Viitaten edelliseen kirjoitukseeni: sain kauniin "kiitos, mutta ei kiitos". Olen vähän siidereissäni, hieman enemmän pahoillani ja huomenna todennäköisesti paljon häpeissäni. Toisaalta... Parempi kai näin, kuin että olisin lopun elämääni pyöritellyt mielessäni kysymystä "mitä jos olisin uskaltanut".
Elämä jatkuu.
Kuva: Pon and Zi
17 kommenttia:
Voi voi sentään. Noin käy joskus. Tsemppiä Tiina, mutta ei liikaa sidukkaa.
Voi voi.
Alan selvitä noista sidukoista ja rupesin kelaamaan, että mikähän helvetin älynväläys sekin avautuminen oli. Mutta otinpa sitten ainakin ekaa kertaa elämässäni ihan rehelliset rukkaset enkä jäänyt jahkailemaan kuten yleensä.
Voi tsiisus.
Rohkeaa, kannatetaan! :)
Minusta se pakkihäpeä on kuumottaeessaan kuitenkin sellaista hyvää, eikä sellaista pahaa kuin kuin hylkäämisen kylmä ja palava polte. Toisessa on kuitenkin mahdollisuus ja pieni itu, ja toisessa on vain kuolema.
Sä voit Tiina lohduttautua, että aina eivät ronskimmatkaan otteet tuota tulosta. ks. vika kappale :)
Hienoa! Siis ei pakit ja sydänsuru vaan se että uskaltaa! Ihastuin muutama vuosi sitten yhteen itseäni nuorempaan poikaan ja ajattelin, että hemmetti, nyt kyllä riittää nyhveröinti, jahkailu ja haaveilu, kortit pöytään heti kättelyssä!
Sitten tein niin, tunnustin, että taidan olla ihastunut, toinen ei ollut, mutta kävi niin, että siitä pojasta tulikin minun paras ystäväni.
Sitten olimme ystäviä ja välillä vähän enemmän ja välillä piti itkeä ja lopulta menin sen kanssa naimisiin :D
Mutta jos en olisi uskaltanut, ei oltaisi nyt tässä.
voi tiina, oot silti mun idoli. kunpa itsekin sais aikaan muuta kuin lammasmaisen hymyn ja blogipäiväunelmia.
ja sitä paitsi toi marin tarina tuossa yllä oli rohkaiseva. ehkä niin käy meillekin vielä.
Olit rohkea, hyvä :) Nyt ainakin tiedät, missä mennään. Pitäisiköhän itsekin uskaltautua.. :S
Moinen rohkeus on niin hienoa, että siitä saa ylläriltä valtavasti arvostusta ja virtuaalisia hatunnostoja.
Ihana oot.
No, joskus kai pitää saada nenilleen. Hyvää se vaan tekee... etkä sä sitäpaitsi muista koko tyyppiä enää kuukauden jälkeen:)
Miksi ihmeessä nolostua siitä, että kertoo mitä tuntee toista kohtaan? Kun joku mies on tullut tunnustamaan sulle ihastumisensa, niin ethän säkään sitä kundia mitenkään nolona pidä, vaikket itse niihin tunteisiin voikkaan vastata? Vai?
-Euggis-
Joo, komppaan edellisiä. Mieluummin sitä muistelee vuosien päästä pakkihäpeää ja sitä että uskalsi, kuin sitä miten riutui ja räytyi oman arkuutensa tähden.
Ja öö, ei ehkä liity tähän mutta sain minäkin Y-mieheltä pakit suhteen aluksi. Nyt ollaan seukkailtu kaksi vuotta. Se ei kyllä ole mikään nuori vesa vaan ihan täysi puu jo. Mutta minä pidänkin sellaisista.
Nuorissa runopojissa on se ongelma, kuten oikeastaan kaikissa pilvenpiirtäjissä ja taivaanrannan maalareissa, että just-se-oikea-minulle on aina seuraavan nurkan takana, tai sitten se olikin se toiseksi edellinen, joka jatkoi jo elämäänsä.
Eli sinussa ei ole mitään vikaa, et vain ole oikeassa kulmassa tai aikajanassa.
*hali*
Jos lohduttaa, niin mulle on käynyt ihan samalla tavalla kolme kertaa neljästä. Kahden kanssa kuitenkin tuli kuitenkin seukattua yli kolme vuotta :D
Parempi avautuminen ja pakit kuin se jossittelu...
Taino, toisaalta, silloin kun mä näen sitä ihmistä jota joskus ihastelin kaukaa niin ollaan ihan ystävällisissä juttuväleissä kun taas siihen toiseen jolle tuli avauduttua välit viilenivät reippaasti pakkasen puolelle että jos tulisi vastaan niin emme olisi näkevinämme toisiamme...
Mä en ole kauhean kannustava sydämen asioissa, sori.
Nääh. Toivotan sinut tervetulleeksi samaan venhoon.
Mulle tuli jälkijunassa pieni vittuuntuminen siihen nuorempaan mieheen, jolta sain kovasti nätit rukkaset taannoin. Ei henkilössä sinänsä mitään aihetta sellaiseen ole, mutta tottakai se ärsyttää, kun niiden pakkien perustelut osoittautuivat vain tekosyyksi...
Josta voin luonnollisesti päätellä vain, että olen liian vanha, ruma, tylsä jne. Minussa siis on sittenkin vikaa, vaikka niin ei sanottu.
Äh, tämä on vain minun tapaukseni ja tapani mennä yli, vaikka ei edes ole mitään ylimentävää.
Silti olen sitä mieltä, että hyvä kun tuli sohaistua. Ja mikä tärkeintä, kaveruus ei kärsinyt kovin pahasti (luulisin). No harm done etc.
Toi kuva on muuten ihan mieletön :)
No hitsi, jos sä uskalsit niin onko munki sitte pakko... :-/ Oon kans yks varsinainen jahkapahka, mutta tässä eräänä päivänä tajusin, että jos nyt saisin tietää että mulla on vaikkapa enää viikko elinaikaa jäljellä, oikeastaan ainoa asia jonka haluaisin tehdä, olisi kertoa Ihastukselleni tunteistani.
Mikä siinä oikeen pelottaa?!
Mietin ehkä liikaa sitä, että jos kyseinen henkilö ei tunnekaan samoin mua kohtaan, niin onko sillä sitte jatkossa aina vaivautunu olo mun seurassa, kun joka tapauksessa joudutaan olemaan toistemme kanssa tekemisissä päivittäin... Se on kyllä toisaalta niin hieno ihminen, että ehkä se osaisi suhtautua asiaan aikuisesti.
Äh.
Komppaan täältä kaikkia. Mikäs elämä se sellainen olisi jossa ei joskus rukkasia saisi? Eihän niitä voi saada ja jos ei yritä :)
Yritin halauksen tähän jo aiemminkin lisätä, lisään nyt!
Lähetä kommentti