1. Treenit pt:n kanssa. Tämä on ihan ehdoton ykkönen. Vaikka tykkään yksin treenaamisestakin, niin en koskaan saa niissä yhtä kovaa euforiaa päälle kuin pt:ni kanssa. Se, kun joku siinä vieressä sanoo mitä tehdään ja miten ja piiskaa jaksamaan, vaikka oma korvienvälini sanookin ei. Olen sen verran sisukas, ettei ylpeyteni kovin nopeasti anna myöten luovuttaa tai valittaa, etten jaksa. Pari kertaa olenkin meinannut lytistyä painojen alle, kun voimat ovat vaan loppuneet, mutta onneksi pt on aina käsivarrenmitan päässä pelastamassa.
2. Kyykyt. Minulla on vahva viha-rakkaussuhde kyykkyihin. Kyykätessä vihaan niitä, koska se tuntuu niin pahalta (isot lihakset*, iso tuska), mutta heti sarjan päättymisen jälkeen on ihana olo. Puhun nyt etu- tai takakyykyistä, askelkyykkyjä pelkästään vihaan, kuten alussa sanoinkin. Ne jotenkin rassaavat sekä mieltä että ruumista.
*Viittaan tässä siis alaraajojen lihasten kokoon versus yläraajojen lihakset, en niinkään omiin "massiivisiin" lihaksiini...
3. Istumaannousut. Tämä on tätä, kun huomaa edistyneensä jossain asiassa ihan hirmuisesti. Silloin kun aloitin treenaamisen ja olin vetelä köntys, ei olisi ollut toivoakaan tehdä istumaannousuja. Nykyisin ne ovat minulle niin kevyitä, että voisin tehdä niitä vaikka kuinka paljon. Jopa pt kerran kehaisi miten helposti se minulla nousee, kun monesti kyseinen liike on ihmisille kuulemma vaikea.
4. BodyBalance. Tämä ei alkuunkaan kuuluisi näin matalalle tässä listassa, mutta etenin nyt vähän niin kuin aihejärjestyksessä. Pitkään luulin, että balance on vaan jotain tosi ikävää käsivoimien varassa kekottamista oudoissa asennoissa. No on se sitäkin, mutta rakastuin balanceen kertalaakista. Lisäksi raajoissani saattaa olla nykyisin voimaa sen verran enemmän kuin joskus, ettei se kekottaminenkaan tunnu enää pahalta. Balance on ihanaa kropan ja mielen harmoniaa. Suosittelen ihan jokaiselle kuntotasosta riippumatta.
5. Oma kroppani. Se kun se muuttuu ja muokkautuu. Ja sitä mukaan treenivaatteet pienenee. Aloin treenata collegehousuissa ja löysässä t-paidassa, nykyisin treenaan hihattomassa topissa ja tiukoissa capritrikoissa. Näytän omasta mielestäni melko hyvältä kuntosalin peilistä iho kimallellen hikikarpaloista. Monesti sanotaan, että jos treenin jälkeen näyttää söpöltä, niin ei ole treenannut tarpeeksi kovaa*, mutta tuo on valetta. Enkä uskokaan näyttäväni hyvältä siinä tilanteessa kenenkään muun kuin omasta mielestäni. (Paitsi Pakkotoistolta löytyy myös miehiä, joiden mielestä nainen on seksikkäimmillään hikisenä treenin jälkeen). Muokkautumisen lisäksi kroppani on myös ollut oikein hyvä ja uskollinen treenikaveri, eli juurikaan en ole saanut mitään rasitusvammoja tai muutakaan mustelmaa isompaa. (Niitä mustelmia tosin sitten sitäkin enemmän). *tap tap* Noin, taputin itseäni selkään ja kiitin kroppaani.
*
En tiedä miten liikunnallista porukkaa tätä blogia lukee, mutta jos joku innostuu listaamaan omia liikunnallisia rakkauksiaan, niin huikkaapa siitä kommenttilootassa (tai halutessasi listaa suoraan sinne). Ja voihan niitä listata, vaikkei liikkuisi kuin ihan vähän vaan. Silleen mikä itsestä hyvältä ja kivalta tuntuu.
10 kommenttia:
En tiedä olenko tarpeeksi liikunnallinen tekemään tällaisia, mutta ainakin olen liian laiska miettimään kokonaista listaa.
Osui vaan niin sopivasti, kun juuri eilen _vaappuessani_ jumpasta himaan, mietin miten onnekas olen, kun on sattunut ohjaajaksi sadisti (hän esitteli itsensä näin). Nämä vaivaisjumpat tuppaavat olemaan helposti sellaisia "tehdään ihan rauhallisesti ja vaan sen verran kun jaksaa tai pystyy, ja jos ei pysty ei ole pakko tehdä" -meininkiä. Se on äärimmäisen turhauttavaa, jos on niinkin hyvässä kunnossa kuin minä. Siis hyvässä kunnossa tällaiseen jumppaan, mutta kuitenkin ehkä liian paska mennäkseni "oikeaan" jumppaan/treeniin/ryhmään/mihin tahansa. Koska jos mennään huonoimman mukaan, niin "paremmat" kärsii, mutta musta on jokaisen omalla vastuulla, ettei riko itseään, vaan tekee sen mitä pystyy (ja tietysti aina vähän enemmän, kun on minusta kyse).
Niin, siis olen niin alkanut rakastaa tätä "treenaamista" juuri tämän henkilön ohjauksessa. Sitten hän aina lopuksi on ihan vilpittömän hämmästynyt siitä, miten hyvin me jaksettiin, vaikka hän oli hiukan ollut epävarma pystytäänkö tähän. Hullu kreikkalainen <3
Saan siitä jopa potkua kotona harjoitteluun. Tämän nykyisen kehon huomioon ottaen en ole kuvitellut voivani saada mistään samaa fiilistä kuin joskus aikanaan oikeasta treenistä (ju-jutsu), mutta nyt on ihan tekemisen fiilis. Se olo, mikä on, kun on tuon rääkin vetänyt suht kunnialla läpi, on... Parempaa kuin seksi? No, aivan mahtava kuitenkin. Ja olosuhteet huomioon ottaen ehdottomastÄH
Ai niin, on mulla vielä yksi juttu: meillä on tosi älyttömän kiva porukka tuossa, olen ihan ihmeissäni, että menen sinne osittain sen takia, että siellä on just tämä jengi. Minä, joka olen aina syvästi vihannut kaikkea ryhmämuotoista liikuntaa (ja oikeastaan mitä tahansa ryhmätoimintaa).
Erityishyvä kommentti ja siinähän sitä oli oikein listaksi asti. :)
Sadistit on ehkä just parhaita. Mun pt ei ole itse sanonut olevansa sadisti, mutta minä useastikin. Hiljaa mielessäni. Täytyyhän sen vähän siitä nauttia, kun toisesta tuntuu pahalta.
Henkilökohtaisen rainerin kanssa sullakin varmasti toimisi treeni, koska se on niiden työtä suunnitella treenit jokaisen asiakkaan omien kykyjen ja rajoitteiden mukaan. Ei sillä, että sun tarvitsis semmoista hommata, kerta sulla on toi sadisti.
Miten sattuikin, että se on justiinsa kreikkalainen? :D
Mulla meni kerran pumppitunnilla aivan täysin fiilis siihen, kun ohjaaja selitti, että ei haittaa vaikka jäisi joku sarja välistä, jos ei jaksa. Mitä hittoa? Pitää sanoa, että jaksaa jaksaa, vaikkei jaksaisikaan! Vähän tuommoiseen viittasinkin sillä termillä neitijumppailu. Ei mun kuppini teetä.
Musta se on aika tärkeetä, että tykkää siitä mitä tekee, ja että jälkeenkin päin on hyvä olo. Ne on ne endorfiinit... Voisikohan sanoa, että se on parasta mitä voi tehdä vaatteet päällä? :D
Mä en näe itseäni innostumassa ryhmämuotoisesta liikunnasta vieläkään. Siis käyn kyllä ryhmätunneilla, mutta en mitenkään ota kontaktia siellä muihin. Varmaan suurin syy, miksei crossfitistä voi tulla koskaan mun juttu. Tai never say never, mutta epäilen...
Olenkin ajatellut, että ehkä mä hommaan rainerin, jos tuon sadistin kanssa yhteistyö loppuu (toivottavast nyt ei ihan pian!).
Joo, mä kyllä repesin, kun sain tietää tämän kansallsuuden (on kyllä puoliksi suomalainen, mutta kuitenkin). Että mistä näitä tulee?!
Ryhmäliikunnat on saatanasta, mutta tässä vuosien varrella niihin on ollut tavallaan pakko sopeutuam (ilman näitä rajoitteita en varmasti olisi mihinkään ryhmäjumppiin lähtenyt), ja nykyisin en enää saa näppylöitä. Ja joskus tosiaan voi olla kivaakin :)
Jäi vielä sanomatta, että just eilen naama punaisena, hikisenä ja tukka hapsottaen näytin ihan sairaan seksikkäältä! Uuuuhh.
Siinä luukissa vaan on sitä jotain! ;)
Mua kauhistuttaa ajatuskin, että mun yhteistyö rainerini kanssa loppuisi! Kai se joskus pakosti loppuu, mutta... mä en edes halua ajatella sitä vielä!
Ehkä sitä vanhemmiten pehmenee ja alkaa ottaa ryhmäliikuntaakin vastaan. :D Tarkoitan siis, että itsekin saatan nykyisin jopa vähän jutella ihmisten kanssa, jos vaan joku muu aloittaa keskustelun. Tiedä vaikka kymmenen vuoden päästä olisin se tyyppi joka pölpöttää kaikille (koska mulla ei varmaan ole ketään muuta kelle jutella, paitsi ehkä kissa kotona).
Mymskä, etkös sä asu jossain tässä samoilla kulmilla? Niin että missäs vaivaisjumpassa sä käyt? En oo tuollaisista kuullutkaan. Oiskohan siellä mulle mitä?
Tiina, en pysty yhdistämään sanoja liikunta ja rakkaus. Yritän, yritän, ei mahu.
Musta on ihailtavaa, että sä jaksat ja jatkat silti. Mä en varmaan jaksaisi, jos en saisi siitä näin törkeitä kiksejä.
Samassa kaupungissa asutte ainakin, mutta ette kaupunginosassa. :)
En mä kyllä iän vuoksi ole ryhmäliikunnalle pehmennyt. Ne on nämä fyysiset rajoitteet, jotka on ajaneet epätoivoisiin tekoihin :D Ja ennen tätä kivaa ryhmää en ole pahemmin jumpissa kenenkään kanssa keskustellut (no ehkä joskus jonkun sanan sanonut, mutta ei sinne mitään sosiaalista elämää mennä viettämään!!)
Zepa, tää vaivaisryhmä on yhdistyksen järkkäämä, jotta jos ei samaa tautia ole, niin ei tuonne oikein taida olla asiaa. Mutta näitä vaivaisryhmiähän järjestää myös H:gin kaupunki (erityisryhmien liikunta), olen niissäkin jonkin verran käynyt, mutta en niin hirveästi niitä kokenut omakseni. Enemmän olivat sellaista "kun pakko on kuitenkin jotain tehdä, niin onhan tuo tyhjää parempi".
Tiina, ku on pakko, on pakko. Olo menee vaan niin tukkoiseksi jos ei tee mitään, että ei semmosen kehon kanssa voi elää.
Oon kyllä niin kade muiden endorfiinikänneistä :-/
Aijoo, Mymskä, no ehkä mä kattelen Hgin kaupungin jumppii sit. Jos jaksaa muka kotoa lähteä... harmi kun työpiste muutti huitsinnevaan, koska edellisen paikan vieressä oli hyvä jooga. Sikäli kun julkisista jumpista puhutaan, kävin siellä vissiin jopa kolmisen vuotta. Mutta en enää, koska mulla ei ole muuta asiaa sinne päin. Oon vaan niin laiska.
Mymskä, joo en mäkään sitä meinannut, mutta lähinnä mulla itselläni ainakin se vieraille ihmisille juttelu on luontevampaa mitä enemmän ikää tulee. Enkä tokikaan viitannut sinuun tuolla "kymmenen vuoden päästä", koska et tosiaankaan ole mua niin paljoa vanhempi. :)
Zepa, se on kyllä sääli, ettei sitä endorfiinikänniä pysty pakottamaan. Siihen kyllä jää koukkuun, mutta voisin kuvitella pahempiakin asioita olla koukussa.
Lähetä kommentti