23. marraskuuta 2011

Ensilumi tulee kuudelta

Voihan nenä. Ja räkä. Ja kurkkukipu. Etten sanoisi.

Eilen kaikki oli ihan hyvin. Menin iltasella jumppaan ja sielläkin kaikki oli ihan hyvin. Jaksoin ihan hyvin, tai no, niin hyvin kuin jumpassa nyt yleensäkään jaksan. Mikään ei viitannut flunssaan. Kunnes kotisohvalla hieman myöhemmin kurkku alkoi tuntua kummalta ja vielä vähän myöhemmin nenää alkoi kutittaa ja siinä se sitten oli. Flunssa. Nukuin koko yön villasukat jalassa, jos sillä saisi vielä pelastettua jotain, ja minä inhoan sukat jalassa nukkumista. Ei saanut pelastettua. Aamulla kurkku oli kipeä ja nokkakin vähän vuotaa. Mikään kovin paha tämä ei vielä ole, mutta eipä sitä tiedä mitä tuleman pitää.

Nyt on ehkä ihan hyvä hetkikin vähän aikaa kuluttaa sohvaa (ja nenäliinoja). Olen tässä kuussa tukenut VR:ää niin paljon, että en varmaan halua vähään aikaan matkustaa yhtään minnekään. Mutta kun pysähtyy, on liikaa aikaa ajatella. Tajuan, että koko tähänastinen elämäni jakautuu nyt kahteen osaan: aikaan, jolloin äiti oli, ja aikaan, jolloin äitiä ei enää ole. Mikään ei ole enää samoin. Joulu lähestyy ja se onkin ihan oma lukunsa. Kunpa sen voisi vaan skipata tänä vuonna. Haluaisin, ettei kukaan toivottaisi minulle tänä vuonna hyvää joulua. Toivottaahan ne kuitenkin ja hyvää tarkoittaa. Ehkä parempaa kuin minään jouluna koskaan tätä ennen. Mutta ei se vaan voi olla hyvä.

Jos lunta ei tulisi ollenkaan tänä talvena, niin silloin ehkä vähän tuntuisikin siltä, että tämä talvi jää välistä. Se sopisi minulle oikein hyvin. Kesän jaksaa jotenkin paremmin.

Lisäys: Ai niin, siitähän minun piti avautua tässä, ennen kuin juttu lähti sivuraiteilleen, että on ärsyttävää, kun muuten voisi vaan maata viltin alla kampaamatta naamaa tai hiuksia, mutta on pakko lähteä käymään kaupassa, koska nenäliinat loppuu ja leipä on homeessa.

7 kommenttia:

Zepa kirjoitti...

Varsin harmillisia hetkiä. Mutta sä nouset sieltä taas aikanaan. Asia on näin. *hali*

Tiina kirjoitti...

Juu, varsinkin tästä flunssasta. Kiitos. :)

Toivottavasti en kuulosta ruikuttavalta, koska ei tää sitä ole, ihan vaan kylmiä tosiasioita.

Laura kirjoitti...

Paranemista! Tuntuu todella tutulta tuo ennen ja jälkeen erottelu, oma äitini kuoli 2004 ja edelleen se pätee. Toki suru muuttaa muotoaan ja arkipäiväistyy, mutta ei se kaipaus ja ajatus siitä että "kunpa äiti olisi näkemässä tämän" häviä mihinkään. Voimia.

Mymskä kirjoitti...

Minä lupaan olla toivottamatta hyvää joulua sinulle. Tämä ensimmäinen on varmasti se vaikein, mutta kyllä niitä hyviäkin taas tulee.

Anonyymi kirjoitti...

Älä turhaan mene kauppaan. Tilaa pizzoja kotiin ja sano, että tuovat samalla nenäliinoja ja vessapaperia.

Anonyymi kirjoitti...

Naaman kampaaminen? Viiksiongelma on pahentunut?

Tiina kirjoitti...

Laura, kiitos. Noin minäkin sen olen arvellut menevän. Eihän se kaipaus mihinkään voikaan kadota enkä sen haluakaan katoavan.

Mymskä, kiitos siitä. :)
Kuulemma se ensimmäinen vuosi on vaikein, kun tulee ensimmäinen syntymäpäivä, ensimmäinen joulu, ensimmäinen äitienpäivä... Mutta onneksi tämä elämä nyt ei pelkkää murheessa tarpomista ole.

Anonyymi, oliskohan ne tuoneet? En tohtinut testata.

Anonyymi, ai viiksiongelma? Tässä puhutaan nyt koko kasvoista!

Ps. Nimimerkkiäkin saa käyttää.