22. helmikuuta 2016

53/366

Välillä sitä aina tulee tuulahduksia jostain vanhan hyvän blogistanian ajoilta ja sitten harmittaa, kun ei oikein jaksa enää itsekään suoltaa tuubaa tänne blogiin. Ja mikä muuten on typerämpi aihe blogikirjoitukselle kuin se, että ei ole kirjoittanut pitkään aikaan eikä ole mitään sanottavaa? Aivan oikein, ei mikään.

Radio(blogi)hiljaisuus on kai merkki siitä, että elämässä on kaikki ihan hyvin? Vaikka aika hassu ajatus, että kaikki on nyt hyvin. Olen aika rehellisesti persaukinen eli rahaa ei ole mihinkään eikä työnantajat suoranaisesti jonotan oveni takana. Ja silti. Kaikki on ihan hyvin. Olen ehkä vihdoin saavuttanut jonkinlaisen valheellisen zen-tilan kaiken sen namasteilun jäljiltä.

Myöskään rakkauselämä ei ole mitenkään liekeissä tällä hetkellä. Minulla on pari hyvää ja tärkeätä miestä elämässäni (joista toinen toki isäni), ja jotenkin tällä hetkellä tuntuu, etten edes tarvitse enempää. Viikonloppuna juuri suoritin jonkinlaista mielikuvaharjoittelua mielessäni ja tulin siihen tulokseen, että hirveän raskasta olisi yrittää lisätä tähän elämään joku toinen ihminen, jolla on täysin erilaiset tavat ja kriteerit kuin minulla. Lisäksi minun vatsani ei kestä sitä semmoista ihastumis- ja epävarmuusaikaa, mikä uuden suhteen alussa usein on. Jos saisin päättää, niin voisin hypätä suoraan semmoiseen arkiseen ja vakaaseen yhdessäolemiseen. Ei kuitenkaan semmoiseen, missä toisen naama pääasiassa ärsyttää ja toivoisi, että se olisi vain hiljaa eikä koskisi.

Olen katsellut jostain käsittämättömästä syystä Akin ja Ritan rakkausdieettejä televisiosta ja viime viikolla siinä oli kyllä sellainen pariskunta, että huh huh. Parisuhteen naispuoli lupasi miehelleen, että halaa häntä joka päivä kerran. What? Tarviiko tuommoinen oikein luvata? Että edes kerran päivässä koskettaa elämänkumppaniaan? Turhaa lienee sanoa, että tuossa lupauksessa ei edes pysytty. Ja tämä pari oli seurustellut hurjat kolme vuotta. (Joo, televisio-ohjelma ja en tiedä mikä on totta ja mikä draamankaarta, mutta silti).

Ja mitä tämän postauksen otsikkoon tulee, joka tietysti viittaa omaan rakkausdieettiini (rakkaussuhteeni suklaaseen): ns. lakko on pitänyt ja ei ole pitänyt. Arkisin olen pääosin ollut syömättä herkkuja. Viime viikonloppuna kyllä vedin suklaata kaksin käsin.

Minulla on yksi tähän aiheeseen liittyvä projekti ollut tässä käynnissä. Projekti päättyy torstaina, joten yritän loppuviikosta raportoida projektin tuloksista. Niihin kuviin ja tunnelmiin. Moro!


Ps. Julkaisen tämän nyt heti, ettei tämäkin kirjoitus jää tuonne luonnoksiin lopuksi elämäänsä. En ehdi oikolukea, lähden jumppaan!

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

En itse ole juurikaan halauksien perään. Halauksen puutehan ei suinkaan tarkoita kontaktin tai intimiteetin puutetta. Tuli mieleen, että suhde saattaisi loppua siihen lupaukseen.

Tiina kirjoitti...

No, kukin tavallaan, kunhan suhteen molemmat osapuolet ovat samalla viivalla. Tämän tv-parin tapauksessa kyse oli ihan kokonaan kontaktin ja intimiteetin puutteesta, uskoisin.

Mä laskisin halaamiseksi esimerkiksi sen, että laittaa käden toisen ympärille, kun pötkötellään vierekkäin. Tai ylipäänsä ottaa toisen lähelleen. Itse en osaisi kuvitella eläväni suhteessa, jossa ei halata.

Liisu kirjoitti...

Kiva lukea tekstiäsi. Se on juttua, jossa ei tapahdu paljon mitään, mutta jossa silti tapahtuu koko ajan. Mielenkiintoista.

Mimmu kirjoitti...

Ootko sä varma, että olisi sellainen pitkä epävarmuusaika? Mäkin ahistuin viime kesänä sellaisesta ajatuksen tasolla, mutta toisin kävi. Sitä vaan oli jotenkin niin varma tuosta miehestä, että sellaista ei edes ollut. Olipa se siirappinen avautuminen :D

Tiina kirjoitti...

En ole yhtään varma, mutta eipä ole omalle kohdalle osunut muita kuin noita. Juttuja olen kyllä kuullut... :D