22. syyskuuta 2013

Veni, vidi, vici

Niin. Mitä tässä nyt sitten sanoisi? Edellinen jännitysnäytelmä päättyi sillä tavalla, että annoin tunteen päättää ja menin paikalle. Tai lähinnä koska en saanut peruttuakaan, niin menin sitten. Ensin meinasin antaa sääennusteen päättää: sateella en mene, aurinkoisella menen, mutta perjantain ennusteessa ei ollut kumpaakaan, joten en saanut luontoäidiltäkään tukea päätöksentekoon. Lopulta kyllä satoi, mutta ei se haitannut. Ja tiedän kyllä ketkä siellä nyt myhäilevät voitonriemuisina, mutta kyllä kannatti mennä. Oli nimittäin aivan törkeän hauska ilta. Ja ihana. Ja kaikkea. Minä ja mun pojat.

Aluksi oli aika kuumottavaa, kun kumpikaan ei tiennyt miten päin olla, mutta muutaman varovaisen katseen ja hymyn sekä vähemmän varovaisen alkoholijuoman jälkeen olimme ihan bff (best friends forever). Paikalla oli onneksi yksi tyyppi, joka toimi (varmaan tietämättään) jonkinlaisena turvatyynynä välillämme kunnes homma lähti rullaamaan. Loppuillasta vuorovaikutimme hetkittäin jopa telepaattiselta tuntuvalla tasolla. Merkitsevä katse, jonka jälkeen jompi kumpi (yleensä minä) sanoi ääneen sen mitä molemmat ajatteli ja sitten naurettiin. Ja iltaan kuului paljon naurua.

Eihän tämä nyt ehkä järkevää ollut, sillä olin jo melkein oikeasti päässyt ylitse tyypistä ja nyt taas olen täysin rakkaudessa häneen. Mutta hei... kerranhan täällä vaan eletään. Ei voi jättää kivoja asioita kokematta sen takia, että voi vähän sattua. Eikä nyt edes satu, ainakaan vielä. Jotenkin koko ilta oli niin mahtava, ettei kai tästä voi tulla paha mieli. Ilta olisi ollut täydellinen, jos se olisi päättynyt pussailuun, mutta ei. Päättyi se kuitenkin halaukseen. Tyhjää parempi, vai mitä?

Edelleenkään en ymmärrä, että miten niin se nyt ei muka ole rakastunut minuun? Ne katseet ja hymyt ja kaikki se sanaton viestintä. Anteeksi vulgääri ilmaisuni, mutta pelkkä katsekontakti tuon tyypin kanssa tuntuu paremmalta kuin seksi jonkun vähäpätöisemmän tyypin kanssa. Mutta ei kai sitten. Ei väkisin. Sain illan aikana käsityksen, että tässä on the man with the plan. Hänellä on kai aika selvä kuvio mitä tulevaisuudeltaan tahtoo enkä minä sovi siihen kuvioon. Ne "ylitsepääsemättömät esteet" jne. Lisäksi olemme nyt fb-kavereitakin. Teinkö kaiken juuri päinvastoin, kuin järki (ja osa kommentoijista) sanoi? No tein. Kaduttaako? Ei. Kaikki on ihan fine. Toiset meistä seilaa tunteella, toiset meloo määrätietoisesti järjellä. (On kai tarpeetonta mainita kumpaan ryhmään itse kuulun).

Olen yhtä hymyä, vaikka varmaan siellä joku jo ajatteleekin, että kohta se hymy hyytyy. Voi olla. En välitä.

Ps. Aika suuri merkitys oli Ilkan kommentilla: Menin tai en, sillä ei kauheasti ole väliä vuoden päästä. Ei niin. Kiikkustuolissakin sitä kai katuu enemmän elämätöntä elämää ja tekemättömiä tekoja kuin sitä että meni ja yritti. Vaikka sitten pää edellä tiiliseinään.

Pps. Jotenkin tämä sarjakuva sopii tähän kohtaan. Tsekatkaa, se on aika ihana. Ainakin jos olette yhtään samanlaisia kuin minä.

7 kommenttia:

Nollavaimo kirjoitti...

Ihana sarjakuva. :) Ja ihana ilta sulla.

Maketsu kirjoitti...

Aina kannattaa lähteä, aina kannattaa mennä. Takaisin pääsee enivei :)

Nuori Nainen kirjoitti...

Onneksi menit! Sattuminenhan on aina vaarana, mutta jos sitä liikaa pelkää jää paljosta paitsi.

Eikä se, jos myöhemmin käy huonosti tunnu yhtään sen vähemmän pahalta vaikka siihen olisi varautunut.

Ihanaa, että tuntuu hyvältä!

Nimellinen kirjoitti...

Kuulostaa siltä, että valitsit yhteyksissä pysymisen. Hienoa :-) Se on se vaikeampi tie, mutta antaa enemmän.

Sarjakuva on loistava. Noinhan se menee :-D

Ehkä mä oon jotenkin poikkeava yksilö, mutta jos mä olen ihastunut johonkin naiseen (eikä vielä olla tapailuasteella tai pidemmällä), mun on tosi vaikea olla sen seurassa julkisesti. Jos kaikki menee helposti ja pystyn julkiseen flirttiinkin, se on viatonta hauskanpitoa johon ei liity sen suurempia tunteita (vielä tai enää). Mun ihastumisen huomaa siitä, että olen tavallista kömpelömpi, puhun tavallista tyhmempiä ym :-) Ja juu, tää mun uusi kala aiheuttaa just tuollaista.

Mymskä kirjoitti...

Hyvä hyvä! Mä en ehtinyt antamaan viisasta neuvoani, mutta olisin suositellut juuri tuota ratkaisua. Koska uskon tuohon sarjakuvaan.

Ihan loistavaa, tuli sellanen lämpimän pehmoinen ja vähän vaaleanpunainen olo, kun tämän luin (muutenhan mulla ei yhtään sellainen olo olisikaan juuri nyt, haha).

Tiina kirjoitti...

Nollavaimo, joo, molemmat oli aika ihania. :)

Maketsu, ihan totta, vaikka vähän kolhiintuneenakin. :)

Nuori Nainen, tosiaan on kyllä onni että menin. Jäi entistäkin parempi fiilis kaikesta ja tyypistä, vaikka ikäväkin on kyllä hetkittäin isompi. Ja hämmennys.

Nimellinen, mä olen silleen hassusti koodattu, että jos mut torjutaan, niin olen senkin jälkeen mieluummin kaveri (koska minähän ihastun vain hyviin tyyppeihin) kuin polttaisin sillat kokonaan. Toisinaan se on kyllä vaikeampikin polku, koska ei tunteitaan pysty tukahduttamaan tuosta noin vaan.
Et varmastikaan ole poikkeava yksilö. Itse olen ihmetellyt tuhat ja yksi kertaa, että miten luonto on järjestänyt niin, että kun pitäisi tehdä johonkin tyyppiin vaikutus, niin alkaakin käyttäytyä ja puhua kuin järkijättö. Nykyisin olen kyllä aika paljon smoothimpi ihanien miesten lähellä kuin ennen, mistä olen iloinen. Olen myös ruvennut halailijaksi, näköjään.

Mymskä, mä melkein tiesin että toi olisi ollut sun suosittelusi, vaikka et ehtinytkään. :)
Mullakin on vieläkin vähän pehmoinen ja vaaleanpunainen olo. Toivottavasti tämä kantaa.

Kirsikka kirjoitti...

Järki on tosiaan ihan yliarvostettua. Ja tuota oon itsekin joskus funtsinut, että kivempi sitä on kiikkustuolissa istua kun on jotain oikeeta muisteltavaa.

Kiva että on ollut noin kiva ilta!