Oikein suuri ja lämmin kiitos kaikille edelliseen kirjoitukseen kommentoineille. Sanoistanne tuli oikeasti parempi mieli, vaikka en niihin oikein mitään osannutkaan vastata. Olette kauhean söpöjä ja ihania.
Tunnelmat ovat melkoista vuoristorataa tällä hetkellä. Välillä kaikki on ihan tosi hyvin, välillä neutraalisti ja välillä kynnetään pohjamudissa. Onneksi jälkimmäiset hetket on vähenemään päin. Jos olisin keväällä tiennyt millainen tästä syksystä tulee, niin en tiedä olisinko kaivautunut johonkin maakuoppaan piiloon. Ehkä. Ehkä en kuitenkaan. Osa viime viikkojen tapahtumista on totaalisesti ollut tämän arvoista, osa taas ei. Päässä soi välillä repeatilla Tuomari Nurmion Maailmanpyörä palaa: "Anna silmies jo tottua pimeään, anna unelmies kuolla pois, anna sydämes jo tottua ikävään, ettei se unelmois"... Hyvä biisi muuten, harmi ettei sitä löytynyt Youtubesta. Spotifysta löytyi Sielun Veljien versio.
Ehkä tämä blogi kohta palaa taas sellaiseksi kevyen humoristiseksi ja sarkastiseksi blogiksi, jossa hehkutetaan kaikkea hyvää ja kaunista sekä haukutaan tyhmiä ihmisiä ja paskoja bändejä. Ehkä haukunkin vaikka yhden leffan tässä kohtaa.
Kävin pari päivää sitten katsomassa kotimaisen Pihalla-elokuvan. Pelkäsin, että sen rakkaustarinallisuus olisi hiukan liikaa näihin fiiliksiin, mutta ehkä se oli vähän liikaa odotettu kotimaiselta elokuvalta. Ei sydän sykähtänyt eikä alahuuli väpättänyt. Leffa kesti vaivaiset 1,5 tuntia, joista ensimmäiset 45 minuuttia tuntui ainakin kaksi tuntia pitkiltä. Tiedän tämän, koska katsoin kelloa siinä vaiheessa kun toivoin leffan olevan jo lopussa. Ensimmäinen puolisko oli oikeasti ihan juosten kusten tehty, kaikesta mentiin alitse aidan matalimmasta kohdasta. En tykkää sellaisista elokuvista, joista huomaa heti ettei ohjaaja tai käsikirjoittaja (kuka näistä nyt päättää) ole yksinkertaisesti jaksanut nähdä vaivaa edes pieneen älylliseen haasteeseen, vaan tyydytään helppoihin ratkaisuihin ja oikaistaan ihan älyttömistä kohdista. No, onneksi siinä puolivälin jälkeen elokuva sai edes jonkinlaista syvyyttä ja sen jälkimmäisen puoliskon jaksoi jopa seurata. Mutta miksi tehdä leffa, jossa alku on pelkkää paskaa ja heppoisia juonenkäänteitä? No, ehkä en vaan tajunnut. Miespääosassa oli Mikko Leppilampi, joka hänkään ei aiheuta minussa enää nykyisin minkäänlaisia sydämentykytyksiä. Sekin oli jotenkin ihan älyttömän kornia, että Mikon silmät oli tietysti siinä yhdessä kohdassa rajattu jollain kajalilla, koska tyyppi oli jonkun rokkibändin laulaja. Siis hei kamoon...
Seuraavaksi menen kyllä katsomaan Joel ja Ethan Coenin uuden leffan A Serious Man. Sen on pakko olla hyvä, muuten en kestä.
11. joulukuuta 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Joo, Mikko Leppilampi on ihan tylsä hymypoika. Mä en siitä pahemmin perusta. Näin, kun se lauleli jotain biisiä jossain ja oli niiiiiin imelä, että oli pakko vaihtaa kanavaa.
-Eugenia-
Hieno elokuva-arvostelu! Voisit alkaa ihan ammatiksesi tälläisiä väsäämään :)
Viitaten edelliseen postiin: ihailtavan rohkeaa! Vitsit, mun mielestä tuo on ainoa oikea tapa elää, eli ELÄÄ. Hyvä Tinuski! :)
Ja mitä tulee Pihalla -elokuvaan; ei yllätä. Mikko Leppilampea inhoan ja yökköän tosi pahasti, joten mulle riittää pelkästään se turn offiksi elokuvan suhteen. Mikko hyi hyi yök yök.
Eugenia, on se vähän imelä. Ei se ihan aluksi tainnut olla niin imelä. Yyh.
Kata, musta on haukkua juttuja. :D Vielä hauskempaa se olisi, jos sitä saisi tehdä elääkseen. Tai sitten ei, en tiedä.
Gata, mulla ei ole just nyt kovin rohkea olo. Enempi sellanen "ei hyvä luoja mikä ääliö olen ollut" -olo, ja sellainen, että jotain on mennyt peruuttamattomasti rikki. Mutta ei voi mitään. Ja kiitos. :)
Mä en varsinaisesti inhoa Mikkoa, mutta ei se kyllä oikein sytytäkään.
Hei, pakko kommentoida munkin vielä tohon edelliseen postaukseesi. Tein juuri ite saman homman (kysyin kiinnostaako, ei kiinnostanut) ja nyt harmittaa ja vähän hävettääkin, vaikka tiedän että tein sen mikä oli pakko. Ai niin ja harmituksen ja hävetyksen lisäksi surettaakin :(
Mutta siis sympatiseeraan täysin olotilaasi ja sanon lopuksi, sen mitä mullekin on sanottu: Epätietoisuus olisi aiheuttanut enemmän tuhoa. Kyllä se siitä!
Kiitos, tuntematon.
Me ollaan sitten aivan samassa tilanteessa. Yritän kanssa uskotella itselleni, että en oikeastaan hävinnyt tässä mitään, ja kai se niin onkin. Mutta miksi elämän pitää olla epäreilua? Miksei se tykkää musta takaisin?!?
Kyllä se siitä sullakin sitten. :)
Lähetä kommentti