tänään oli myös pyykkipäivä. Yksi parhaita asioita tässä talossa on kuivaushuone, jota voi kätevästi käyttää lakanoiden ja pyyhkeiden kuivaamiseen. Heitin märät pyykit pyykkikoriin ja lähdin viemään niitä kuivumaan. Ajattelin, etten tuossa matkalla kotiovelta hissille ja hissistä kuivaushuoneeseen ehdi törmätä kehenkään, joten ihan sama minkä näköisenä lähden. Hiukseni olivat likaisina sutturalla takaraivolla ja päälläni oli batiikkivärjätty kotitunika, legginsit, pitkävartiset villasukat, jotka kävellessä valuvat ja menevät kurttuun nilkkoihin, ja aamutohvelit. Välittömästi kun pääsen pyykkikorin kanssa asunnostani rappukäytävään, niin naapurin semihyvännäköinen mies ulostautuu omasta asunnostaan ja tervehtii iloisesti. Vastaan tervehdykseen ja toivon vajoavani maan alle. Mutta en tietenkään vajoa. Onneksi pyykkikorini oli hyvin näkösällä, joten ehkä tyyppi tajusi, etten ihan normaalisti kuljeskele sen näköisenä kotini ulkopuolella. Sitä paitsi se asuu jonkun naisen kanssa, joten mitä väliä mitä se minusta ajattelee. Voinhan toki olla meidän talon se omituinen hiippari.

Olen myös saanut kesätöitä, vaikka se ei olekaan aiheuttanut suunnattomia tuuletuksia ja riemunkiljahduksia. Olisin halunnut töitä ihan mistä tahansa muualta kuin tuolta. Sama firma, joka viime kesänä teki paskoja temppuja ja pyhästi vannoin, etten enää henkäisekään kyseiseen firmaan päin. Vaan toisin kävi. Lama lama lama. Lukuisista yrityksistä huolimatta en saanut mitään mistään. No toki varmasti jotain paskaduunia (anteeksi) olisin saanut, mutta tässä kohtaa nyt sitten jo raha sekä oma mukavuudenhaluisuuteni saneli asiat. Mutta silti. En ole yhtään motivoitunut. Ja kaiken huipuksi joudun nyt rustaamaan vielä työhakemuksen tähän paikkaan, jota minulle tarjottiin ja joka minulle on jo luvattu, johon en hakenut enkä oikeastaan edes halunnut. Kirjoita siinä nyt sitten hakemus olematta sarkastinen tai erityisen vittuuntunut. No, pääasia, että saan vähän parannettua aivan kuralla olevaa talouttani ja cv:hen ei jää kauheata kahden vuoden mustaa aukkoa, joka imaisee kaikki mahdollisuudet sisäänsä.

Tosin pahoin pelkään, että tämä nimenomainen työkokemus vain heikentää työmahdollisuuksia miehisellä alalla. Kun työni on kuitenkin niin perinaisellista "naistyötä", niin sitten ne kuvittelevat, että en pysty tekemään "miestyötä", vaikka olen siinä oikeasti ihan hel-vetin hyvä. Kerran hain yhtä teknisempää työpaikkaa, niin minulta ihan oikeasti kysyttiin työhaastattelussa, että
kun sä oot tehnyt näitä sihteerin hommia, niin haluutko tehdä tällasta teknistä hommaa vai kiinnostaako sua enemmän noi sihteerin hommat? Sain sen paikan kuitenkin.


2. toukokuuta 2010

Girls, girls, girls

Hyvää vapun jälkeistä elämää kaikille! Oliko villi meno?

Minja postasi tuossa joku aika sitten omaa "naismakuaan", ja mitä isot edellä, niin sitä pienet apinat perässä. En poikakalenterini tavoin tehnyt tästä nyt mitään tyttökalenteria, koska en jaksanut keksiä kahtatoista eri naista. Valkkasin tähän kuitenkin muutaman sellaisen julkisuuden naisihmisen, keitä nyt keksin tässä, joita pidän ulkoisesti itseäni viehättävinä naisina. Sen enempää selittelemättä, satunnaisessa järjestyksessä.



Audrey Tautou



Gwyneth Paltrow



Marion Cotillard



Cameron Diaz



Maggie Gyllenhaal



Mary-Louise Parker



Norah Jones


Olisin halunnut laittaa muutaman muunkin ihanan naisen tuohon, kuten esimerkiksi Toni Colletten, mutta vertasin tätä sitten mielessäni taannoiseen miespostaukseeni ja koska siinäkin oli kaikki valittu ihan puhtaasti ulkoisin perustein, niin valitsin tähänkin sitten.

Jos olisin mies, niin olisin varmaan ihan ihastunut noihin naisiin.