16. helmikuuta 2015

Blame it on the boogie

Joskus, kun tätä maailman ja varsinkin toisten ihmisten menoa sivusta seuraa, niin olen kyllä ihan hiton tyytyväinen siihen, millainen olen itse. Tämmöinen omasta mielestäni avarakatseinen, vapaamielinen, easygoing, rento, oman elämäni juppihippipunkkari, antaa kaikkien kukkien kukkia vaan jne.

Olisi ihan kamalaa olla semmoinen ihminen, jonka naama on koko ajan kuin olisi sitruunan niellyt ja joka levittää sitä happamuutta ympärilleenkin. Semmoiset tyypit imevät tehokkaasti energian kaikesta ja kaikista läheltään. Minulla oli joskus työkaverina sellainen hahmo, joka ruokatunnilla ensimmäisenä naama nurinpäin käännettynä ruokapöytään istuessaan huokaisi niin pitkään ja hartaasti, että melkein fyysisesti tunsin, kuinka oma sateenkaari-yksisarvisenergiani vaihtui johonkin tosi mustaan ja synkkään.

Totta kai minuakin joskus ottaa päähän (varsinkin jos en ole saanut ruokaa) eikä ihan kaikki mahdu huumorintajuuni. En siis väitä olevani täydellinen itsekään, mutta henkilökohtaisesti olen mieluummin tällainen kuin sellainen, jolla on jatkuvasti herne nenässä jostakin. Ja toisaalta niinhän se vanha sananlaskukin sanoo, että ennemmin räkänokastakin mies tulee kuin tyhjännaurajasta. Onneksi en haluaisikaan olla mies.

Olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että ihminen pystyy ihan itse valitsemaan sen, kiristääkö pipo koko ajan päätä vai ottaako rennosti ja lähinnä nauraa tälle toisinaan niin absurdille elämälle. Toisaalta en ymmärrä miksi kukaan valitsisi olla takakireä tosikko. Onko tästä siis pääteltävä, että toiset meistä tosiaan vaan syntyvät huumorintajuttomina hermoraunioina?

Olisi oikeastaan aika hauska kuulla jonkun takakireän tyypin näkemyksiä omasta luonteestaan; onko sellainen kiva olla, tuntuuko elämä päivittäin raskaalta, tai ylipäänsä jos itse tunnistaa olevansa tämmöinen, niin miksi ei halua muuttua vai eikö vain pysty jne., mutta noinkohan sellaiset tyypit minun blogiani edes lukevat? (Paitsi korkeintaan ärsyyntyäkseen, mikä kertoo kyllä taas enemmän hänestä itsestään). Ja toisaalta järkevä (ja rauhallinen!) keskustelu syntymä-äkäisen ihmisen kanssa on yleensä melko haastavaa.


Ps. Ymmärrän kyllä, että jatkuva stressi tai vaikkapa masennus muuttaa ihmisen luonnetta, mutta tarkoitan nyt semmoista ihan perustervettä ihmistä, joka vaan on tosikko. Tämmöinen diplomaattilauselma taas tähän loppuun, ettei kenenkään elämänkolhiman tarvitse ottaa itseensä.

10 kommenttia:

Liisu kirjoitti...

Tuo kisu tuossa kuvassa on pieni söpöliini, näyttää vähän ujostelevan.

Varmaan ensimmäinen ihminen jonka olen tavannut, ja joka on tyytyväinen itseensä, olet kyllä sinä. Luulen, että teitä itseenne tyytyväisiä on paljon muitakin, harvat vain sen sanovat ääneen.

Se on varmaan kiva tunne. Kannattaa pitää itsensä sellaisena, että voi olla jatkossakin, kaikkina aikoina, surullisenakin, tyytyväinen itseensä. Se tekee, uskon, helpoksi elämän, tai ainakin helpottaa sitä.

Minä olen ilmeisesti tuollainen itseeni tyytymätön, tai ehkä se on joku yliminä minussa, joka on hyvin kriittinen mitä puheisiin ja tekoihin ja itseeni yleensä liittyy. Aina se on moittimassa, "senkin uuno, pitikö sinun mennä niin sanomaan", tai "miksi ihmeessä sinä teit noin tyhmän teon!"

Mutta kun tässä yhtenä iltana aloin miettiä, kuka minä haluaisin olla tällä hetkellä elävistä ihmisistä, jos sellainen mahdollisuus olisi, niin tiedätkö, en yksinkertaisesti keksinyt ketään toista. Vaikka kuinka vilisi mielessä ihmisiä, joita kunnioitan ja ihailen, en mistään hinnasta haluaisi muuttua keneksikään heistä,

Kummallista. Ehkä minä siis jollain tavoin pidän kuitenkin itsestäni, vaikka en täytäkään vaatimiani mittoja ihmisenä. Kun tuntuu, että jos olisin joku toinen, en voisi olla silloin oma itseni! Hassua, eikö totta?

Tiina kirjoitti...

Voi että. Enhän mä nyt toki kovinkaan usein ole itseeni tyytyväinen, ei sillä, että se olisi paha asia. Tuo oli lähinnä sellainen ahaa-elämys tänään ja koski vain tätä yhtä osa-aluetta. Itse ja siihen tyytyväisyys on niin paljon isompi juttu kuin vain se onko rento vai takakireä tyyppi. Uskon, että joku vähän kireämpikin tyyppi voi olla itseensä tyytyväinen ja varmasti tyytyväisempikin kuin minä olen itseeni.

Tuttu tunne muuten tuo, että "pitikö mennä niin sanomaan". Jatkuvasti käyn läpi noita ajatuksia.

Mutta olisihan se kiva, jos pystyisi olemaan itseensä täysin ja kokonaan tyytyväinen, tosin lakkaisiko sitä silloin kehittämästä itseään?

Anonyymi kirjoitti...

Takakireys varmaan estää ainakin noita "pitikö mennä niin sanomaan" -hetkiä.

Zepa kirjoitti...

En oo yhtään tosikko, mutta nykyisin on liian vähän nauruorgioita elämässäni! No, onneks on youtube...
:-)

Tiina kirjoitti...

Anonyymi, saatat olla hyvinkin oikeassa.

Zepa, et ookaan. Vaadimme lisää nauruorgioita!

Lupus kirjoitti...

Mä ite aattelen, että se takakireys johtuu yleensä jotenkin siitä, että ihmisen ei oo hyvä olla.

Se voi johtua osaksi synnynnäisistä seikoista, temperamentista ja sellaisista. Siitä, millaisissa oloissa on kasvanut (millaisen mallin mukaan ajattelu ja tunnemaailma on rakentanut) millaisia kokemuksia on matkan varrella tullut (ja etenkin miten niistä on päässyt yli), millaisin ominaisuuksin on varustettu, ja millaisia taitoja on hankkinut. Uskoakseni varsin monen asian summa.

Mäkään en usko, että kukaan ihan vaan varta vasten valitsisi takakireyttä tai henkisiä sitruunoita, koska eihän se oikeasti ole kovin kivaa.

Ehkä sillä on jotain tekemistä turvallisuudentunteenkin kanssa. Jos kokee itsensä uhatuksi, tulee helposti vähän takakireäksi, ja sille on ihan biologinen perusta. Jotkut ovat niin epävarmoja tai hauraita, että kokevat ihan kaiken uhkaavaksi.

Sanotaan, että jos elämä antaa sitruunoita, tee limonadia. Limonadin tekeminen kuitenkin vaatii melko paljon sokeria. Jos on varastot vähissä, voi limonadi jäädä yrityksestä huolimatta aika happamaksi.

Tää on ny vaan yksi tulokulma. Sellainen, joka on itselle tuttu. Varmaan on muitakin.

Lupus kirjoitti...

Vai puhuttiinko tässä ny kenties sellaisista asioista, kuin vaikka "järkevyys" tai "moraali".

Anonyymi kirjoitti...

Mä en tiedä mitä tekemistä järkevyydellä ja moraalilla olisi tän kanssa?

Musta sä et ole kyllä takakireä yhtään, tai ainakin peität sen tosi hyvin. :D

Tiina kirjautumatta

Lupus kirjoitti...

No jos aateltais, että vaikka erinäisen ilonpidon tai epäsiveellisyyden tai kaikenlaisen turhuuden paheksunta ois takakireyttä, niin sitten hapokkaan henkilön käsityksillä moraalista tai järkevyydestä vois olla jotain tekoa asian kanssa.

Tiina kirjoitti...

Ei. Mähän olen järkevä ja löyhämoraalinen ihminen.