5. huhtikuuta 2015

Instant crush

Ennen kuin alan vastailla teidän kysymyksiinne, kirjoitan nopean avautumisen aiheesta, joka minua alkoi ärsyttää aivan justiinsa. Nimittäin ihastumisesta.

Ihastuminen itsessään ei ole ärsyttävää. Se on ihanaa ja kutkuttavaa. Mutta muiden ihmisten vatulointi asian suhteen on aivan älyttömän ärsyttävää. Ymmärrän, että ala- ja ehkä vielä yläasteellakin se oli "vähän noloa", silleen, että toi tykkää tosta, kika kika, mutta että aikuiset ihmiset...

Hirveän moni esimerkiksi tuntuu näkevän vaivaa siitä, olenko minä ihastunut personal traineriini. Se kysymys, mihin minulle ei ainakaan vielä ole auennut vastausta, on mitä sitten? Olin tai en, niin MITÄ SITTEN? Rhett Butleria lainatakseni, frankly my dear, I don't give a damn. Mutta se mistä I give a damn, on se, että ihan oikeasti: minä tunnen itseni paremmin kuin kukaan toinen ihminen tässä maailmassa. Tunnen itseni luultavasti paremmin kuin moni muu tuntee itse itsensä, joten on hyvin epätodennäköistä, että kukaan ulkopuolinen pystyisi kertomaan minulle minusta itsestäni jotain, jota en jo tietäisi. Tai vaihtoehtoisesti, tiedän vallan hyvin, ettei se pidä paikkaansa. Miksi siis ihmiset toistuvasti, jo sieltä peruskoulusta lähtien, näkevät asiakseen tulla kertomaan, että olen ihastunut milloin kehenkin? Mikä pointti? Oikeasti, voisiko joku vihdoin kertoa minulle vastauksen tähän?

Henkilökohtaisella tasolla näen ihastumisen pelkästään positiivisena asiana. Se on mitä suurin kohteliaisuus. Sehän kertoo siitä, että vastapuoli on jollain tapaa ihastuttava ihminen ja ihmisten välillä aika usein vain on seksuaalista vetovoimaa, sukupuolesta ja suuntautumisesta riippuen.

Minulle ihastuminen ei tarkoita sitä, että laittaisin peliin heti koko elämäni ja alkaisin haaveilla punaisesta talosta ja perunamaasta ja volvosta ja puolikkaasta koirasta. Se on yksi tunne muiden joukossa, mutta ehdottoman positiivinen tunne ja se tekee elämästä hetkeksi köykäisempää ja kivempaa.

On toki sitten niitäkin ihastumisia, semmoisia isoja ja painavia, jotka saattavat päätyä sydänsuruihin. Mutta siinäkin tapauksessa, mikä pointti on kertoa ihmiselle itselleen, että olet muuten ihastunut? Meinaatte, ettei se ihminen itse tiedä sitä? Vähän kuin silmälasipäiselle kerrottaisiin, että hänellä on huono näkö. Tai sitten ihan vaan asiasta vatulointi ihmisen selän takana. Miten kukaan jaksaa nähdä vaivaa sellaisesta? Ja miksi? Minusta nähden se ei varsinaisesti ole kenenkään muin kuin näiden kahden ihmisen välinen asia, jos heidänkään.

Onko tunteet meille jotenkin joku iso pelottava mörkö, joille tarvii vähän hihitellä, kun niitä ei muuten osata käsitellä?

4 kommenttia:

Lupus kirjoitti...

Miksi katsoa TV:stä saippuasarjoja, tai lukea juorulehtiä, tai ylipäätään vatuloida yhtään mistään toisten (kuvitteellisten tai todellisten) ihmisten asioista? Kai se vaan on kiinnostavaa jollain tavalla?

Tiina kirjoitti...

Niin joo, että jos omassa elämässä ei ole tarpeeksi vatuloitavaa? Kantsis itse ihastua, niin ei tarttis miettiä toisten ihastumisia. :D
Siihen on varmaan syynsä miksi mä en katso saippuasarjoja tai lue juorulehtiä...

Lupus kirjoitti...

Mää oon silleen epäsossiaalinen, ettei toisten asiat useimmiten niin kiinnosta. ;D

Tiina kirjoitti...

Joo, toi ei ollut mikään kehoitus sulle, vaan niille jotka näkee vaivaa näistä asioista. :)