6. joulukuuta 2009

Hei poika, hei nuori ja kaunis poika...


Tuntuu, että pitäisi saada puserrettua jotain tekstiä tänne välillä. Marraskuussa kirjoitin vain yhdeksän postausta. Lokakuussa viisitoista. Kysehän ei tokikaan ole siitä, ettenkö haluaisi blogata. Olen vain ollut huono ihminen. Eikä väkisin väännettyä tekstiä kukaan jaksa lukea.

Elämäni on heittänyt häränpyllyä viime aikoina sekä hyvässä että pahassa. Kuten tiedätte, muutin kuun vaihteessa. Kun muuttaa kuusi neliötä pienempään asuntoon, jossa on huomattavasti vähemmän kaappitilaa kuin edellisessä, tulee muuttolaatikoiden purkamisesta jokseenkin haasteellista. Siksi se homma on vielä pahasti vaiheessa. Mutta ihan hyvä tästä tulee. Itse muuttopäivä oli yksi tähänastisen elämäni ahdistavimmista päivistä helposti. Entinen vuokranantajani oli säätänyt välissä niin, että kun olin ilmoittanut itse muuttavani lauantaina pois, niin hän oli ilmoittanut uudelle asukkaalle, että lauantaina pääsee muuttamaan. Ja sitten ne tyypit norkoilivat siinä huohottamassa niskaan koko päivän. Olivat tosin hyvin mukavia ja joustavia, niin mukavia että melkein harmitti se tiukkasanainen viesti jonka lähetin, mutta kyllähän se silti vitutti.

Sitten kun saan asunnon järjestykseen, niin toivon että myös korvieni väli järjestyisi. Ja sydänparkani. Niin, hmm... Mitenkähän tämän sanoisi... Kertokaahan minulle minkä takia ihastun aina korviani myöten sellaisiin liian nuoriin runopoikiin, joiden kanssa todellisuudesta ei ikinä tulisi mitään? Olen tällä hetkellä ihan pihalla ja vähän sydänsuruinen. Loppuvuoteni kohokohta taisi olla se, kun muutama yö sitten nukuin yhden tällaisen nuoren runopojan vieressä. Siis nukuin. (Kuvitelkaa tähän kohtaan minut nirhaamassa ranteitani auki jollain hyvin tylsällä esineellä). Järkeni huutaa kuin palosireeni, että juokse juokse tässä ei hyvin käy sattuu sattuu, mutta koskapa minä olisin järkeni ääntä kuunnellut. Nenään sattuu kivasti, kun tupsahtaa nokalleen. Taas kerran.

Äh. No tästä ei voi olla suunta kuin ylös- tai alaspäin. Stay tuned.


Kuva: Natalie Dee

15 kommenttia:

hdcanis kirjoitti...

Jos en saa nuorta miestä
niin olen sitten nuoretta
mutta minut saa vaikka piestä
jos vain liha on tuoretta...

Tiina kirjoitti...

Niinpä.

Riikka kirjoitti...

voi tiina. sä tiedät, et mä en tiedä, miksi nuoret kauniit runopojat on niin ihastuttavia ja mitä hittoa niiden kanssa oikein kuuluu tehdä. mut jos tietäisin, niin jakaisin mun salaisuudet sun kanssa. jos keksit, niin kerro mulle. mun loppuvuoden kohokohta ei oo lähelläkään jonkun vieressä nukkumista, mut nuori ja kaunis se on...

yllätystyttö kirjoitti...

Ihana Tiinasein! Kitkeriä neitsyitä lainataan ihan liian harvoin!
Kiitos!

Ja jos keksit, miksi aina ihastutaan niihin vääriin/vaikeisiin tapauksiin, niin kerrotko miullekin? Nenä on aika kovia kokenut ja en usko sen enää kestävän kovin monia kolahduksia.

Kaisa kirjoitti...

Kaikki mahdoton on aina niin kiehtovaa.

Anonyymi kirjoitti...

Runopojatkin vanhentuvat, joten miksi murehtia moista ikäkysymystä. Antaa vaan palaa, ja täysillä, jos siltä tuntuu. Mutta en ymmärrä, miksi pitäisi aina siitä arjesta haaveilla toisen kanssa - eihän sitä kukaan halua. Pieni hetkikin riittää. Ja epävarmuushan tekee jutusta vielä mielenkiitoisempaa.

Mutta näin runopojan siskona sanon, ettei kannata kuitenkaan laittaa liian korkealle moista urosta. Ne ovat vain miehiä. Hyvin yksinkertaista. Tarkoitan vain siskon näkökulmasta, että miksi ihmeessä ne naiset ovat niin kiinnostuneita runopoikaveljestä, kun tyyppi on vain se veli, eikä mitenkään ihmeellinen olio. Tätä on aina ollut vaikea ymmärtää. Voi tytöt, kun voisin kertoa monta juttua, jotka tekevät runopojastakin ihan tavallisen kuolevaisen :D Kiitollinen kuitenkin olen veljestäni, jonka kanssa olemme hyvin läheiset. Joten aika kovaan syyniin joutuu veljenkin valittu siskon puolelta. Ja ne ominaisuudethan olivat...

Mymskä kirjoitti...

Eikös se mennyt niin, että silläkin uhalla, että sattuu, se kannattaa? Tai jotain tuollaista väittävät viisaammat (ja rohkeammat).

Minulla on joku ihme tutka, jolla tavoitan aina sellaisia, joilla on *se paras* eli nainen, jonka ohi ei kukaan koskaan mene. Eli täysin toivottomia tapauksia minun kannaltani.
Aina ne on jollain lailla vääriä.

Elegia kirjoitti...

Auts, suruinen sydän. Se tuntuu suruisalta. Onneksi niistä pääsee ohi - sitten joskus.

Pieni hetki kyllä riittää joo - ainakin muistuttamaan, miten ihanaa se olisi, kun... Joku kirjoitti tuossa, etä kuka sitä arkea haluaa? No minä haluan ja sainkin - itsestä on kiinni onko se tylsää eikä se automaagisesti tarkoita sitä, että muututaan tylsiksi. Nih ;)

Tiina kirjoitti...

Riikka, mä niin tiedän, että sä tiedät. Olisin voinut kirjoittaa tämän kaiken tilalle, että lukekaa Riikan blogista. ;)
Voihan pojat...

Ylläri, olepa hyvä. :)
Onneksi mulla on elastinen nenä, kyllä se vielä pari törmäystä kestää. Toivottavasti sunkin.

Kaisa, niinpä, olispa se kiehtova joskus mahdollista. Plääh.

Anonyymi, kiitos kommentista, tykkäsin siitä jostain syystä erityisen paljon. :)
Onhan se totta, että runopojatkin vanhenee. Ehkä niistä iän myötä karisee pois osa siitä runopoikamaisuudesta, vaikka toivonkin että ei. Toisaalta tilalle varmaan tulee jotain vielä parempia ominaisuuksia. Ja onhan ne toki ihmisiä. Vähän vaan yli-ihania sellaisia.
Se olisikin hienoa, jos osaisi suhtautua asioihin niin, että se pieni hetki vaan riittää, mutta oikeasti sitä aina haluaa lisää niitä hetkiä. Ainakin minä. En ole hyvä luopumaan.

Mymskä, kyllähän se kai niin menee, että enemmän se harmittaisi jos ei edes kokeilisi.
Eikös ne parhaat ole aina niin kuin parkkiruudut: joko homoja tai varattuja? ;D

Elegia, onneksi nyt ei ole ihan kokonaan suruisaa, mutta... Niin, no katsotaan.
Miksei niitä pieniä hetkiä voisi edes tallettaa johonkin pulloon, josta sitä voisi sitten nuuskia aina pikkuisen tarvittaessa?
Ja kyllä mäkin siitä arjesta haaveilen, pakko myöntää. :)

Mymskä kirjoitti...

Mä en oikeastaan tarkoittanut varattuja. Nämä ovet sellaisia tapauksia, joilla on joskus ollut niin ihana ja paras nainen, että sen yli ei kukaan yllä. Tai edes samalle tasolle.

Ja joskus niillä ei edes ole ollut sitä parasta, mutta jalustalla se kuitenkin on (vaikka ei sentään mielikuvitusolento).

Pahimpia ovat eronneet miehet, joilla on lapsia. Se lasten äiti on aina ykkönen, riippumatta siitä ollaanko edes puheväleissä.

Tiina kirjoitti...

Okei, no jollain henkisellä asteella varattuja sitten kuitenkin. Mä en onneksi ole noihin törmännyt.
Toivottavasti en itse nosta ikinä ketään jalustalle sillä tavalla, että se torppaisi kaiken mahdollisesti hyvän tulevaisuudesta!

T kirjoitti...

"Tuntuu, että pitäisi saada puserrettua jotain tekstiä tänne välillä. Marraskuussa kirjoitin vain yhdeksän postausta. Lokakuussa viisitoista. Kysehän ei tokikaan ole siitä, ettenkö haluaisi blogata. Olen vain ollut huono ihminen. Eikä väkisin väännettyä tekstiä kukaan jaksa lukea."

Been there, done that. Kun siviilielämä tuntuu potkivan kulkusille, niin päässä helisee sen verran että siinä melussa ei saa mitään sulosointuista ulos.

Nuorista runopojista en osaa sanoa mitään: minä synnyin maailmaan liian vanhana tähän roskaan, joten maitoposkiset hempeilijät ovat minulle kryptoniittia. Punaista sellaista.

Eli kuten tuleva joulukinkku sanoi toiselle: kärsitään yhdessä.

Minja kirjoitti...

Oi ei, pakko sanoa kans tuohon Mymskän kommenttiin, että mä oon kans törmännyt mieheen, jolla oli ihan mahdottomia vaatimuksia, koska "exä oli täydellinen ja uuden naisen täytyy olla kaikinpuolin samanlainen kuin exä".
Mä en edes tajua miksi kukaan haluaa toista samanlaista! Itse en kyllä haluaisi. Siis vaikka se exä olis ollut kuinka täydellinen, niin en mä halua vertailla uutta miestä vanhaan. Vaikka toki sitä varmaan alitajuisesti tekee jonkin verran silti.

Tiina kirjoitti...

T, toisaalta siitä angstista saa aika hyvin puserrettua tarinaa. MOT...
Paitsi jos haluaa pitää blogin hauskana ja sarkastisena, niin ehkä sitten ei kannata ammentaa oman elämän paskasta.
Mutta kiva kärsiä jonkun kanssa yhdessä. :)

Minja, vertailu on kyllä ihan perseestä, vaikka ihan varmaan sitä jollain tasolla tekee itse kukin, mutta ei pitäisi asetella mitään standardeja kuitenkaan.
Jos tuolleen ajattelee, että tulevan pitää olla yhtä täydellinen kuin eksä, niin ei varmaan pitäisi ruveta uuteen suhteeseen ollenkaan ennen kuin on saanut päänsä selvitettyä.

Anonyymi kirjoitti...

miksi ei:)