generated by sloganizer.net

9. kesäkuuta 2015

I'd rather be hated for who I am, than be loved for who I am not

Väitetyn fitness-buumin vastapainona on toisaalta alettu viime aikoina myös enemmän korostaa sitä, että jokainen saa olla sen näköinen ja kokoinen kuin itsestä tuntuu hyvältä. Ja että ylipainoinen ihminen ei ole yhtä kuin sairas, tyhmä ja laiska. Ja että sisäinen kauneus on tärkeämpää. Jne. Suhtautumiseni tähän koko keskusteluun näin omakohtaisen kokemukseni pohjalta on kaksi- tai mahdollisesti jopa kolmijakoinen. Vähintään.

Ensinnäkin. Sehän on aivan totta. Jokainen saa olla sen näköinen ja kokoinen ja tyylinen kuin itseä huvittaa. Tärkeintä on olla onnellinen ja tykätä itsestään. Ylipainoinen ihminen voi myös olla aivan yhtä terve, mahdollisesti terveempikin, kuin joku hoikempi verrokki-ihminen. Eikä kenenkään ole pakko olla tervekään, jos ei hotsita. Se, että minä olen tehnyt elämäntaparemontin, ei tarkoita sitä, että sinun (jonkun hypoteettisen henkilön siellä ruudun toisella puolella) pitäisi. Toivottavasti tämä tuli nyt selväksi?

Toisenna sitten taas. Kun kirjoitetaan artikkeleita siitä, että pitäisi hyväksyä ylipainoiset ihmiset ja että heitä syrjitään ja katsotaan pahasti julkisilla paikoilla. Kyllä, varmasti näinkin, mutta itse väittäisin, että kyse on enemmänkin omasta itsetunnosta kuin siitä, että muut ajattelisivat ylipainoisesta ihmisestä jotakin. Monissa jutuissa tuntuu juonena olevan se, että muiden pitäisi hyväksyä ihminen läskeineen kaikkineen, mutta todellisuudessa ei itse hyväksytä itseään sellaisena. On vaan helpompi ulkoistaa se harmitus sekä mielipaha kuin olla itse tekemättä asioiden hyväksi mitään. Ja mitäänillä tarkoitan nyt joko omien kilojensa hyväksymistä ihan oikeasti tai sitten tilanteen muuttamista.

Toki voidaan miettiä, johtuuko se, että ihminen ei hyväksy itseään, täysin ulkoisista paineista? Mitään vaikutusta asiaan ei ole sillä, että lyhyidenkin rappusten kiipeäminen hengästyttää etkä viitsi ostaa nauhallisia kenkiä tai lakata varpaankynsiä, koska se on vaan liian hankalaa? Itse en ainakaan osaa eritellä miten iso vaikutus oli sisäisillä ja ulkoisilla paineilla. Täydellisessä maailmassa kukaan ei olisi koskaan toiselle ilkeä, ja niinhän sen kuuluisi ollakin, mutta tarviiko lihavuus sitten hyväksyä ihan oikeasti? Toki, jos lihavuus olisi muodissa ja tavoiteltavaa, niin varmasti ihminen ilahtuisi uuden rasvamuhkuran ilmaantumisesta, mutta kai siihen on syynsä, miksi ihmisiä kannustetaan syömään oikein ja liikkumaan? Muutkin kuin se, että yäk, oot ruma. En ole lääkäri, mutta eikö nyt kuitenkin liikalihavuus oikeasti altista monille ns. elintasosairauksille kuten toki moni muukin huono elämäntapa (alkoholi, tupakointi, huomaatteko kuinka yritän olla tosi diplomaattinen tässä nyt?)? Jos lemmikkieläin on ylipainoinen, se laitetaan dieetille sen terveyden vuoksi eikä mietitä miltä siitä nyt tuntuu? Ettei se nyt vaan pahoita mieltään, kun sitä pidetään pullukkana? Miksi sama ei pätisi ihmisiin? Kysyn vaan.

Oma suhteeni dieetteihinkin on tosi skitsofreeninen. (Puhun nyt dieeteistä, vaikka kyseessä on oikeammin se perusteellinen elämäntapamuutos). Tänä päivänä en tajua miksi jokainen ylipainoinen ei dieettaa (paitsi jos ihan oikeasti rakastaa niitä läskejään, minkä en vakavissani usko kovinkaan monen ihmisen kohdalla toteutuvan), koska se on näinkin helppoa. Toisaalta jos mietin itseäni vaikka viisi vuotta sitten, niin eihän se nyt hitto vie ollut helppoa ja jos joku olisi tullut siitä minulle viisastelemaan, niin olisin tirvaissut nokkaan. Voihan rähmä. Jonkun vaan tarvitsi naksahtaa päässäni. Ja sama naksahdus vaaditaan henkilökohtaisesti jokaiselta, joka haluaa laihtua. Ulkopuolinen (lääkäri, personal trainer, ravintoterapeutti...) voi auttaa siinä, mutta ilman omaa asennemuutosta se ei vaan tule tapahtumaan, ainakaan pysyvästi.

Mutta kaiken tuon diplomaattisen ja vähemmän diplomaattisen lärpätyksen jälkeen päästään siihen, mistä alunperinkin olin aikeissa kirjoittaa. Eli kolmanneksi: minusta tuntuu välillä, että olen jopa tehnyt jotenkin väärin, kun olen dieetannut ja onnistunut siinä. Kun kymmenissä lehtiartikkeleissa jankutetaan, miten pullukan on ok olla pullukka ja hänen pitää rakastaa itseään ja muidenkin pitää ja ulkonäkö on pinnallisuutta ja on tärkeämpää panostaa sisäisiin arvoihin ja lukea kirjoja kuin käydä salilla, niin väistämättä toisinaan tulee semmoinen olo, että minunkin olisi pitänyt olla itseni kanssa ok sellaisena kuin olin ja PYSYÄ SELLAISENA. Nyt olen ihan luuserina taipunut ympäristön ulkonäköpaineiden alla ja tehnyt itsestäni sellaisen, millaisen yhteiskunta minusta haluaa! Hyi minua! Vaikka se sisäinen kauneus on tärkeintä!

En tiedä. Jotenkin ärsytti eniten tuossa jonkun aikaa sitten, kun sain yhteyden erääseen vuosien takaiseen tuttavuuteeni ja vaihdoimme kuulumisia. Kerroin sitten tästä elämäntaparemontista (tyyppi korrektisti oli ensin maininnut, että olen jotenkin muuttunut ulkoisesti), jolloin sain kuulla, ettei pitäisi antaa ympäristön paineiden vaikuttaa siihen millainen on. Laihuus ei ole tavoite, nykytrendit voi heittää hevonpeehen eikä pitäisi päästää voitolle sellaista, mikä tulee toisten toiveista. Niin. Mitä siihen sitten enää sanoisi? No, laihuus ei ole minunkaan tavoitteeni (atleettisuus on), mutta millä sen määrittää kenen toiveista se dieetti tulee? Omani tuli ainakin myös lääkärin, mutta pääasiassa itseni toiveista. Totta kai tyyppi oli oikeassa ja ymmärrän pointin, mutta jotenkin tuo vastaus vei osan ilostani. Miten sitä nyt kenellekään todistaa, että on laihduttanut Oikeista Syistä? Tarvitaanko sitä varten joku "hyssyttelijät hyväksyy" -tarra otsaan? Mitä väliä sillä edes on jollekin toiselle? Pääasia, että on tehnyt sen. En minä jaksa alkaa selitellä puolitutuille omia lähtökohtiani ja syvempiä motiivejani. Muodostakoot sitten mielipiteensä niin kuin huvittaa.

Jotenkin tuntuu että diplomaattisuus ja sensitiivisyys menevät nykyään toisinaan vähän liian pitkälle.



Disclaimerina pakko lisätä vielä loppuun, että jos joku satunnainen jantteri kadulla päättää kertoa ihmiselle, että tämä on lihava: not cool

7 kommenttia:

Ohari kirjoitti...

Tulin sanomaan, että hirveen hyvää pohdintaa, tämä ja se aiempi rupsahdusjuttu. Näiden kanssa sitä painii täällä eräs itsekin. Ei mulla nyt ole tähän oikein mitään järjellistä sanottavaa, kun sää aika hyvin tossa asian puolet ja puolet käsittelit. Jatkakaa.

Ana kirjoitti...

Se päässä kuuluva naksahdus on ihan ratkaiseva. Kaikki mun tupakkitauot ja laihtumiset on lähteneet just siitä naksahduksesta. Sitä vaan pitää pohjustaa tosi pitkään tietoisilla ajatuksilla, ja sit... kun se vihdoin tulee... jee, asioita alkaa tapahtua!

Veela kirjoitti...

Anteeksi, mutta vähän nyt ihmettelen, miksi tuttavasi katsoo asiakseen ottaa kantaa ulkonäköösi (muuten kuin kohteliaalla hyvänpäivänkehulla) Olen itse varmaan vähän yliherkkä ihmisten asenteille painoon, mutta joskus olen ollut huomaavinani, että painonsa hallitsevat ihmiset käyttäytyvät painonhallinattomia kohtaan oudon holhoavasti.

Minä olisin odottanut jotain sen tyyppistä reaktiota, että "Olet muuttunut. Ai, wow, onpa sulla itsekuria, aika hieno projekti!"

Elegia kirjoitti...

Edelliseen kommenttiin liittyen: itse olen huomaavinani, että entiset lihavat/sohvaperunat/tupakoitsijat monesti (huom. eivät kaikki ja aina) alkavat suorastaan halveksia muita vastaavia, jotka eivät ole tehneet samaa valintaa kuin itse. Eli laihduttaneet, lopettaneet tupakointia tmv. He eivät ymmärrä, kun ovat itse muuttaneet tapojaan, että kaikki eivät muuta.

Tiina kirjoitti...

Ohari, tulee tuosta mieleen, että pitäisi ehkä vaan kirjoitella tosi yksipuolisesta ja yhdestä näkökulmasta, niin olisi kommentoijillakin jotain sanottavaa. Voisi sitten porukka täällä huudella, että ETKÖ TAJUA, ETTÄ NÖNNÖNNÖÖ, vaikka itse olisi puhunut asiasta ömmömmöö. :D (If you know what I mean).

Ana, noinhan se justiinsa menee. Mulle on täällä porukka mieltään pahoittanut, kun olen antanut ymmärtää, ettei epäonnisilla dieeteillä olleet ihmiset "halua tarpeeksi", mutta ei sitä naksahdusta pysty selittämään kai ennen kuin sen on itse kokenut. Eikä senkään jälkeen pysty selittämään...

Veela, no, tässä kohtaa tämä tuttava ei suoraan sanonut että se olisi johtunut painosta enkä oikein osaa sanoa mihin hän viittasi. Saattoihan se myös liittyä tuohon edellisen kirjoituksen rupsahdukseen. :D Siinä kun oli ainakin 10 vuotta välissä, kun hän on viimeksi nähnyt minusta edes kuvaa. Kyse ei ainakaan ole kuvaamasi kaltaisesta painonsa hallitsevasta tyypistä. Pikemminkin päinvastoin.

Elegia, niinhän se kai menee, että muissa ihmisissä ei pidä niistä ominaisuuksista, joita inhoaa itsessään. Sitä ei vaan voi ennen dieettiä (tai tupakoinnin lopettamista tmv.) ääneen huudella, koska on itsekin sellainen sillä hetkellä.
Ja mä olen ehdottomasti sitä mieltä, että kenenkään ei tarvitse muuttaa tapojaan, jos ei itse halua. Minun puolestani voi tunkea kroppaansa mitä tahansa sipseistä heroiiniin, jos haluaa. Kohdistan omat kommenttini niihin, jotka haluavat muuttaa tapojaan, mutta eivät siinä onnistu. Mieluummin toki kannustaen kuin halveksuen.

Anonyymi kirjoitti...

Jälleen loistava postaus!

Ihmiset on kyllä aika sairaita päästään. Tulin raskaaksi stressisen, läskisen elämönvaiheen jälkeen, ja mulle puhkesi ylipainon takia raskausdiabetes. Kun terveydenhoitaja soitti sokerirasituskokeen tuloksia, hän ensin huusi mulle. Kysyin, mistä moinen. Hän vastasi, että huuto on herättely-yritys: 99,9 prosenttia ylipainoisista mimmeistä alkaa tulokset saatuaan väittää vastaan, vähätellä painoaan, kyseenalaistaa labran toiminnan ja muutenkin vastustella ruokavalio- ja liikuntasuosituksia. Heille ei kerta kaikkiaan saa taottua kalloon, että hoitamaton raskausdisbetes vahingoittaa vauvaa; jos vauva ylipäätään syntyy, sen koko loppuelämä voi olla sairastelua. Olin eka järkyttynyt, että raskaana olevat naiset voi olla noin daijuja, mutta sitten tajusin, että tuohan se yleinen asenne nykyään on. Puolustellaan omia lohtusyömisiä ym. ongelmia viimeiseen asti.

Avaan jo sateenvarjoni, sillä eiköhän kohta joku tule kertomaan, että hän kyllä sai sokerit kuntoon ja hänen vauvansa on terve, vaikka hän söikin diabeteshoitajalta salaa ties mitä paskaa ja valehteli vain, että on käynyt lenkillä.

Tiina kirjoitti...

Kiitos! :)

Onhan tuo tuommoinen totuuden kieltäminen aika yleistä. Moniko tuntee (ehkä jopa sieltä peilistä) sellaisen naisen, joka ei "koskaan syö mitään" ja on silti ylipainoinen? Niinpä. Itse olen kyllä aina pyrkinyt myöntämään, että läskini johtuvat nimenomaan ihan siitä, mitä suustani sisään lappaan. Sen muuttaminen onkin sitten haastavampi juttu.