generated by sloganizer.net

25. kesäkuuta 2014

There ain't no cure for the summertime blues

Päivää. Vai pitäisikö sanoa iltaa? Kohta jo yötä. Mitäpä tänne kuuluu?

Itsellenihän kuuluu sellaista, että olen palannut työelämään ainakin hetkeksi. Muistatteko sen viime kesän kesäpojan? Niin. Sekin on palannut. Mmmmm...

No eikä kun. Kaikki on aivan hyvin. Vähän kyllä tekee heikkoa, kun se yhä näyttää niin hyvältä ja on vieläpä niin miellyttäväkin ja kiva. Lähettää hyviä viboja suuntaani, varmasti aivan tietoisesti. Ja kaiken lisäksi törmäillään paljon useammin kuin viime kesänä. Mutta toisaalta tämä kaikki on puhtaasti positiivista, koska minulla ei ole enää suuria odotuksia (lue: mitään odotuksia) tyypin suhteen. Vaikka ihana onkin, olen keskenänikin tullut siihen tulokseen, että olisimme ns. mismatch. (En tosin lupaisi pistää hanttiin, jos vastapuoli jotain yrittäisi, koska järki ja tunteet eivät viihdy meikäläisen kuupassa yhtä aikaa. Mutta enköhän voi luottaa siihen, ettei se yritä.)

Hauskalla tavalla olen myös huomannut tämän kuntoremonttini vaikuttaneen muutamaan miespuoliseen työkaveriini melko positiivisella tavalla. Lähinnä niihin nuorimpiin työkavereihin (tuolla firmassa nuorimmatkin ovat jo päälle kolmekymppisiä, kesäpoikia lukuunottamatta). Tyypithän ovat alkaneet suhtautua minuun yhtäkkiä suuremmalla lämmöllä. Voisin jopa sanoa niiden flirttailevan kanssani! Pitäisi kai varmaan loukkaantua, kun en pullukampana ole ollut kovin kiinnostava kohde, mutta en jaksa. Olen lähinnä imarreltu.

Mutta ei ketään potentiaalista sulhasta eikä mitään semmoista muutenkaan. Aion tänä kesänä keskittyä työntekoon ja jättää kaiken haihattelun. Ei vanha pää (tai sydän) enää kestä semmoista. No paitsi ehkä ihan vähän aion hymyillä kesäpojille.

23. kesäkuuta 2014

Olet kalleimpani, sinä saatanan kone, älä hyydy

Koin tänään BodyBalance-tunnilla ehkä ensimmäistä kertaa ikinä sellaisen hyvin kirkkaan ajatuksen ja vahvan tunteen siitä, että rakastan vartaloani.

En nyt tarkoita sitä, miltä se näyttää, vaan sitä, miltä se tuntuu. Rakastan sitä, että vartaloni on vahva. Jäntevä. Kropassani on voimaa ja liikkuvuutta. Tasapainoni on hyvä ja maallinen majani on huomattavasti kompaktimpi kuin ennen. Voin mennä asentoihin, joihin ennen en pystynyt. Voin tehdä kropallani asioita, joita ennen en pystynyt tai jaksanut tai edes halunnut.

Ihmisvartalo on ihmeellinen väline, jolla voi tehdä uskomattomia ja ihania asioita(*. Joskus minulla on niihin asioihin viha-rakkaussuhde, varsinkin jos se asia on askelkyykky, mutta yhtä kaikki: pystyn. Heikoin lenkki on korvieni väli, joka ei aina usko siihen mihin vartalo pystyy, mutta pikkuhiljaa sekin alkaa uskoa ja uskaltaa enemmän.

Ainoa ryppy rakkaudessamme on se tuleva leikkaus. Siihen on nyt vajaat kaksi viikkoa. Ei aavistustakaan miten pitkä toipumisaika siitä seuraa. Toivon parasta, pelkään pahinta. Toivon kuitenkin, että toipumisessa auttaa ja sitä nopeuttaa nuo edellä mainitsemani asiat. Eikä toipumisessa kestäisi niin kauan, että saavutetut edut menetettäisiin.

Voi tätä elämää.


*) Tiedostan kyllä, että nimenomaan ihmisvartalo on aika vajavainen. Emme pysty lentämään kuten linnut tai juoksemaan ja loikkaamaan kuten kissaeläimet tai roikkumaan hännällä puusta. Mutta tähän on tyydyttävä, mitä on saanut.

10. kesäkuuta 2014

It's just you and your hand tonight

Justiinsa oli sunnuntaina täällä yksityiselämässäni puhe siitä, miten kamalaa ihmisen käsiala saattaa olla nykyisin, kun mitään ei tarvitse enää kirjoittaa käsin. Ja samassa Nollavaimo teki käsialapostauksen, joten pakkohan tähän aiheeseen oli takertua.

Kaivoin nopeasti kätköistäni erilaisia käsialanäytteitä itseltäni. Lähdetäänpäs aika järjestyksessä niitä tarkastelemaan.

Ensimmäinen käsialanäyte on peruskoulun ensimmäiseltä luokalta:


Meidät on varmaan pakotettu käyttämään tavuviivoja. Tekstin sisältökin on lähes yhtä hyvää, jos ei parempaakin, kuin tänä päivänä. En edes lähde analysoimaan silloista suhdettani suklaaseen.

Seuraavassa vihkosessa ei ollut päivämäärää merkittynä, mutta hypätään varmasti jonnekin 90-luvun loppupuolelle peruskoulun jälkeiseen aikaan:


Peruskoulu on selvästi kehittänyt käsialaani tehokkaasti niiden yhdeksän vuoden aikana. Minun käsialalleni tämä on ollut harvinaisen kaunis ja selkeä ajanjakso. Onneksi en myöskään koskaan tavannut Kari Suomalaista. Ihan vaan pääparkaani ajatellen.

Seuraava tekstinpätkä on vuodelta 2002, jolloin olen ollut 23-vuotias:


Olen jostain mystisestä syystä kirjoittanut paperille ylös saamani tekstiviestin. Käsiala on jo huterampaa. Viesti on kirjoitettu nopeasti ensimmäiselle löytyneelle paperilappuselle. Mahdollisesti kännissä.

Seuraava näyte on vuodelta 2006:


Luentomuistiinpanoja. Niitä nyt joutui kirjoittamaan aina hirveätä vauhtia kalvosulkeisissa. Käsiala on vielä ihan luettavaa (ainakin itse saan siitä selvää), mutta ei mitenkään mieltäylentävän kaunista (jos nyt koskaan on ollut).

Viimeisenä ylpeyden aiheeni (ironista hohotusta), käsialani 1.6.2014:


Näyte treenivihostani. Totuuden nimissä on sanottava, ettei käsialani kai oikeasti ole aivan noin kamalaa tänäkään päivänä, mutta teepä itse perässä tuo treeni ja kirjoita siinä samalla kynällä paperille mitä olet tehnyt. Jos käsiala ei ole riittävän kamalaa ja epäselvää, lisää painoja ja toista sama. Hahahaa...

Mutta lopputulemana voimme varmaan yhteisymmärryksessä todeta, että tietokonenäpyttely tuhoaa ihmisen käsialan. Täytyisi alkaa kirjoittelemaan paljon, paljon enemmän kynällä paperille, että tilanne pelastuisi. Kohta varmaan olen tuossa ensimmäisen luokan tilanteessa taas.

Laitan tähän vielä loppukevennyksen, joka luentovihostani löytyi:



4. kesäkuuta 2014

I'll huff, and I'll puff, and I'll blow your house in

Jotta ruokailutottumuksistani ei jäisi todella häiriintynyt kuva tuon toiseksi edellisen kirjoituksen pohjalta, niin ajattelin jakaa teille kuvan tämän päivän ruoastani:



Pulled Pork Pocket à la Amarillo. 

Tai se, mitä siitä nyt enää oli jäljellä.

Huhut ortoreksiastani ovat vahvasti liioiteltuja. Ei myöskään muita syömishäiriöitä täällä. Luultavasti pt:ni toivoisi minun olevan edes pikkuisen säntillisempi näissä asioissa, mutta... aina ei saa mitä toivoo.

2. kesäkuuta 2014

She's got legs, she knows how to use them

Mikä siinä onkin, että noiden alaraajojen kuvaaminen ja esille laittaminen tuntuu jotenkin tosi paljon nolommalta kuin yläraajojen? Tai tiedänhän minä mikä siinä on, ne peppukuvat. Mutta en minä edes osaa kuvata omaa persettäni, selkä ei taivu jne. Ja onhan se yläraajojen kuvaaminen ja posettelukin noloa, joo joo.

No mutta vähätkö minä siitä välitän mikä on noloa. Pakkohan tässä nyt on välillä todentaa, etten treenaa pelkkää yläkroppaa. Että on tuolla koipiosastollakin jotain kehitystä tapahtunut. (Teillä ei tietenkään ole havaintomateriaalia alkutilanteesta, mutta kuvitelkaa jotkut tosi fläsät ja ei minkään muotoiset alaraajat).

Julkaisen kuvan silläkin uhalla, että joku siellä onanoi jo pelkästä ajatuksesta.



Kuvat on otettu viikonloppuna jalkatreenin jälkeen ja myönnän, että lihaksia jännittää kuvissa.

Ja sitten se selittelyosuus: Huomatkaa, että vasemmanpuoleisessa kuvassa on rinnakkain kaksi jalkaa. Mustasta ei vaan kovin hyvin erota niiden rajaa. Jalkani ei siis jatku nilkkaan asti noin järkyttävän paksuna pötikkänä. Ja oikeanpuoleisessa kuvassa t-paita hämää sil viisiin, että en levene vyötäröstä tuolla tavalla yllättäin. Itse asiassa minulla ei ole muffin topia juuri lainkaan.

No. On siellä jotain lihaksia. On on. (On myös läskiä, mutta I'm working on it...)