31. lokakuuta 2014

The long and winding road

Leikin tuossa kotipsykologia itselleni omalla sohvallani maaten ja tulin lopputulokseen, että minulla on aivan älyttömän voimakas hylätyksi tulemisen pelko. En edes uskalla päästää ketään lähelleni, ainakaan kovin helposti, koska mitä enemmän avaan itseäni, sitä enemmän se mahdollinen hylkääminen sitten sattuu.

Vaikka on tosi väsynyttä syyttää kaikesta vanhempiaan, niin pahoin pelkään, että tämä kyllä juontaa juurensa lapsuudestani. En epäile, etteivätkö he olisi välittäneet minusta lapsena, mutta... no, ne sota-ajan traumat varmaan periytyvät sukupolvelta toiselle. Vaikea murtaa vanhoja kaavoja, jos itsekään ei ole saanut läheisyyttä lapsena.

Äiti on varmasti halannut ja pitänyt sylissä, kun olen ollut niin pieni, etten sitä voi muistaa. Isompana nuo hetket olivat kovin harvassa. Kai niitä oli, mutta en muista niitä. Sen sijaan muistan useammankin kerran itkeneeni yksin jossain nurkassa ja toivoneeni, että edes joku välittäisi ja ottaisi syliin. Nykyisinkin itken lähinnä yksin ollessani ja toivon, että joku ottaisi syliin. Ei sitä tapahtunut lapsena eikä sitä tapahdu tänä päivänäkään.

Isompana sitten, kun äiti yritti koskettaa, muistan toistuvasti torjuneeni yritykset sähähtämällä "älä koske". Poden siitä huonoa omaatuntoa, mutta minkäs tein. Jos sitä ilman jäi silloin kuin sitä eniten olisi tarvinnut, niin ei kai sitä murkkuiässä pysty enää vastaanottamaan. Vasta joskus ollessani päälle kolmekymppinen muistan äidin halanneen, mutta ei se ollut meille kummallekaan luontevaa. Minulle se ei ole luontevaa vieläkään, mutta teen sitä kyllä enemmän kuin ennen. Miestenkin taholta olen saanut torjuntoja silloin, kun läheisyyttä olisin eniten kaivannut. Sitten ihmetellään, kun kovetan itseni enkä "enää rakasta".

Tänään tapahtui neljä ihan älyttömän pientä ja naurettavaa asiaa lähes peräjälkeen. Normaalisti en pikkuasioista hajoile, mutta neljä on aika suuri lukumäärä tunninkin sisällä, saati sitten vartin. Ja sitten sukellettiinkin syviin vesiin. Tässä nyt sitten käsittelin yksikseni asiaa ja totesin, että kaikissa näissä pikkujutuissa koin tulevani hylätyksi. Tai etten kelvannut. Minusta ei tykätty. Vaikka järki sanoo toista, niin tunne on vahva ja musertava.

Taustatiedoksi kerrottakoon, että jouduin eilen tekemään raskaan päätöksen ja viemään kissani viimeiselle piikille, joten en muutenkaan ole henkisesti vakaimmillani tällä hetkellä. Eikä nuo toiset osaa lukea ajatuksiani. Eivät ne tyypit tienneet, että juuri minä olisin kaivannut kipeästi sitä huomiota, jonka ne mahdollisesti antoivat toisaalle. Tai että minun sivuuttamiseni juuri sillä hetkellä sattui ihan tavattoman paljon. Tavallista enemmän.

Tässä tarinassa varmaan piilisi joku viisaus, mutta olen aivan liian väsynyt ja päänsärkyinen kaivamaan sitä teille esiin. Koittakaa itse hoksata.






"After all... tomorrow is another day."

17 kommenttia:

Antti-Juhani Kaijanaho kirjoitti...

Nyt mulla on ollut puoli tuntia korvamato. Kiitos siitä.

Osanottoni kissan poismenon johdosta.

Tiina kirjoitti...

Mutta voisi olla paskempikin korvamato? :)

Kiitos.

Ps. Miksi tää kysyy multa, että todista ettet ole robotti? Miten toi on mennyt päälle ja miksi se MULTA itseltäni sitä kysyy?

Veela kirjoitti...

Toi oli tosi rehellistä ja suoraa, älyttömän hienosti kirjoitettu. Kun tuollaisen asian oikeasti tajuaa ja hyväksyy itsestään, siis että on joku asia kuten pelko, joka vaikuttaa siihen miten suhtautuu muihin ihmisiin, pystyy voittamaan sen vaikutuksen. Work around it.

Tiina kirjoitti...

Kiitos. Tää nyt oli tämmöinen aivo-oksennus, joka piti saada ulos, että tuli parempi olo. Näin uudestaan luettuna olisin voinut olla vähän spesifimpi ja paljon jäi kirjoittamatta mitä ajattelin, mutta äh... en jaksa alkaa selittää enempää.

Hyvä lapsuushan mulla on ollut ja monet on hylätty ihan oikeastikin lapsena. Mut joo. En kauhean rakentavasti osaa suhtautua torjutuksi tulemiseen ja sellaiseen.

aniliininilli kirjoitti...

En kauhean rakentavasti osaa suhtautua

Ellen aivan väärin muista, niin tuota ehdotettiin joskus aikaisemmin ja kommentoija tuli torjuntavoitetuksi ns. ronskein sanakääntein.

Se alitajunta nääs

Tiina kirjoitti...

Ehdotettiin mitä?

Tässä ei nyt ole kyse mistään tyttö/poika-asioista.

Zepa kirjoitti...

Tiina, EMME SIVUUTA. Syvä osanotto kissan lopettamsien takia. Tiedän että ei oo helppoa aikaa sulle nyt tämä. Ja mitä tulee siihen torjutuksi ja hylätyksi tulemiseen, tai niihin fiiliksiin, tiiän mistä puhut. Eikä ole helppoa sekään ennen kuin siitä vaan kasvaa ulos. Kuten surullekin pitää antaa aikaa, niin pitää joillekin muillekin asioille.

Lähetän virtuaalilohdutusta ihan perkeleesti. Ja haleja kans.

Tiina kirjoitti...

ETTE NIIN. :) (Paitsi joku anonyymi voisi joskus sivuuttaa... oh well.) Nää oli ihan livekohtaamisia. Ja näin seuraavana päivänä ajateltuna ihan tosi tosi pikkujuttuja, mutta sillä hetkellä ne paisui jotenkin kohtuuttoman kokoisiksi.

Kiitos osanotosta. Vaikka siihen kuinka olisi varautunut, koska toinen on vanha ja sairastellutkin, niin kyllä se mahottoman kurjaa on silti. Varsinkin, kun toinen on ollut meillä puolet meitsin elämästä. Tiiän, että sää tiiät.

Lupus kirjoitti...

Ai. Olet liittynyt oksentelijoiden kerhoon.

Joskus vaan pienetkin asiat voi tuntua todella suurilta. Tutulta kuulostaa tuo perhettä koskeva osuus. Ja muukin oikeastaan. Jatkoa odotellessa.

Tiina kirjoitti...

Voi kuule... aivo-oksennuksia jo vuodesta 2007. ;)

Sitä oikeaa oksentelua pyrinkin sitten välttämään viimeiseen asti.

Lupus kirjoitti...

No sepä se onkin vastenmielistä puuhaa. Yök.

Muistatkos, kun joskus vanhoina aikoina blogit oli vähän niinkuin olohuoneita, ja postausten kommenttilootista tuli chattiroomeja. Tuli vaan mieleen tuosta vuosiluvusta. Vaikka se olikin kai vähän myöhemmin.

Hakranah kirjoitti...

Osanottoni kissan kuolemasta :/

Anonyymi kirjoitti...

Kurjaa, että jouduit luopumaan kisusta. Kisun aika tuli nyt täyteen.

Joskus sitä on heikoilla ja ottaa aika raskaasti toisten sanomiset.

Tuossa taannoin "valittelin" yhdelle ystävälle lapsetonta sinkkuuttani ja hän (kolmen lapsen äiti, onnellisessa avioliitossa, kiireinen kylläkin mutta kukapa ei) alkoi kertoa siitä, että miten häntä auttaa, kun kirjoittaa kiitollisuuspäiväkirjaa.

Auttaa varmaan juu. Silti olisi tehnyt mieli sanoa, että älä sinä aliarvioi sellaisen ihmisen kokemusta yksinäisyydestä, joka ei ole viiteentoista vuoteen asunut kenenkään kanssa saman katon alla.

-a kirjoitti...

Tohon alkuosaan totean, että asiasta voi toipua oikeissa olosuhteissa, mutta harva meistä oikeasti on niin vahva, etteikö toi sun kokema ketju tuntuisi jossain. Mut se on vain inhimillistä.

Ja sitten mä lähetän jaxuhaleja (koska se on tehokkainta mitä somessa voi tehdä)

Tiina kirjoitti...

Kiitos osanotoista ja jaxuhaleista. En mä tähän oikein muuta osaa enää sanoa. <3

Antti-Juhani Kaijanaho kirjoitti...

On, se on hyvä korvamato.

Tää ei muuten kysy minulta Captchaa.

Tiina kirjoitti...

Hyvä, ei pitäisikään. Tsekkasin asetukset eikä se ole päällä. Varmaan joku Bloggerin häiriötila oli päällä tuolloin.